Valaistuminen alkoi siitä, kun luulin olevani ihan hyvä släbikiipeilijä, mutta silti Corno di Bon kalkkikivisläbillä huomaankin kiskovani jatkosta 5a:n reitillä. Halkeamaakin olen jo kiivennyt jo jonkin verran. Mutta sitten yhdellä pitkällä 6a reitin ainoalla muutaman metrin halkeamaosuudella huomaan vetäväni itseni sellaiseen pumppuun ja paniikkiklippiin että taas ns. ranskalainen vapaakiipeily kutsuu (kiskon jatkosta).
Entäs Il Piazzolen oikea sektori sitten? Luulin jo osaavani kiivetä vähän kaikenlaista, mutta tämä melkein vertikaalinen nypymeri vie jalat alta heti kättelyssä. Mikä tietysti on ikävää, koska ei siellä oikein käsiotteita ollutkaan. Ja ennen kun huomaankaan, niin kiskon siitä viereiseltä sektorilta pikku vesisateessa 6c hänkkiä tufaa, ihan vaan testatakseni muuveja(!?). Siis minä, Tero Mononen, projektoin reittiä.
Täällä Arcon auringon alla tajuan, että miehen on mahdollista rakastaa kahta eri kivilaatua yhtäaikaa. Ja se on ihan okei. Polyamoria on ihan okei. Ja rakastuneena sitä tekee kaikenlaista hassua, kuten esimerkiksi projektoi reittiä.
Pari viikkoa vierähti ihan kivasti. Arcosta löytyy siis ihan oikeasti hyvääkin kalkkikiveä, ei kaikki ole sitä kiillottunutta kuraa. Erityiskiitos kuuluu Mikalle ja Hetalle hyvien paikkojen näyttämisestä ja hyvästä seurasta. Jos suunnittelet reissua Arcoon, suosittelen tutustumaan paikkoihin etukäteen Mikan blogista: rockblocks.blogspot.com.
Ensimmäisenä täytyy ymmärtää, että via ferrata ei ole kiipeilyä ja kovat kiipeilijät eivät todellakaan vedä via ferrataa. Tai ainakaan myönnä vetäneensä via ferrataa. Saati sitten kirjoittasivat blogiinsa, että ovat vetäneet ferrataa!
Toisekseen via ferrata rakennettiin ensin ensimmäisen maailmansodan tarpeisiin, sitten energiateollisuuden ja sitten turistien tarpeisiin. Eli via ferrata on turisteille, ei kiipeilijöille.
Kolmanneksi on hyvä ymmärtää, että minä en ole kovinkaan kova kiipeilijä ja näin suomalaisena poikana täällä Italian maaperällä turistin identiteettini on aika vahva. Joten: kolme kertaa via ferrata ja yhdet pakit, olkaa hyvä!
Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Centrale:
Kauhea oli hinku Brentan massiiville, mutta kiipeilykaverit tulisivat vasta muutaman päivän päästä. Joten otin suunnitelmaksi käydä linkittämässä kolme Brentalla kulkevaa suhteellisen legendaarista ferrataa, eli Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Bocchette Centrale. Topon mukaan kaikkien kolme linkittämiseen menisi reilut 8 tuntia, mutta en todellakaan uskonut sen kestävän lähellekään niin kauaa. Sen lisäksi ajamiseen 1.5 tuntia suuntaansa, lähestymiseen 3 tuntia ja poistumiseen 2 tuntia. Eli pitkä päivä.
No turpaanhan siinä tuli. Ja vieläpä pakittamisen kaikkein jaloimmalla tavalla, eli lähestymisellä.
Jätin auton Vallesinellan mökille. Siitä Rifugio Tucketille mistä Giro del Brentaa pitkin al Grosten hissiasemalle. Kaikki meni hyvin, kunnes tajusin että siellä 2500 metrissä on vielä lunta aika paljon ja se on pehmeää lunta. Ja sitten kelikin meni sinkkiin.
Niin eipä siinä sitten muuta. Hyvä että löysin takaisin hissiasemalle. Olen nyt pari kertaa joutunut vuorilla ollessani pilviin ja se on kyllä kertakaikkiaan haastavaa suunnistamisen kannalta.
Tämän päivän tiivistin telttanaapureilleni jotenkin näin: ”I went to the Cima del Groste but there was patches of at least 2 meters deep soft snow and I couldn’t see anything because of fog. Some of the snow patches were hollow and I almost fell on one of them. And I think the Sentiero Alfredo Benini is not even open yet because I didn’t meet any other people. But anyway, as a guy from Finland any day with 2400 vertical meters of hiking is a good day”.
Rifugio Tuckett ja Cima MandronSiinä se polku jossain menee. Ehkä.Poistumisella tuli vastaan kivoja niittyjä.
Via attrezzata Monte Albano
Kaverin kehoituksesta lähdin seuraavana päivänä vähän helpommin lähestyttävämälle ferratalle. Ajomatkaa 20 min. ja ferratan lähtö käytännössä paikallisen kirkon takaa. Ei tullu turpaan.
Via ferratallakin on omat greidit, ne menevät skaalalla A-E, missä E on vaikeaa. E niin kuin Extreme! Vaikea suhteuttaa kiipeilygreideihin, koska vaijerista voi aina kiskoa. Mitä greidiä se semmonen on, missä on aina täydellinen kahva mistä voi kiskoa? 4a?Kuulemma nämä tikkaat on asennettu ihan äskettäin. Mikä on vähän tylsää. Paljon kivempää olisi ollut kiivetä vapaasti.Ferrata on helppo tapa saada vähän ilmaa jalkojen alle.
Via ferrata Rino Pisetta:
Monte Albanon jälkeen oli teltoille palattu ja lounas syöty, niin ei kello ollut kuin puolenpäivän. Jotain ehti siis vielä tekemään. Joten seuraava Arcon musta(=vaikea) ferrata, Rino Pisetta!
Lähestyminen oli tällä kertaa jopa puoli tuntia, minkä jälkeen alkoi pikkasen ripeksimään. Mutta ei se haittaa, voin minä vaijeria kiskoa pikku vesisateessakin. Noin puoli tuntia tästä alkoi ukkonen jyrisemään jossain kaukaisuudessa. Ukkonen haittaa, sillä pieni fyysikko minussa sanoo, että via ferrata onkin itseasiassa vain yksi helvetin iso ukkosenjohdatin jonka komponentti minäkin olen.
Kiirehän siinä tuli. Maltoin kuitenkin ottaa toppikuvan. Sitten itse Cima Garzoletin huipulla kiitin Madonnaa että se ei jysäyttäny salamalla naamaan, pakkasin kamat ja lähdin alas. Noin vartin jälkeen ukkonen iski suoraan päälle ja vesisade niin kylmää, että oli pakko juosta pysyäkseen lämpimänä. Loput 7 kilometriä Sarcheen menikin siis suht joutuisasti. Mutta hyvä ferrata oli tämä: pääsi vähän kiipeilemäänkin!
Rino Pisettan ”Toppikuva”. Tuo metallihäkkyrä taustalla on siis se todiste. Siinä lukee siis jotain, että ”nyt on via ferrata Rino Pisetta kiivetty”.
Via ferrata Giulio Segata:
Viimeinen lähiseudun kiinnostava ferrata oli Tre Cimen di Bondonnen: Cima Verde – Dos d’ Ambramo – Cornetto, läpi kulkevan kävelyreitin varrella. Itseasiassa tällä kertaa se kävely oli paljon nautinnolisempaa kuin itse ferrata. Tähän tosin saattaa vaikuttaa se, että kiipesin sitä ferrataa lopusta alkuun päin. Jonkun 40 metrin alaspäin kiipeilyn jälkeen minussa heräsi ajatus, että nyt ei olla ehkä ihan siellä missä pitäisi. Mutta eipä siinä. Olihan nämä ferratat jo niin sanotusti nähty. Tietysti intoa vähän vaimesin avokäsin meno, sillä olin ottanut mukaan kaksi vasemman käden hansikasta. Suositeltava paikka kuitenkin tämä ”Arcon Tre Cime”. Oli tosi kaunista. Se kuuluisa Tre Cime on tosiaankin sitten vähän erilainen.
Ei kuvia, kun kamerasta loppu virta. Harmi sinällään. Oli tosi nättiä.
Onneksi tänään tulee kavereita niin pääsee kiipeilemään.
Nyt helpottaa, olen Arcossa. Brentan massiivi on ihan tuossa vieressä.
Otin siis päivälautan Turusta Tukholmaan, ja sieltä lähtien homma meni jotenkin näin: Helsinborg-Helsingör-Rödby-Puttgarden-Hamburg-Hannover-Cassel-Nuremberg-Munich-Innsbruk-Trento-Arco. Yhteensä 13 tuntia lautoilla, 22 tuntia ajoa ja tauot päälle. Tällä kertaa minulla meni aika tarkalleen 3 päivää, mutta kiireessä ja kahdella kuskilla tuon menisi kyllä yhtäsoittoakin. Minulla vaan ei ollut kumpaakaan. Nuo kolme päivää siis koostuivat lähinnä lautalla olemisesta, ajamisesta ja nukkumisesta. Koska minun Skoda Octavia -03 on täydellinen kiipeilyauto, niin nukkumaan meno on varsin helppoa; sopiva levike, takapenkit nurin, patjaan ilmat ja nukkumaan.
Tietysti tuon pätkän pääsisi vähän nopeamminkin, mutta mun täydellisessä kiipeilyautossa on vaan se huono puoli, että semmoinen mukava matkanopeus on suurinpiirtein 110 km/h. Hetkellisesti ehkä voi nostaa 120 km/h, mutta sitten alkaa jo vähän täristää. Tämä muodostuu jonkinlaiseksi ongelmaksi Saksan motareilla, joissa hyvin nopeasti tulee selväksi se, että Saksalaiset pitävät lähes perustuslaillisena oikeutenaan päästellä moottoritiellä tasan niin kovaa kun autosta lähtee. Tämä on ikävää, kun oma auto ei oikein kulje. Varsinkin sitten kun on pimeää, autoja kolmella kaistalla, olet itse keskimmäisellä, tie kääntyy loivasti vasemmalle 7% alamäkeen, sataa vettä ja päättymättömissä jonoissa rekat ohittelevat toisiaan. Ja juuri sillä hetkellä vasemmalta puoleltasi sujahtaa äänenopeudella joku ksenonvalonhöyryinen kromattu tuulenvire. Ja silloin sillä samaisella hetkellä sitä puristaa rattia vielä pikkuisen kovempaa ja yht’äkkiä huomaatkin tulleesi uskoon.
Eikös se ole johonkin kirjoitettukin, että: ”Saksan moottoriteillä ei ole ateisteja”?
Tosin, olen kuullut, että on olemassa autoja joilla voisi ajaa mukavasti kovempaakin kuin 110 km/h. Eikä tarvitsisi sitten ehkä pelätä niin paljoa. Mutta en vaihda, sillä niissä muissa autoissa on varmasti jotain muuta vikaa. Koska miksi muuten juuri minun auto olisi maailman täydellisin kiipeilyauto?
Auto parkissa Turun satamassa. Lautta lähtee huomenna 8:45, mutta ajattelin tulla jo tänne yöksi. Kämpillä touhu oli semmoista päämäärätöntä haahuilua, että ei enää psyyke kestäny. Siirtymät ovat aina hankalia, varsinkin henkiset. Kaikki on pakattu ja valmiina sekä ukko hyvässä kunnossa, mutta pää ei ole vielä mukana. Ei oikein vielä pysty semmoiseen amerikkalaistyyliseen ”Roadtrip 2015 is ON and I’m ready as a motherfucker!!” -hehkutukseen. Mutta en huoli, kyllä se oikea meininki löytyy noiden seuraavien 2000 (tai sinnepäin) kilometrin aikana mitä tässä pitää ajella. Aina aikasemmillakin kerroilla löytyny.
Seuraavat 9 viikkoa olisi siis tarkoitus rällätä ympäri Alppeja. Se on mun roadtrip 2015. En tykkää kertoa tarkkoja suunnitelmia etukäteen, koska niistä en minä yksin päätä. Sään jumalilla on paljon suurempi sananvalta, ja luonnollisesti myös kiipeilykavereilla. Mutta olen aina ajatellut, että kiipeilijästä kertoo tosi paljon se, mitä topoja sillä on:
