Super Pilou

27. heinäkuuta 2015

”Good Evening! What can we do for you.”
”We’ve come to rescue you!”
”Really? Come now, get hold of yourselves – have some wine.”

– Harding, Downward Bound, 1975

Super pilou 6a, pituutta 400 m joka jakaantuu suurin piirtein kymmeneen köydenpituuteen. Pakollinen vapaakiipeilygreidi, eli obligatory 5b. Toppaa Aiguilles de Sialouzen olkapäälle korkeuteen 3576 m. Koko reitin ajan päässäni soi Desert Sessionsin ”I Wanna Make It Wit Chu”. Aivan todella hyvää graniittia.

Kaikki menee hienosti. Lähiksellä käydään katsomassa mistä putouksesta majan vesi tulee, mutta ei siitä tule kuin vartti ylimääräistä. Kiviukot eivät aina vie sinne minne haluaa. Tuuli on kova jo heti aamusta. Harjanteella puuskissa noin 25 m/s. Köydet leijuvat tuulessa ja kiertyvät toistensa ympärille loppumattomille kierteille. Välillä pakko puristaa kalliota, ei painovoiman, vaan tuulen takia. Vuoristotauti ei vaivaa, mutta kyllähän se kiipeily noissa korkeuksissa on tavanomaista raskaampaa. Repussa normikamojen lisäksi kovat kengät ja hakku, niin lasken tämän jo alppikiipeilyksi. Kiipeilyyn käytetään 6 h 15 min.

Topissa menee puolitoista tuntia, ennen kun päästään laskeutumaan. Ja jos kertoisin mihin kaikkeen me se aika käytettiin, niin ette te edes uskoisi. Laskeudutaan neljästään ja se on aika tarkalleen kaksi kertaa hitaampaa kuin kahdestaan laskeutuminen. Veikka laskeutuu ständin ohi kun meidän muiden mielestä topossa sanottiin, että ”se on siellä oikealla”. Solmu unohtuu köyden päähän ja se jää killumaan noin 3 metrin päähän ständistä. Tero liidaa hakemaan. Sitten kolmanneksi viimeisellä laskeutumisella Terokin laskeutuu ständin ohi, mutta ajattelee että on nopeampaa jos jää odottamaan sen alapuolella olevalle ständille. Ja en edes yritä selittää mitä kaikkea köysiakrobatiaa tästä päätöksestä sitten seurasikaan. Veikka sen kuitenkin tiivisti aika hyvin: ”Ei oikeastaan mennyt missään vaiheessa kakkostyypin kivaksi… Paitsi siinä kahdella viimeisellä laskeutumisella mentiin ehkä yhteen ja puoleen.”.

Kello 20:45 – eli 13 h majalta, noin 3 tuntia suositusta hitaampina – teen viimeisen laskeutumisen laaksoon pienen lumireunan päälle, mistä liu’utan itseäni köyttä pitkin vielä muutaman metrin verran kuivalle maalle. Heti köyden vapauttamisen jälkeen aloitan kamojen pakkaamisen reppuun. Pimeän tuloon on enää kolme varttia, emmekä todellakaan halua tehdä poistumisen kiipeilyllisempiä pätkiä pimeässä.

Yht’äkkiä kuulen helikopterin säksätystä alempaa laaksosta. Käännyn katsomaan ja näen gendarmerien sinisen helikopterin kaartelevan laaksossa selvästikin etsien jotain. Mieleeni muistuu Selen mökin hiljaisuus ja se, että näimme aamiaisella ja lähestymisellä vain yhden köysistön meidän lisäksi. Tänään oli kyllä varmasti liian tuulinen keli suurimman osan mielestä. Eikä reitillä ollut missään vaiheessa kännykälle kuuluvuutta. Sitten kuulen itseni sanovan:

”Ei jumalauta, ne ovat tulleet tänne meitä varten. Se majan vanha guide – Raul – on soittanu sen meille.”

Ja heti perään totean:

”Tästä, ei sitten kerrota saatana kenellekkään.”

Täytyy ymmärtää: kiipeily on tyylilaji. Ei se oikea tavoite ole mikään vuoren huiputtaminen hinnalla millä hyvänsä. Sillonhan me ei todellakaan kiivettäisi yhtään mihinkään. Me mentäisiin jollain moottoroidulla jutulla. Tärkeintä on huiputtaa tai selvittää reitti kiipeilyllisellä tyylillä, mahdollisimman omatoimisesti, hyvin vähäisin kamatappioin ja sitä rataa. Oikealla tyylillä.

Tähän skeemaan kuuluu, että ongelmien syntyessä hoidamme ne itse, omatoimisesti. Selvitämme hankaluudet ja virhearviot sitä mukaan kun niitä tulee. Niin kauan kun sormi ei mene suuhun ja jaksaa virkata jotain, niin sitten virkataan. Ja vasta sitten kun emme enää yksinkertaisesti osaa tai jaksa, niin silloin soitamme helikopterin. Kamaa voidaan jättää, köysiä katkotaan, jumaroidaan, liidataan köydet ja ihan mitä tahansa vaan keksii, ja jumalauta kun se päivä koittaa että minut helikopterilla vuorilta tuodaan, niin sillon ei todellakaan ollut mitään muutan keinoa. Tai sitten vaan tuli yllättäen huono keli, pimeys yllätti, noro, paha olo tms.

Mutta kuitenkin, se pointti ei nyt ole siinä minun Warren Harding -tyylisessä ylpeydessäni, vaan siinä, että siinä se helikopteri pörrää ja kuulen pään sisälläni jonkun sanovan: ”nosta vaan Tero kädet ylös niin pääset pikavauhtia teltoille syömään. Nyt ollaan Ranskassa, ja pelastaminen täällä ei maksa mitään!”. Olen aina elänyt maailmassa, missä ilmaisia lounaita ei ole. Ja jos sitä tänään nostan kädet pystyyn ja otan sen ilmaisen lounaan, niin huomenna sieltä tulee aivan varmasti koko ruotsinlaivan meribuffetti, ja kuka sen osaa sanoa, että mihinkä se sitten loppuu?

Jälkikäteen Veikka sanoi, että se yritti kropallaan peittää sen meidän viimeisen laskeutumisvirityksen, jotta ne tyypit siellä kopterissa eivät näkisi sitä. Hävetti liikaa. Juhoa ei hävettäny. Jaakosta en tiedä mitä se ajatteli. Minä nostin kädet viistoon. Se on alppikoodistoa ja tarkoittaa suunnilleen, että ”All rescue attempts on our behalf are both unneccessary and unwarranted. Thank you very much for your effort and have a nice evening.”.

Myöhemmin Selellä majanpitäjä Raul pahoittelee, että oli soittanut kopterin. Me pahoittelimme, että meillä meni niin myöhään ja kiitimme huolenpidosta. Hyvähän se on, että ihmiset pitävät toisistaan huolta. Eikä siellä kännykät tosiaan kuuluneet. Mistä sen olisi voinut tietää mitä epiikkiä meillä siellä oli? Pimeäkin oli tulossa eikä meitä kuulunut päivälliselle sovittuun aikaan.

Ja eipä tuo helikopteriasia nyt niin isolta asialta enää tuntunut, kun sai lämmintä ruokaa ja pääsi nukkumaan.

Alppikiipeilyn hätäsignaalit

Le Diable par la Queue

Nyt rikon bloginin orastavan kronologisen järjestyksen – näin -, sillä haluan kuitenkin kertoa teille reitistä nimeltä Le diable par la queue. Le diable par la queu on 16 köydenpituutta ja 500 m pitkä reitti. Greidinä 5c, joka poikkeuksellisesti on myös oblique -greidi. Reitti toppaa valehuipulle noin 3000 metrin korkeuteen systeemissä nimeltään Dents de Coste Counier, joka sijaitsee Ailefroiden lähellä. Kyseessä ei ole siis mikään älyttömän kova reitti, mutta haluan kertoa siitä teille, koska tällä reitillä kaikki meni meillä jotenkin niin hienosti. Ja mieleni tekee vähän saarnata myös. 

Tämä tapahtui siis 6. heinäkuuta 2015.

Lähestyminen autolta reitin juureen aloitettiin klo 9:00 aamulla ja reitin juurelle kesti 1:40. Köysistömme oli kaksijakoinen, ensimmäisenä menivät Juho ja Aino, toisena minä ja Veikka. Ensimmäiset neljä kp:ta (5c) mentiin perinteiseen tyyliin ja sen jälkeen vedettiin simulina liidaajaa aina n. 14 jatkon välein vaihtaen seuraavat 6 köydepituutta: 4c, 4b, 2b, 4b, 5b, 3b ja vähän 5b:n alkua minne tein luomuständin ennen tulevia vaikeita osuuksia. Seuraavien kahden kp:n (5b ja 5c) jälkeen mentiin loput neljä simulina aina toppiin asti. Laskeutuminen (4 kpl) mentiin neljästään. Kiipeily ja laskeutumiset veivät yhteensä 8 h 15 min. Poistuminen aloitettiin klo 18:55 ja siihen meni 2:20. Tähän sisältyi kalja/kokis -tauko Bansin majalla. Autolta-autolle tuli 12:15.

Ja se 5b mentiin oikeasti simulina ihan vaan vahingossa, kun ei Veikan kanssa jaksettu ottaa kuvaa toposta, niin ei tiedetty mitä kiivettiin. Tämä laiskuus aiheutti myös pientä suunnitamisvaikeutta, kun reitti menikin ensimmäisen valehuipun taakse. Onneksi siinä oli kuitenkin kiviukko, jonka perusteella lähdimme kiertämään oikeaan suuntaan.

Laskeutumisella heiteltiin irtokiveä enemmän kuin koko reissulla yhteensä. Tiputeltiin niitä kuitenkin vain silloin kun ketään ei ollut alla – ainakaan kovin pahasti. Eikä osuttu köysiin! Aika harvalla reitillä laskeutuminen on se kruksi, mutta tässä se sitä totta vie oli. Poistumisella pompittiin koskien ja kanjonien yli sellaisella tyylillä, että minun parkourmentori olisi ollut varmasti ylpeä (kiitos Valtterille!).

Takaisin teltoilla tunsin itseni rokkitähdeksi.

Tai mistäs minä tiedän miltä rokkitähdeltä tuntuu, mutta jotain sellaista.

Se mitä tässä yritän sanoa – siis sen lisäksi että olen kova jätkä, koska kiipeän simulina 5b:tä – on, että pitkillä reiteillä pitää olla luova. Pitää soveltaa ja pitää olla vähän röyhkeä. Kaikki ei voi mennä tasan samalla tavalla kuin SKIL:n Kalliokiipeily I ja II -kurssilla opetetaan, koska niitä suosituksia ei ole tehty tähän ympäristöön. Aina ei voi tehdä asioita ideaalisella tavalla.

Joku saattaa olla sitä mieltä, että simulikiipeily on tuhmaa, mutta minun mielestäni pimeässä laskeutuminen on vielä tuhmempaa. Jos me oltaisiin menty aina ständistä varmistaen koko homma, niin varmasti oltaisiin laskeuduttu pimeässä. Tai hypitty niiden kanjonien yli otsalamppujen valossa, ja kuka tietää mitä siitäkin olisi sitten tullut?

Toinen tärkeä asia on rentous. Kun mennään 16 kp:ta yli parissa tonnissa, niin kiipeilyn pitää olla rentoa. Ei saa mennä pumppuun. Kun pulttiväli pelottaa, niin ota rennosti. Ständeilläkin nojaillaan rentona. Laskeutuessa pitää olla rentona. Kun ohut ilma ahdistaa, niin ota rennosti! Ja kun on aivan pakko heittää se jaloissa pyörivä 5 kilon murikka köysien kanssa samaan kuluaariin, niin heität sen kiven peruskoulun liikuntatunneilla oppimallasi kuulantyöntötekniikalla niin helvetin kauas kuin vain pystyt, mutta mahdollisimman rennosti.

Tai näin minä ainakin ajattelen. Ja yritän tehdä. Kyllä jotkut ottavat mieluumin semmoisen vakavamielisen mentaliteetin ja hekin pärjäävät ihan hyvin. Mutta kyllä se pidemmän päälle näyttää aika raskaalta tavalta tehdä tätä juttua.

Ja joogasta ei ole sitten yhtään mitään apua tällaiseen kiipeilyyn.

Cosmique or not Cosmique?

With rising temperatures expected this week the PGHM are advising extreme caution for those going into the high mountains. Already this weekend has seen the deaths of three individuals in the Mont Blanc area.
-Chamonix News. 29.6.2015

Tulee jotenkin outo fiilis puskea sellaiseen paikkaan, missä juuri eilen ja toissapäivänä on kuollut kolme kiipeilijää. Käytiin kuitenkin Mikon kanssa vetämässä Toula ja Entrevers Italian puolelta 1. ja 3. heinäkuuta. Siellä sohjosta jotain kiinteää kaivaessani tuli mieleeni, että: ”Joo, onhan täällä vähän lämmintä?”. Kuluaarit ryskää ja kiivetään pelkissä aluskerrastoissa.

On Thursday, 9th July 2015, a climbing expedition to the summit of Mont-Blanc by two Korean climbers, attempting to ascend the mountain without the services of a High Mountain Guide, turned to tragedy.
-Chamonix News. 9.7.2015

Perjantaina 10. heinäkuuta Mikon lähdettyä takaisin Suomeen palaan takaisin Blancin massiiville, mutta tällä kertaa Chamonixin puolelle. Tarkoituksena olisi kiivetä joko Cosmique Spur tai Midi-Planin traverse Ismon ja Veikan kanssa. Odotellessa kiipeän Käsmän pariskunnan kanssa Aiguille du Rougesilta (se on Blancin massiivia vastapäätä, eikä siellä ole lunta) helpon pitkän reitin: Doigtin harjanteen (5b). Saldona ylläripannut nelosen släbillä, oikeassa etusormessa jumalaton fläpperi ja deksametasonit tippu mäkeen. Täytyy myöntää, että luottamuksen rakentaminen Käsmien kanssa ei oiken käynnistynyt kovin hyvin omalta osaltani.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta jo toista viikkoa putkeen. Kaikki meidän leirintään (Les Cimes) näkyvät pohjoislumikuluaarit ovat joka päivä entistä pienempiä, kunnes lopulta niitä ei enää ole. Öisin kuuntelemme kivivyöryjen ääniä. Nollalämpöraja menee parhaimmillaan jossain 5000 metrissä. Sääkartta on joka päivä samanlainen kuin eilen.

Kun Veikka ja Aino saapuvat, päätämme jatkaa Aiguille du Rougesilla kiipeilemistä. Siellä ei tarvitse pelätä sulavaa lunta. Lähdetään Ainon ja Veikan kanssa Breventille kokeilemaan Poème à Lou 6c (6a+ obl.). Ja kyllähän se menee! Kruksi tosiaankin kiskotaan fiksiköydestä, mutta muuten vedettiin jatkoista hyvin vähän.

A hose-pipe ban has been brought in across the Haute-Savoie after weeks of warm weather have left water levels drastically low.
-Chamonix News. 15.7.2015

Telttani edessä oleva ruoholaikku on enää vain ruskeaa korppua. Ollaan jo käytännössä luovutu Midi-Plan -traversesta, mutta Cosmique Spur voisi olla ihan okei? Päätetään pitää yhdistetty sporttikiipeily/lepopäivä ja mennään Les Gaillandsille.

Early morning mission for the PGHM. The Chamonix rescuers were urgently called, after two climbers were involved in a rock fall tragedy at about 3.300m altitude on the Gouter Couloir (Mont-Blanc massif).

With rising temperatures expected this week, the PGHM are advising extreme caution for those going into the high mountains. Despite this period of good weather, the mountains remain a dangerous place, especially during periods of re-freezing.
-Chamonix News. 16.7.2015.

Ei me oikeasti mennä tuonne ylävuoristoon. Liian pienet marginaalit. Ja me kuitenkin ollaan kaikki amatöörikiipeilijöitä, niin ei meillä ole mikään pakko mennä altistumaan (edes lievästi) paskoille olosuhteille. Jos olisi leipä kiinni tässä hommassa, niin sitten näkisi maailman ehkä eri tavalla. Tai jos kommentoisin muiden tekemiä päätöksiä kotisohvalta..

Käydään siis kiipeämässä Perrouxin reitti (5b) Rougesilta ja lepopäivän jälkeen Mont Blancin Gouterin reitti suljetaan liian vaarallisten olosuhteiden takia. Aino lähti jo Suomeen ja Käsmät lähtee ylihuomenna. Veikan kanssa päätetään lähteä takasin Ailefroideen.

The Company of Guides- Saint Gervais have suspended the ascent of Mont Blanc via the Gouter Route as the high temperatures continue to make the infamous Grand Couloir highly dangerous.
-Chamonet News. 18.7.2015.

Eilen meidän viereen pelmahti parinkymmenpäinen puolalaisporukka. Siinä illalla vähän hölmistyneinä katsottiin kun viisikymppiset ukot hakee oikeita säätöjä noin 60 litraisiin rinkkoihinsa ja sovittelee valjaita. Innostus on kova, mutta ulkoinen habitus ei kenelläkään ole kovin, no, kiipeilyllinen. Ja kun kysytään, että minne on kavereilla matka, niin silmät kiiluen vastaus kuuluu:

”Mont Blanc, Gouter Route!”.

Täytyy myöntää, että meitä harmittaa ihan hemmetisti, kun ei uskallettu lähtee Cosmique Spurille. Tällä tavalla me ei ikinä saavuteta mitään suurta. Poème à Lou 6c, Brevent. © Veli-Matti Laasonen
Edward Whymper oli kova jätkä. © Veli-Matti Laasonen
Ismo sattu saamaan kuvan isosta vyörystä. © Ismo Käsmä
Doigtin harjanne 5b © Ismo Käsmä.
Rougesilta on kyllä kivat maisemat Blancille päin. © Ismo Käsmä
Ainut ja oikea tapa teipata fläpperi. Kiitokset Veikalle ja kaikille maailman boulderoijille.

Barre des Écrins, West ridge

10. heinäkuuta 2015

Käytiin kiipeämässä Barre des Écrins. Juho, Veikka ja Aino lähtivät korkeuksiin jo pari päivää aikaisemmin kiipeämään ja akklimatisoitumaan. Itse halusin tehdä huiputuksen ilman erillistä akklimatisoitumista kahdessa päivässä, eli paikalliseen tapaan.

Ensimmäisenä päivänä tein lähestymisen Pré de Madame Carle – Refuge des Écrins, joka on noin 5,5 km horisontaalista ja 1300 metriä vertikaalia. Minulta siihen meni tasan neljä tuntia. Matkan varrella on refuge du Glacier Blanc, missä voi pysähtyä vaikkapa kahville. Lähestymisellä mennään jo vähän matkaa jäätiköllä, joten matkaan kannattaa lähteä jo aamulla. Meinasi mennä vähän jännäksi yksinään puikkelehtia Glacier Blancin railojen välissä.

Huiputuspäivä on sitten aika rankka. Meiltä meni mökiltä autolle tasan 12 tuntia: nousua 1200 m ja laskua 2400 m, ja pituutta 12,2 km. Olosuhteet olivat meillä aika lämpimät, ja lumen sulaminen todellinen ongelma. Näinpä aamiainen mökillä tarjoiltiin jo kello kolme aamulla ja matkaan lähdettiin kello 3:20.

Alun tasainen jäätikköpätkä vedetiin jokainen omaan tahtiin ilman köysiä. Jyrkälle jäätikölle laitettiin porukka köysiin ja jatkettiin simulina aina reunarailon yli Brèche Lorylle. Lorylta alkaa kalliokiipeily länsiharjannetta pitkin toppiin. Jostain syystä jo tässä vaiheessa yksi meidän edellä ollut porukka otti pakit. Epäilemme pahis reunarailoa, joka jopa vähän murisi Veikalle.

Kalliopätkä on greidiltään II, mutta sen alku oli sen verran jäässä, että mentiin alku laskeutumisreittiä pitkin. Se olisi ollut vapaasati kiivettynä vitosta, mutta onneksi siellä oli fiksattuja köysiä, niin homma meni sutjakkaasti ns. hauiskiipeilynä. Harjannetta mentiin neljästään simulina noin puolitoista tuntia toppiin. Topissa oltiin 4h 51 min majalta laskien.

Noin puolessa välissä harjannetta aloin saada ajoittaisia pieniä huimauskohtauksia. Olin aika varma, että vuoristotauti se siellä kolkutteli, mutta on vielä niin vähän kokemusta että en vielä hätiköinyt. Kun muita ei kuitenkaan huimannut, ehdotin että minut vaihdettaisiin perimmäiseltä paikalta köysistön keskelle. Huimauskohtaukset hävisivät käytännössä heti kun lähdimme topista takaisin alaspäin.

Takaisin Lorylla huomasin että hengitys rohisee. Tämä taasen tarkoittaa käytännössä sitä että keuhkoihini oli alkanut kertyä nestettä. Kuten vuoristotaudissa voi käydä. Kunto oli kuitenkin hyvä ja tiesin, että olo helpottaa kunhan pääsen takaisin alaspäin.

Alaspäin mennessä reunarailo ei enää murissut, mutta oli aika pehmeä. Teimme hakuista ständin, mistä saatiin ykkönen toiselle puolelle. Sen jälkeen me loput vedimme ns. possujunana perässä. Joku oli tehnyt ystävällisesti myös lumipollarin.

Takaisin tasaisella jäätiköllä oltiin ajassa 8:23. Jäätikölle otettiin raudat pois ja sauvat käteen, sillä näin on paljon mukavampi ja nopeampi mennä kuin raudat jalassa. Köysistönä mentiin kuitenkin, koska lumi alkoi olla jo pehmeää. Jäätikön reuna saavutettiin ajassa 9:20. Mökiltä autolle kellotettiin 11:55.

Toivottavasti kukaan ei ota näitä minun listaamiani aikoja kovin vakavissaan tehdessään suunnitelmia Ecrinsin huiputtamiseksi. Tässä hommassa on tullut selväksi, että jokainen päivä on erilainen ja reittiin menevää ns. standardiaikaa on mahdoton määrittää. Laitan meidän kellottamat ajat kuitenkin tähän antamaan vähän suuntaa.

Selvää kuitenkin on, että täällä nopeus luo turvaa.

 

Ecrins kiivettävässä kunnossa.
Ecrins kiivettävässä kunnossa.
Länsiharjanteen kautta menevä reitti katkoviivoilla. Lähde: Camptocamp.
Länsiharjanteen kautta menevä normaalireitti katkoviivoilla. Lähde: Camptocamp.

Aiguilles d’Entrèvers, SW-NE Traverse

3. heinäkuuta 2015. Courmayer, Italia.

Kelit ovat olleet aika helteiset täällä päin Eurooppaa, joten vaihdettiin meidän tavoitteet pohjoisseinistä harjanteisiin ja kallioreitteihin. Courmayerista kun lähdetään, niin erittäin hyvä vaihtoehto tämmöisille noviisialppinisteille on Aiguilles d’Entreversin harjanne, eli tuttavallisemmin pelkkä Entrevers. Greidiä traverselle on annettu AD-, III+ ja yksi muuvi 5b:tä tai vaihtoehtoisesti A0 kamoista kiskomalla. Helppo 1,5 h lähestyminen Helbronnerin hissiasemalta.

Sählättiin vähän köysien kanssa ja tehtiin yksi väärä 30 metrin laskeutuminen, niin aikaa meni hissiltä hissille 9 h. Ilman sähläyksiä oltaisiin menty alle kuuteen tuntiin.

Mutta toisaalta, sählääminen vähän niin kuin kuuluu tähän lajiin.

Lähteet:

[1] Romelli M., Mont Blanc – Classic & Plaisir. Rock & Ice 1. 2012.

adffa
Alku oli helppoa mutta irtonaista. © Mikko Leskinen
fadsf
Lähempänä toppia homma meni huomattavasti mielenkiintoisemmaksi.
fadsf
Toppikuva © Mikko Leskinen
fasdfa
Laskeuduttiin harhaan, niin joutu vähän jumppaamaan. Ja kyllä, me molemmat laskeuduttiin ensin alas ja vasta sitten päätettiin, että tämä ei ollut oikea paikka. © Mikko Leskinen
fad
Entrevers on kuulemma Italian Cosmiques Arete, eli porukkaa riitti.
fda
Harhalaskeutumisen takia meinasi tulla vähän kiire viimeiselle hissille. Enpä ole aikaisemmin juossut jäätiköllä köysistönä.
Glacier du Géant sekä Italian puolen huippuja. Iso piikki, eli Dent du Géant oli meilläkin tähtäimessä, mutta nyt oli liian pehmeetä lunta. Ehkä joku toinen kerta sitten.
Glacier du Géant sekä Italian puolen huippuja. Iso piikki, eli Dent du Géant oli meilläkin tähtäimessä, mutta nyt oli liian pehmeetä lunta. Ehkä joku toinen kerta sitten.

 

 

Aiguille de Toula, North Face.

1. heinäkuuta 2015. Courmayer, Italia.

Etsitään toposta (Damilano) sopivaa reittiä Vallee Blanchen Italian puoleisesta päästä kunnes silmiimme osuu seuraava maaginen lause: ”Excellent route for beginners”. Eli Toulan pohjoisseinä, greidiltään D, helppo lähestyminen ja pituutta 200 metriä. Sinne siis!

En kai petä kenenkään odotuksia totetamalla, että pakithan ne tuli.

Kun olin kiivennyt köydet suoriksi olin saanut kaksi ruuvia sisään. Ensimmäisen reunarailoon ja toisen olin kaivanut noin käsivarren mitan verran lumen sisään. Sieltä löyty jäätä. Muuten sohjoa, neveä ja kaikkea muuta siltä väliltä. Tässä vaiheessa olin kiivennyt yhtäjaksoisesti ilman mainittavia lepoja noin puolitoista tuntia. Sitten tunnen köydessä pienen nykäyksen. Lumi oli pettänyt ja Mikko putosi reunarailoon parin metrin verran. Vaikka ollaan olevinaan pohjoisseinällä, niin aurinko porottaa täysillä niskaan. Lämpötila noin 5 astetta plussan puolella ja lumi tuntuu pehmenevän kokoajan lisää.

Päätän kiivetä takaisin alas.

Lähteet:

[1] Francois Damilano Snow, Ice and Mixed. The guide to the Mont-Blanc Range. Volume 2 from the Envers des Aiguilles to the Tré-la-Tête Basin.

Ei niin hyvin varmistettavaa lunta. Aiguille de Toula, North Face.