Pointe Louise on Barre de Ecrinsiä vastapäätä oleva alempi huippu, minkä huipulle johtaa useampi ramppi ja yksi erittäin helppo n. 35-40 asteinen lumirinne. Pointe Louiselle on myös pultattu joitakin reittejä, ja niistä päätimme kiivetä kuvauksen ”Une belle escalade” houkuttelemana reitin nimeltä Super Michèle (yksi tähti, eli otettiin vaan jatkot). Ja kuten Vieux du Piton, niin tämäkin reitti päättyy harjanteen kiipeämiseen koko systeemin toppiin asti (joten otettiin myös neljä kamua). Voi sieltä reittiä pitkin laskeutuakkin, mutta kun raudat, hakut ja kovat kengät kulkevat jo muutenkin mukana, niin samahan se on topata koko homma ja laskeutua Pointe Louisen normaalireittiä pitkin.
Tätä ”samahan se on” -ajatusta pohdiskelin samalla, kun kävelimme alaspäin iltapäiväauringon sulattamaa 35-40 asteista sohjorinnettä pitkin.
Alppikiipeily on päätöksentekoa, ja on tärkeää tunnistaa itsessään ne tekijät jotka vaikuttavat omaan päätöksentekoon. Clayton halusi olla mökillä ennen pimeää, minä halusin olla ennen päivällistä. Clayton oli ollut lumivyöryssä, minä en. Minua varten on soitettu helikopteri, koska olen ollut päivälliseltä myöhässä. Claytonilla ei ole vastaavaa kokemusta. Eikä se lumikenttä minusta näyttänyt ihan niin sulalta päältä päin. Tietysti mielessä kävi kaikenlaiset eri lumivyöryn syntymekanismit – varsinkin loskavyöry – kun askeltemme alle muodostui koko ajan pieniä sohjoliukuja. Se vyöryvä lumikerros ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut muutamaa senttiä syvempi, ja hakku upposi hyvin alla olevaan kovaan lumeen, niin jatkettiin menoa aina vaan alas asti Glacier Blancin tasaiselle osalle.
Takaisin jäätiköllä päätettiin yhteistuumin, että lumirinnettä laskeutuminen oli karkeasti ottaen ”30% stupid, 70% fucking efficient”. Tehokasta oli se, että laskeutuminen vei vain tunnin, ja koko reitti mökiltä mökille n. 10 tuntia. Tyhmää oli marginaalien venyttäminen, mutta toisaalta, joskus se kuuluu tähän lajiin.
Keskustelen Glacier Blancin majan terassilla paikallisen nuoren miehen kanssa valitsemastamme reitistä, Voie du Vieux Piton. Lähinnä mietiskelen mitä kamaa reitille ottaisin mukaan, ja yritän – mielestäni varsin perustellusti – etsiä siihen vinkkejä reitin topokuvauksesta. Tähän nuori kaveri toteaa, ”be careful with that topo, it will get you in trouble!”. Mistä on todellakin vaikeaa olla erimieltä.
Ailefroiden laakson ja lähialueiden topo Oisans Noveau Oisans Sauvage – Livre Est (J.M. Gambon 2015) on jotain, mitä parhaiten voisi kuvailla sanalla erikoinen. Tapasin Blancin mökillä myös erään keski-ikää lähentelevän paikallisen kiipeilijän, nimeltään Freddie. Hänen mielestään kyseessä ei ole alunperinkään topo, vaan ”it’s a book!”. Tämä on ihan hyvä. Ymmärrän kyllä, että topokirjan kautta monet suuret tarinat pääsevät oikeuksiinsa. Ja onhan se kiva katsella kuvia hienoista kalliomuodostelmista ja reiteistä, mutta voisiko siinä kirjassa olla vaikkapa yksi sisällysluettelo niiden tusinan sijaan? Tai voisiko reiteillä olla lineaarinen numerointi? Entäs kappalejako? Tai sivunumerointi? Oisans Noveau on niitä harvoja topoja joiden kanssa tulee tunne, että se yrittää saada sinut hengiltä.
Mutta ei pidä tuomita, ennen kuin yrittää ymmärtää.
Ensin on hyvä ymmärtää, että kivi Ecrinsissä ei ole kovin tasalaatuista, kuten alueella paljon miksta- ja jääensinousuja tehnyt Sébastien Constant toteaa:
Ecrins rock, especially the gneiss in the central part of the Ecrins, has its own particular texture. Cracks are usually rounded, blind, and of irregular shape. They are nothing like the clean-cut, parallel-sided crack to be found in granite. In addition, the rock is often far from perfect and may need to be climbed delicately, taking the time to test the solidity of the holds.
– Sébastien Constant. Snow and Mixed Climbs – Volume 1, Ecrins East, Cerces, Queyras.
Toisekseen tarvitsee ymmärtää se, mitä Freddykin minulle selitti: jotkut reitit täällä ovat ”old-style”. Se siis tarkoittaa niitä aikoja, kun muuan herrat nimeltä Gaston Rébuffat ja Ricardo Cassini kiipesivät kovia alppireittejä kovat kengät jalassa ja antoivat niille greidejä kuten ”trés difficile” tai ”extrêmement difficile”. Se oli aikaa, kun kumipohjaiset balettitossun näköiset kiipeilykengät ja joustavat nylonköydet olivat kaukaista tulevaisuutta. Silloin sanottiin myös, että ”leader must not fall”. Mikä tarkoitti sitä, että reittien varmistettavuudelle ei ollut juurikaan merkitystä, sillä eivät ne hamppuköydet olisi kuitenkaan kestäneet. Mutta se millä oli merkitystä, oli hyvät ständipaikat.
Omalla tavallaan Gambonin topo vain heijastaa näitä realiteetteja.
Gambon on päätynyt arvioimaan reittien varmistettavuuden neljän tähden systeemillä: yksi tähti on täysin pultattu, nykyaikainen ja turvallinen reitti, ja siitä eteenpäin varmistettavuus huononee jonkinlaisen logiikan mukaisesti. Olenkin nyt tästä aiheesta (sangen rajoitettuun käsitykseeni perustuen) päätellyt, että tähtisysteemi tarkoittaa räkkäämisen kannalta seuraavanlaista:
*: ota jatkot
**: ota täysi räkki
***: ota täysi räkki
****: ota täysi räkki
Ja täydellä räkillä tarkoitan nyt parhaaksi katsomaasi määrää erikokoisia pieniä ja keskikokoisia kamuja. Halkeamat ovat täällä tosiaankin niin epätasaisia ja epäjatkuvia, että aina kun halkeamaan törmää, siihen saa melkein minkä kamun vaan. Ja jos ei mene, niin kiila menee varmasti. Toisaalta täällä on pitoneita paukuteltu seinään jo toista sataa vuotta, niin niitäkin löytyy todella hyvin. Ja ne ständipaikat ovat oikeasti tosi hyviä. Ei niihin tarvitse varata yhtään kamaa.
Voie du Vieux Piton on mahtava useamman kp:n alppireitti, joka seinämän kiipeämisen jälkeen jatkuu yhdeksän pilaria käsittävän harjanteen kiipeämisellä. Vieux Pitonille on annettu Gambonin topossa kaksi tähteä, joten Claytonin kanssa otettiin sinne BD:n kamut 0.2:sta 2:seen, ja kyllä niille kaikille oma paikka sieltä löytyi.
Ensimmäinen asia alppikiipeilyssä on akklimatisaatio. Varsinkin ne reitit mitä minulla ja Claytonilla oli tähtäimessä vaativat hyvän akklimatisaation. Mielestäni on aika turhaa lähteä kiipeämään useamman kp:n reittejä yli 3000 metriin 7 kg:n repun kanssa, mikäli ei ole itseään korkeaan ilmanalaan totuttanut.
Akklimatisaatioon valitsimme Ailefroiden massiivin itäisimmälle huipulle vievän PD -reitin. Lähestyminen tehdään Sélén majan kautta (2500 m) ja itse toppauspäivä sisältää 1400 metriä vertikaalista ylös ja 2500 metriä alas. Clayton kutsui tätä pientä seikkailua nimeltä ”warm-up route”, mikä sinällään on ihan hyvä kuvaus. Tarkempi reittikuvaus löytyy mm. CamptoCamp:sta: Ailefroide Orientale: Arête S (voie normale).
Yllättäen päästiin myös kiipeämään 200 metriä kuluaaria hyvällä lumella, auringon paistaessa ja enkelikuoron laulaessa taustalla. Mikä oli ihan jees. Huomattiin vaan, että olosuhteet antoivat myöten. Alaspäin tullessa oli jo sen verran lämmin, että mentiin normaalireittiä.
Ei draamaa muuten, paitsi minä pannutin sohjoisessa lumirinteessä. Olisin epäilemättä hieman satuttanut itseäni alla olevaan kivikkoon, ellei oltaisi menty köysistönä, joten Sanjalla ja Claytonilla ei ollut juurikaan vaikeuksia pysäyttää hallitsematonta liukuani. Mihin en voi muuta kuin todeta, että simulikiipeily – se oikeasti toimii.
