Aiguille Dibona

Talvi tulee, ja huomaan jättäneeni viime kesän kiipeilyistä yhden osan kertomatta. Silloin tuntui, että ei tätä tarinaa jaksa kertoa, koska mitään kovin erikoista ei tapahtunut. Aurinko paistoi, kivi oli hyvää ja kiivettiin ihan helvetin kovaa. Tylsä tarina.

Mutta nyt ovat asiat toisin. Aamulla kun ei enää tarvitse katsoa lämpömittarista, että pistänkö pitkät kalsarit jalkaan vai en. Otan aina mukaan toppatakin. Kivi on kylmää, ja se vie sormista tunnon. Se on ihan ok, sillä kitka on hyvää. Kivi ei tosin ole kovin hyvää. Ja se on vanhaa. Vanhaa terävää graniittia. ”Ei kyntömies vakoaan valitse”, ajattelen, ja laitan toppatakin päälle.

Miksi nämä greidit ovat aina ihan päin helvettiä? Ei muuten, mutta kun ei oikein tiedä mitä kannattaisi yrittää. Joten yritän vähän kaikkea. Ja silloin kun en jaksa yrittää, kysyn muilta mitä kannattaisi kiivetä. Reitin alla mielessäni pyörii vain yksi kysymys, se kaikkein perimmäisin: ”saakohan sinne hyvin kamaa?”. Topo ei sitä kerro. Paitsi Kustavissa. Menen Kustaviin. Tai kysyn muilta saako sinne kamaa.

Terävät otteet. Vanha kivi. Se saa sormeni vuotamaan. Veri sotkee pädin, valjaat, kamut, jatkot, slingit, halkeamat… Kohta on pimeää. Lumi tulee ja peittää kaikken. Köysi on jäässä ja veressä. Lähden kotiin.

Kirjoitan blogia ja muistelen kesää.

Seuraava tapahtui Ranskan alpeilla Ecrinsin kansallispuistossa 16. heinäkuuta 2016.

Aiguille Dibona on yksiä esteettisesti siisteimpiä huippuja mitä tiedän. Se on niitä huippuja, että jos lapsen pyytäisi piirtämään vuoren, niin se piirtää jotain mikä muistuttaa Dibonaa. Ja sen esteettisyyden lisäksi Dibona on vieläpä hyvää kiveä. Hyvää sileää ihanaa graniittia. Ja, jos nyt en ole ikinä kiivennyt Lofooteilla tai Yosemitessa, niin uskooko kukaan kun sanon sen kiven olevan hyvää? Luultavasti ei. Mutta oli se ainakin parempaa kuin Ailefroidessa.

Kiivettiin siis Voie Berthet – Boell – Stofer. Se oli kiipeilyllisesti suhteellisen vanhaa tyyliä (ensinousu v. 1937), ja seuraili Dibonan etelä seinämän helpoimpia linjoja, rännejä ja piippuja aina ylös neulankärkeen asti. Ranskalaiselle tyylille epätavallista oli pulttien ja pitonien harvinaisuus. Ständit olivat silkkaa terästä tottakai.

Itsehän nautin suunnattomasti tästä helposta trädiseikkailusta. Ja niin taisivat Jimi ja Hennakin vähän nautiskella.

Sen lisäksi että Dibona on kaunis kuin hitto, niin se sijaitsee tämmöisen tosi hienon laakson perällä.
Sen lisäksi että Dibona on kaunis kuin hitto, niin se sijaitsee tämmöisen tosi hienon laakson perällä.
Aamupäivä tarjosi osittain jäistä halkeamaa ja tippuvia jääpuikkoja. Onneksi kiivettiin etelä seinällä, niin aurinko tuli esiin kolmannen köydenpituuden kohdalla.
Aamupäivä tarjosi osittain jäistä halkeamaa ja tippuvia jääpuikkoja. Onneksi kiivettiin eteläseinällä, niin aurinko tuli esiin kolmannen köydenpituuden kohdalla.
Hyvää kiveä.
Pulttaamatonta
Kun se on hyvää, niin se on hyvää.
Dibonan poistuminen/takaportti huipulle
Poistuminen vedettiin perinteisellä alppitekniikalla, jonka yllättäen jokainen suomalainenkin osaa, eli pyllymäellä.
Lähispolku
Ranskassakin on ollut aika, jolloin nuoret miehet ovat ensinousukiimassaan kiivenneet myös ei-ehkä-niin-hienoja -linjoja huipulle. Ja siis topoonhan ne laitetaan tottakai jok’ikinen variaatio. Mutta ei se mitään, minä kyllä ymmärrän…
…mutta tätä minä en ymmärrä.

Tietoa kirjoittajasta

Tero Mononen

Kiipeilyn sekakäyttäjä maasta jossa ei ole vuoria, vaan hemmetisti siirtolohkareita.

Yksi kommentti artikkeliin ”Aiguille Dibona”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *