Antti A., soolokiipeily, Blaitièren onnettomuus ja miten mikään liittyy yhtään mihinkään

”Ylipäätään tämä pentumainen ns extremelajien harrastelu saa ihan liikaa palstatilaa ja median huomiota, siis silloinkin, kun onnettomuuksia ei satu, eikä riskejä tunnu koskaan olevan ainakaan kulloisenkin hengenvaarallisen hölmöilyn nokkamiesten mielestä mitenkään merkittävästi! Selkeää älyllistä epärehellisyyttä siis. Myöskään näitä ”kaveria ei jätetä” -sankareita, jotka – ilmeisesti jossain vaiheessa varmaan yhteiskunnan kustannusavulla – aiheuttavat aina vaan lisää vaaroja ainakin itselleen ja sitä kautta lähipiirilleen, ei totta toisen kerran pitäisi tolkuttomasti hyysätä” (Kardemumma Kalliosta, YLE.fi)

Tänä kesänä tapahtui kahden suomalaisen kiipeilijän hengen vienyt onnettomuus Ranskan Alpeilla Chamonix:n läheisyydessä Aiguille de Blaitièren vuorella. Suomalaisten henkiä vievä kiipeilyonnettomuus tuntuu aina huomattavasti pahemmalta kuin muut onnettomuudet, ja erityisesti tämä, koska toinen uhreista – Antti Ahola – oli monille tuttu mm. reitintekijänä Salmisaaren Kiipeilyareenalta. Tällöin kuolema tuntuu jotenkin niin henkilökohtaiselta. Syksyn aikana Antti onkin tullut puheeksi käytännössä joka kerta sekä uusien että vanhojen kiipeilytuttavuuksien kanssa.

Lisäksi asian käsittely kansallisissa medioissa on ollut poikkeuksellisen kattavaa ja yksityiskohtaista. Esimerkkeinä mainittakoon Hesarin ja Ylen uutisten lisäksi myöhemmin julkaistu yksityiskohtainen analyysi onnettomuuden syistä (Väärät varusteet osasyy Ranskan kiipeilyturmaan, HS). Tämä analyysi on kirjoitettu Artturi Krögerin julkaiseman haastatteluihin perustuvan raportin pohjalta.

Tosin, hesarin ei-kiipeilevä journalisti on tehnyt omia johtopäätöksiään, ja lukijalle luodaan kuva huonosti valittujen varusteiden merkittävästä osallisuudesta kuolemiin. Antilta puuttui näet yleensä onnettomuuspaikan tapaisissa olosuhteissa – eli jäätiköllä – suositeltu vaellushakku, jonka avulla Antti olisi voinut yrittää pysäyttää liukunsa ns. self-arrest tekniikalla. Lisäksi koko neljän hengen kiipeilyseurue vaelsi jäätikköolosuhteissa ilman köyttä. Mikä on varsin yleistä, mutta silti vastoin yleisimpien oppikirjojen suosituksia.

Ennen kuolemaansa Antti keräsi harvinaislaatuisen laajaa huomiota suomalaisen kiipeily-yhteisön ulkopuolelta soolokiipeilemällä varsin kuuluisan ja vaikean reitin Olhavalla, ja ottamalla tästä selfien. Tai sooloselfien, niin kuin Antti asian ilmaisi. Tämä tempaus päätyi sitten jotain kautta Iltasanomien toimittajan tietoisuuteen ja siitä tehtiin juttu After Dark -osioon otsikolla ”Kesän hurjin selfie?”. Antin mukaan tälle jutulle saattoi arvioida noin 30 000 lukijaa, mikä on suomalaisessa kiipeilyskenessä aivan valtava määrä.

”Se fiilis, kun pääset kallion juurelle ja lähdet kiipeämään yksin on uskomaton. Ensimmäiset metrit ilman köyttä sydän lyö tiheään, mutta hetken – muutaman metrin kiipeilyn jälkeen focus tiivistyy, silloin on jäljellä vain sinä ja kallio. Ainoa mitä tarvitsee miettiä on itse kiipeäminen.” (Antti A., Iltakiipeilyn lyhyt oppimäärä)

Tästä kaikesta piirtyy kieltämättä aika vaivannuuttava kuva onnettomuudesta, sen syistä ja myös koko kiipeilystä lajina. Ja veikkaanpa, ettei nimimerkki Kardemumma Kalliosta ole edes kuullut koko soolokiipeilyn käsitteestä yhtään mitään. Ja hyvä niin. Eikä tämä kyseinen kommentti nyt kovin paljon samanmielisiä ääniä saanut. Mutta silti, tämä homma ei todellakaan mennyt millään tavalla putkeen.

Koen olevani harvinaisen etuoikeutettu, kun minulle suotiin mahdollisuus tutustua henkilökohtaisesti Antti Aholaan, ja siten myös koin hänen kuolemansa varsin raskaasti. Antti osallistui samalle RCI -kursseille kanssani eli touhusimme samoja juttuja yhden viikonlopun Olhavalla ja sitten kaksi viikkoa Dolomiiteilla. Eihän sitä voi todellakaan väittää tuntevansa ihmistä näin lyhyen ajan jälkeen, mutta silti Antin poismeno tuntui pahalta.

Soolokiipeilyllä on vahva leima. Se, kuka päättää kiivetä ilman köyttä, lokeroidaan automaattisesti siihen tiettyyn lokeroon, jolle muut eivät kovin suurta elinajanodotetta anna. Se rajallinen ymmärrys mikä minulla soolokiipeilystä on, on että sooloamista ei tehdä ainakaan maineen ja kunnian takia. Asiasta selfien ottaminen ja Iltasanomien nettijulkaisuun päätyminen on tietysti jonkinlaista rajanvetoa, mutta ainut kestävä motiivi kovien reittien sooloamiseen on sisäinen. Uskon, että Antti tiedosti tämän varsin hyvin. Itsekkin olen nyt videoinut omat sooloamiset ja pistänyt ne tänne blogiin, eikä siinä motiivi ole ollut kokonaan sisäinen. Omat soolokokeilut ovat olleet kuitenkin niin helpoilla reiteillä, että ei tässä puhuta samasta asiasta.

Sooloaminen herättää väistämättä voimakkaita tunteita ja jopa kateutta. Joidenkin kiipeilijöiden päässä herää kysymys, että miksi minä en ole noin vahva ja rohkea, jotta voisin kiivetä noin vain ilman köyttä? Ja sitten kun se sooloaja ottaa ja kuolee, niin ollaankin kaikki niin oman elämän asiantuntijoita.

”Satuin tänne ihan muusta syystä, mutta todettakoon, että tuon tapauksen riskit olisi voinut mitigoida (ja päivän oikeaan varustukseen päätyä) vaikka samalla 3×3 menetelmällä, jotta SAC promoaa. […] Opetus on ehkä se, että jos et ole huomenna kuolemassa agressiiviseen syöpään tms. niin kannattaisi valita riskinsä siten, että pääsee huomennakin kiipeen tai tekemään mistä nyt sitten nauttiikaan.” (nimim. Kehva. Relaa.com)

Joka sitten ilmenee siten, että noin vain kuitataan koko tragedia jollain epämääräisellä teknisellä jargonilla tai silkoilla epäolennaisuuksilla. Kovasti opitaan jotain ja vakuutellaan, että jos vaan tehdään asiat oikein, niin ei tuommoista voi tapahtua oikeille kiipeilijöille.

Tämä on tavattoman epäreilu viesti. Vedetään niin koukeroiset ja ihmeelliset yhtäläisyysmerkit onnettomuudesta ja hakun puutteesta Iltalehden jutun kautta Antin sooloamiseen, ettei sitä edes ymmärrä. Jotenkin vaan tulee hinku ostaa uusi köysi. Tämä viesti on epäreilu kiipeily-yhteisölle, muulle kansalle ja varsinkin Antin läheisille. Ja vaikka elämmekin anonyymin nettikommentoinnin maailmassa, niin koen, että viestintävastuu ulottuu viestin vastaanottajana myös minuun. Haluankin täten kertoa oman näkemykseni.

Aloitan siis siitä, kun tapasin Antin ensimmäisen kerran.

Olin kiivennyt RCI-kandi Henrin ja ohjaajien kanssa pari päivää ennen RCI-kurssien kakkosmoduulin alkamista Olhavalla. Perjantai-iltana (kurssi alkaisi lauantaina) istuin iltapalalla nuotiopaikalla, kunnes paikalle saapuivat minulle aikaisemmin tutut kandit Marko ja Joni sekä joku minulle tuntematon partasuu – Antti. Siinä iltapalaa syödessäni katselin kun Antti vyyhtesi köyden repuksi harteilleen ja soolosi ylös Kehrääjän aina Olhavan vuoren huipulle asti. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Sooloamista olin nähnyt, mutta en mitään tämmöistä. Niin varmaa ja rauhallista kiipeilyä. En livenä. Myöhemmin Antti viittaa Kehrääjän helppona peruslinjana, jonka avulla hän pääsi nopeasti Olhavan laelle. Muistaakseni tässä kohtaa jatkoin iltapalani syömistä.

Tämän jälkeen kuulen epäuskoista kommentointia, kun Antti sooloa Ruotsalaisten reitin 5+, joka helposta greidistään huolimatta on varsin viukea reitti. Ei mitään semmoista, mitä huvittaisi vetää ilman köyttä iltayhdeksältä ennen iltapalaa, tai ollenkaan jos niikseen tulee. Ja pian sen jälkeen lähtee – kuten jo tiedetään – ehkä Suomen kuuluisin reitti: Kantti 6-.

Illalla nuotiolla istuessamme joku kysyy sitten Antilta, että tuleeko hänestä seuraava – soolokiipelyn supertähti – Alex Honnold. Johon Antti vastaa hetken miettimisen jälkeen, mutta yks’kantaan: ”Ei. Ei mitenkään.”. Kuten olen aikaisemminkin todennut, niin yksi varsin oleellinen osa kiipeilyä on toisille kiipeilijöille uhoaminen ja omilla sankariteoilla retostelu. Vaikka ne olisivatkin kuinka säälittäviä tahansa. Edellisenä iltana olimmekin keskustelleet mm. siitä kuinka Ruotsalaisten reitin voisi oikeasti kiivetä vain kolmella varmistuksella. Nyt sitten saimme nähdä, miten se kiivetään, kun osataan oikeasti kiivetä. Koin todella virkistävänä kohdata kiipeilijän, joka ei kokenut tarvetta oman egonsa kohottamiseen muuten kuin tekojen kautta.

Pari kuukautta myöhemmin, olen muistaakseni taas iltapalan kimpussa Cortina D’Ampezzossa, kun telttamme viereen parkkeraa Antti valkoisella 90-luvun farkullaan. Silminnähden nääntynyt Antti kertoo innoissaan, kuinka piti käydä vielä katselemassa Marmoladan massiivia ennen kuin ajoi Cortinaan. En ole ihan varma, mikä Antin ajoreitti oli, mutta kyllä siitä ainakin joku neljä tuntia on tullut ylimääräistä. Ravintoa oli kuulemma nautittu lähinnä energiajuomista, ja siltä se vähän näyttikin. Navigaattorin virkaa hoiti nippu googlemapsista tulostettuja papereita. Keittimen kahvakin oli unohtunut kotia, mutta ei kelvannut kahva lainaan vaan kuumat vedet kaadettiin kattilasta paljailla näpeillä.

Kurssin aikana me kurssilaiset pidimme toisillemme luentoja erinäisistä kiipeilyyn liittyvistä aiheista. Antti piti omansa ajan säästämisestä erittäin pitkillä reiteillä. Luentonsa aikana Antti piti myös pitkän puheenvuoron soolokiipeilyn puolesta ja kehotti meitä muita aloittamaan sooloamisen hyväksi kokemallamme tasolla.

Myöhemmin Dolomiiteilla Jorin reittillä  soolosimmekin ensimmäisen köydenpituuden lähestymiskengillä. Tähän päädyttiin pitkän reitin kiipeämisen käytettävän ajan minimoimiseksi. Tämä oli samalla elämäni ensimmäinen soolo ja lopullinen kimmoke sooloilun aloittamiseen. Itseasiassa Antti kiipesi koko loppureitin lähestymiskengillä. Meidän takana tullu UIAGM -opas arveli tästä, että ”He must be really strong climber”. Johon me sitten totesimme, että niinpä on. Jorin reitin vaikeimmat köydenpituudet ovat ranskalaisilla greideillä jotain 5a:n luokkaa. Mutta uskaltaisin väittää, että tässä tapauksessa greidi on hieman suhteellinen käsite.

Kurssin lopussa pidimme kurssilaisten kesken äänestyksiä mm. siitä kuka on paras varmistusten asentaja, paras yhteishengen luoja, paras ohjaaja, kenen kanssa on ollut mukavinta ja turvallisinta kiivetä jne. Antti valittiin henkilöksi kenen kanssa on ollut mukavinta ja turvallisinta kiivetä. Äänijakaumaa ei paljastettu meille kurssilaisille, mutta veikkaan että aika moni meistä oli tästä samaa mieltä. Antin kanssa homma toimi ja oli koko ajan turvallista. Mikä ei tällä tasolla, kuten valitettavasti huomasin, ollut itsestäänselvyys. Eikä parhaista yrityksistäni huolimatta edes omassa toiminnassani.

Olihan Antti omalla yli 15 vuoden kiipeilykokemuksellaan täysin omassa sarjassaan, joten miten minä omalla neljän vuoden kokemuksellani pystyisin arvioimaan sitä toimintaa mitenkään järkevästi? En pystykään. Mutta ei se mielipidettäni mihinkään muuta: Antti ei ollut vaarallinen kiipeilijä.

Mielestäni Antin toiminnasta oli turha etsiä muita kiipeilijöitä vaarantavia elementtejä, jotka olisivat johtuneet ylimielisyydestä, kuolemaa halveksuvasta asenteesta tai mistään muustakaan. Homma kulki hyvin ja sopivalla huumorilla. Tämä on ehkä hankala ymmärtää, koska samalla kyseessä oli itse herra Soolokiipeily. Näin se vaan oli. Näin minä sen koin. Ja todistettavasti myös enemmistö muista kurssilaisista.

Miten sitten Antin kaltainen todella kokenut kiipeilijä voi vetää lipat lähestymisellä ja kuolla? En minä sitä tiedä. Mutta sen tiedän, että joskus vedän lipat, kun vien roskia. Ja joskus on tullut jopa vedettyä lipat ihan vaan kiivetessä. Vaikka fokus on ollut yli sataprosenttia ja flow rikkumaton – täydellinen. Jos näkisin kuinka kiipeilykaverini luisuu sata metriä korkean jyrkänteen yli, niin saattaisin ehkä hätääntyä. Tuntea syvää voimattomuutta ja ahdistusta. Verenpaineeni ja sykkeeni nousisi. Parasympaattinen ja sympaattinen hermostoni alkaisivat soida eri raidoilla ja jalkani alkaisivat tärisemään. Enpä tiedä. Saattaisin jopa itsekkin liukastua.

Jos sinusta hyvä lukija tuntuu, että hakku ja self-arrest tekniikka olisi auttanut sellaisessa fyysisessä olotilassa yhtään mitään, niin luulen, että olet väärässä. Jos sinusta tuntuu, että köysistössä kulkeminen olisi pelastanut kaikki, niin olet ehkä oikeassa. Tosin maailma on täynnä esimerkkejä, joissa koko köysistö on livennyt, kun yksi jäsen on vetänyt muut mukanaan. Aivan hyvin köysittä vaeltaminen Blaitièrella saattoi nimenomaan pelastaa ne kaksi muuta kiipeilijää. Jos sinusta tuntuu, että olisi kannattanut mennä simulina, niin ehkäpä sinun pitäisi kiivetä jotain muuta.

”Running belayn [=simulikiipeily] idea  …

http://www.youtube.com/watch?v=GuYbAz2X6Dg

Jäätikkö- ja alppikiipeilykursseilla opetetaan tekemään noikin temput oikein.” (nimim. Hyde. Relaa.com)

Simulikiipeily on aina moninverroin hitaampaa kuin ilman köysiä kulkeminen. Ei vuorilla voi olla kovin pitkälle iltapäivään. Ja jos kaikki aika hassaantuu jo lähestymisellä, niin homma on sitten siinä. Vaikka reitin pystyisikin toppaamaan, niin ei sieltä enää pääsisi pois. Lisäksi jos etenemistä jäätiköllä haluaa oikeasti varmistaa, niin pitää olla mukana jäähän kiinnitettäviä suojauksia. Näillä tavaroilla ei taas tee yhtään mitään sitten itse kalliokiipeilyreitillä. Ja reppu, sehän on aina liian pieni.

On täysin luonnollista etsiä syitä sille, miksi juuri minulle ei voisi ikinä käydä noin. Mutta silti onnettomuuksia vaan tapahtuu. Turvallisuus ei ole asia jota maksimoidaan, se on asia joka optimoidaan ja sovitetaan siihen viitekehykseen, mitä elämältä haluaa. Ei Muumitalonkaan ovia lukita yöksi ja silti niillä menee ihan hyvin.

Välillä onnistuu, välillä tulee turpaan ja kuten Kipling runossaan ”If—” toteaa: ”Treat those two impostors just the same;”.

Hyvää matkaa Antti! Harmi, että meidän jäähyväiset jäivät sillä tavalla miehekkään jäyhäksi. Olin varma, että tapaamme vielä.

Tietoa kirjoittajasta

Tero Mononen

Kiipeilyn sekakäyttäjä maasta jossa ei ole vuoria, vaan hemmetisti siirtolohkareita.

4 thoughts on “Antti A., soolokiipeily, Blaitièren onnettomuus ja miten mikään liittyy yhtään mihinkään”

  1. En osaa tuohon kyseiseen tapaukseen muuta kommentoida kuin että murheellinen onnettomuushan se oli ja pysäytti kyllä miettimään omaakin harrastamista.

    Mielestäni kiipeilyyn ja muuhun vuoristossa liikkumiseen liittyvät riskit ovat niin monimutkaisia että ei niitä kykene juuri kukaan harrastajista tai ammattilaisistakaan arvioimaan oikein. Eri maissa on erilaisia, joskus hyvinkin ristiriitaisia, suosituksia siitä miten missäkin tilanteessa tulisi toimia. On kuitenkin täysin mahdotonta sanoa mikä menetelmä missäkin tilanteessa oikeasti minimoisi riskit. Ei tästäkään onnettumuudesta kukaan voi varmuudella sanoa että jos olisi tehty niin tai näin niin silloin tätä ei olisi tapahtunut.

    Riskeissä on sellainenkin ikävä puoli että ei niitä aina pysty mitenkään aistimaan. On helppo uskotella itselleen ja muille että minä kiipeän turvallisesti ja konservatiivisesti vaikka todellisuudessa altistaakin itsensä ajoittain suurillekin riskeille. Tästä syystä kokemuskaan ei ole minkäänlainen tae siitä että osaisi arvioida riskejä oikein. Ehkä jopa päin vastoin, sillä toistojen myötä tullut varmuus siitä että näin voi tehdä ja tämä on turvallista saattaa olla rakentunut täysin kestämättömälle pohjalle.

    Paljon asioista tiedämme ja paljon riskejä osaamme minimoida, mutta viimekädessä vuorilla kun liikkuu ei voi väittää täysin hallitsevansa tilannetta ja ymmärtävänsä millaisia riskejä on ottamassa. Jotenkin tuntuu että erityisesti vapaalaskun puolella tämä homma perustuukin ainakin itseni (ja kenties kaikkien muidenkin) kohdalla jonkinlaiselle itsepetokselle.

  2. Kiitos Tero.

    Toivon kaikille kiipeilijöille onnea ja enemmänkin nousuihin. Antti eli pitkän ja nautinnollisen elämän.

    Antin äiti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *