Kotiinpaluu

Ollaan viime päivät ajeltu Euroopan halki takasin kotia kohti. Tultiin takasin Via Balticaa pitkin, eli ensin Saksan puolella Berliinin ohi Puolan A12 moottoritielle, jota pitkin ajellaan Varsovaan asti. Sieltä E67 tie – eli ns. Via Baltica –  vie aina Tallinnaan asti. Tylsää puuhaa tuo ajaminen. Lauantaina lähdettiin ajamaan aamupäivällä Innsbruckista. Sunnuntaiaamuna oltiin Varsovassa ja maanantaina Pärnussa. Sunnuntai oli hyvä päivä Puolan läpi ajamiseen, kun siellä ei ollut juurikaan rekkoja.

Ajon kurjuuteen osasi tietysti varautua etukäteen, mutta lisäksi lauantaina Saksalaisessa mäkkärissä uutisia selatessa meille selvisi, että sen Chamonix onnettomuuden nuorempi kuolonuhri oli meidän uusi tuttavuus RCI-kurssilta parin viikon takaa. Ehdin tosissani ystävystyä tämän kaverin kanssa, hyvää kiipeilyseuraa ja tosi mukava tyyppi. Toivotan voimia hänen perheelleen ja läheisilleen.

Jotenkin tuntuu kornilta lueskella tuota aikasempaa postaustani, missä paasaan siitä miten kiva päivä oli kun kaikki selvisi hengissä ja mitä kaikkea. Tekisi mieli ottaa se pois, mutta mitäpä se auttaisi.

Lisäksi on hirveä lomaltapaluumasennus päällä.

Eli tämmösiin tunnelmiin; Roadtrip 2014 kuittaa.

Piz Bernina, ärsyttävä rajatapaus.

Monte Rosa -seikkalujen jälkeen heitin Jarkko ja Emma takaisin lentokoneelle ja Viivi Itävaltaan ÖAV:n jäätikkövaelluskurssille. Nelitonnisten huiputtaminen innosti vielä joten päätin lähteä koittamaan Piz Berninaa 4049 m.

Aikasemmat huiputukset – Gran Paradiso, Piramide Vincent ja Signalkuppe – olivat tekniseltä vaikeudeltaan helpoimmasta päästä ja itse nousut tuli tehtyä auringon paisteessa ja hyvin tallattuja polkuja pitkin. Hakut olivat mukana lähinnä näön vuoksi. Nyt oli hakusessa vähän teknisempää  huippua ja Piz Bernina sattui olemaan kaikkein lähimpänä. Normaalireitti huipulle on vaikeudeltaan PD+, eli pykälän vaikeampi helpoimmasta F greidistä ja vielä plussa päälle merkiksi siitä että kyseessä on vaikea PD.

Laitoin auton parkkiin Campo Moroon sunnuntaina. Suunnitelmana oli kävellä maanantaina Marinello Bombardieri majalle (2813 m), tiistaina Marco e Rosa majalle (3600 m) ja keskiviikkona huiputtaa itse Bernina sekä vetästä koko matka takaisin autolle. Näin saisin riittävästi aikaa akklimatisoitua eikä vuoristotauti muodostuisi samanlaiseksi ongelmaksi kuin Monte Rosalla.

Ongelmat näytti sen sijaan tarjoavan sää. Berninalle oli tullut sunnuntain vastaisena yönä uutta lunta pari senttiä. Lisää oli tulossa ennusteen mukaan myös maanantaina ja ehkä tiistainakin. Uusi lumi aiheuttaa kaikenlaista harmia. Se vyöryy helposti, antaa periksi jalkojen alla ja piilottaa railot. Keskiviikolle ennuste antoi kuitenkin suht hyvää ja aurinkoista keliä, joten päätin lähteä katsomaan miltä hommat siellä ylhäällä näyttävät.

Maanantain lähestyminen Marinellille sujui leppoisasti pienessä vesisateessa ja ukkosessa. Matkalla kohtasin ainoastaan yhden parivaljakon vuoristotamineissa matkalla alaspäin. Piz Bernina on kuulemma liian vaikea tässä kelissä, jopa Marco e Rosalle pääseminen on hankalaa uuden lumen ja vesisateen takia. Marco e Rosalle päästääkseen pitää kiivetä noin sata metriä 50 asteista lumirinnettä ja lisäksi edeltävällä jäätiköllä on railoja (PD). ”No, jokaisella on oikeus mielipiteeseen”, tuumin ja jatkoin matkaa.

Marinellille saavuttuani huomasin, että eihän siellä ollut ketään muita kiipeilijöitä kuin minä! Yksi köysistö oli kuulemma tulossa illemmalla. Sääennustekkin oli muuttunut pykälän huonompaan. Jännitys tiivistyy ja alkaa mietityttämään.

En siis ole aikaisemmin kiivennyt PD-:sta vaikeampaa, joten greidinä PD+ on minulle henkisesti hankalampi kuin, jos olisin aikaisemmin kiivennyt jonkun sen tasoisen reitin. Uusi taso on aina henkisesti hankala. Samalla tavalla esim. toisen maratonin juokseminen ei ole läheskään niin vaikeaa (henkisesti) kuin ensimmäisen. Kiipeilyssä tämä ilmiö korostuu. Keskeyttänyt maratoonari tilaa taksin ja lähtee kotiin. Mitään ei tapahdu. Vuorilla yksin kiivetessä ”keskeyttäminen” on – ongelmallisempaa.

Jalkaakin jomotti. Joku rasitusvamma oikeassa nilkassa, joka oli kuitenkin pysynyt buranalla kurissa. Se toinen köysistö perui tulonsa. Ja sitten Marco e Rosan majan vartija, joka oli sattumoisin vuoristo-opas, pyysi puhelimessa että en lähtisi. Täällä on kuulemma vähän erilaista kuin Monte Rosalla, ja ymmärsin rivien välistä, että vaikka kuinka Madonna meitä suojelee, niin sillä on tapana suojella vähän enemmän niitä jotka pitävät itsestään huolta. Tottakai, eivät ne halua että porukka tulee niiden vuorille kuolemaan. Huonoa mainosta.

Tiedän jääkiipeilystä että pystyn kiipeämään AD tasoa helposti. Lunta oli tullut kaikkinensa vain muutama sentti. Osaan jo havaita railot, tiedän missä niitä yleensä esiintyy sekä hitaasti etenemällä löydän myös ne lumen alle hautautuneet. Suunnistaminen ilman tallattua polkua ei ole ongelma.

Mutta sehän ei ole nyt se pointti. Pointti on se, että riskitekijöitä on niin monta. Huono keli, henkisesti vaikea reitti, ei muita kiipeilijöitä sekä jalan kipuilu. Jos näistä riskeistä olisi vallitsevana vain yksi, niin päätös lähteä olisi helppo. Sää voikin olla pahempi kuin ennustettu, mutta ei haittaa koska muita on lähellä, kroppa toimii eikä henkisiä hidasteita ole. Tai jos muita kiipeilijöitä ei ole, mutta sää on hyvä, kroppa toimii ja niin edelleen. Mutta entäs jos käykin niin, että sää on huonompi, reitti vaikeampi ja jalkaan koskee niin paljon että sitä pitää varoa. Silloin on maailma täynnä paskaa.

Luontaisesti sitä haluaa ajatella että kaikki kääntyy parhain päin, ja niinhän siinä olisi käynytkin. Nyt on keskiviikko, istun Val di Mellon paikallisessa kaljan kanssa ja aurinko paistaa. Kirjoitan tätä blogia ja yritän perustella itselleni miksi päätin jättää leikin kesken. Ei auta.

Mutta kuten Tapanin iskä on joskus sanonut: ”Hyvä päivä: kukaan ei kuollut ja pidämme lajista edelleen”.

ps. Ihan hyvää sporttia täällä Mellossa.

Signalkuppe

Piramide Vincentin huiputuksen jälkeen alkoi maailman tylsin odottelu majalla. Vaikka minulla olikin hyvää luettavaa (Neil Gaimanin Ocean at the end the lane), niin koko päivä sisällä – ainoana rytmittäjänä ajoittaiset kusitauot – ei ollut sitä kaikkein hauskinta. Meidän vuoristotaudin oireet eivät olleet kuitenkaan täysin hävinneet, niin pakko oli vaan levätä ja tankata vettä. Illalla sitten piti ottaa yksi särkylääke, kun selkä oli mennyt niin jumiin makoilusta. Seuraavana aamuna ohjelmassa Signalkuppe.

Aamulla oltiin jo viisaampia ja mentiin aamiaiselle 10 minuuttia etuajassa, koska sillon kaikki oli jo aseteltu saataville vaikka virallisesti aamiainen alkoikin vasta 4:30. Näin päästiin kävelemään jo kymmentä vaille viisi ja hyvissä ajoin ennen muita köysistöjä. Välillä pitää vähän sikailla. Yleensä toki ei.

Signalkuppelle mentiin länsireittiä pitkin. Gnifetin majalta suoraa kyytiä Piradime Vincentin ohi Lys -jäätikön satulalle, ja sieltäpä jo huippu näkyykin. Pieni notkelma, vähän serakkia ja viimeinen nousu. Nousua tulee yhteensä 960 metriä ja topon mukaan aikaa menee 4h ylös ja 2h alas. Me oltiin jonkin verran tätä nopeampia, lähinnä koska olosuhteet olivat niin loistavat.

Signalkuppen toppi onkin keskimääräistä viihtyisämpi. Aamupiirakat ja teet Margeritta -majalla, joka on samalla euroopan korkein rakennus.
Madonna suojelee täälläkin.
Lys jäätikön satula.
”Hei olen kivi! Tykkään vieriskellä näitä rinteitä alas ihan hurjana!”

Piramide Vincent

Piramide Vincent on ainoa Monte Rosa -ryhmän nelitonnisista joka on kokonaan Italian puolella, loput huipuista toimivat rajapyykkeinä Italian ja Sveitsin välillä. Me otettiin NNW -reitti Gnifetin majalta, jolloin nousua tulee 610 metriä ja aikaa ylös 2h 15min ja alas 1h 15min. Keli oli hyvä ja lumi kovaa, niin meillä meni huomattavasti vähemmän aikaa ja oltiin takaisin Gnifetin majalla noin kasin aikaan aamulla.

Hyvä aamuboogie Lys -jäätiköllä.
Edestä lähtien lueteltuna Corno Nero, Ludwigshöhe ja Parrotspitze. Ihan edustalla lumisiltoja. Tuommosten päällä ei kannata hirveästi kävellä.
Inversiokerro. Laaksossa on pilvistä ja meille paistaa.
Piramide Vincent. Takana näkyy Il Naso ja Liskamm.

Pahaa oloa ja pelkoa Monte Rosalla

Dolomiittien multipitch -hommien jälkeen oli aika hakea vahvistuksia Milanon lentokentältä ja suunnata Valsesian laaksoon Monte Rosan alle. Monte Rosa on tukku nelitonnisia huippuja Italian ja Sveitsin rajalla, joista ainakin neljälle löytyy helpohko perusreitti. Perusleirin perustetimme Alagna Valsesian kylään Camping Alagnaan. Alagnasta pääsee hisseillä ja tunnin haikkauksella Gnifettin majalle, mistä meidän valitsimien huippujen reitit lähtivät.

Suurin ongelma tässä hommassa oli alusta asti selvä; vuoristotauti. Gnifettin maja on 3647 m merenpinnan tasosta ja Alagna noin 1100 m, eikä siinä välissä oikein ole mitään yöpaikkaa. Ainakaan mikä olisi tähän aikaan vuodesta auki. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis tehdä niin kuin muutkin tekevät, vetästä kylmiltään Gnifettiin majalle ja katsoa miten käy.

Siellä mökillä olikin sitten oikeat vuoristotautibileet. Meidän neljän hengen porukkasta saatiin kasaan yhteensä melkeinpä kaikki miedon vuoristotaudin oireet, eli kuiva yskä, nenäverenvuotoa, päänsärkyä, heikotusta, rohisevaa hengitystä, univaikeuksia, abstrakteja unia, pahoinvointia, väsymystä ja huimausta. Oireet olivat kuitenkin mietoja, ne tulivat ja menivät eikä kenellekkään osunut monia oireita yhtäaikaisesti. Kaikki pystyivät juomaan ja virtsaamaan eikä kukaan saanut liikaa pisteitä Lake Louise Scorin Systemissä. Joka tapauksessa, mentiin liian nopeasti ylös ja seuraavalla kerralla itse ainakin otan ensimmäisen yön alle 3000 metrissä ennen etenemistä ylöspäin.

Minulla ja Viivillä oli jo alla monta viikkoa hengailua tuhannessa metrissä, joten me päästiin pahimmasta ohi jo samana iltana. Meidän vahvistusten Jarkon ja Emman tilanne ei ollut niin kiva, koska he tulivat reissuun mukaan käytännössä merenpinnan tasosta. Ensimmäisenä huiputuspäivänä Jarkko ja Emma lähtivätkin sitten alaspäin. Omien rajojen löytäminen on aina arvokas kokemus.

Hississä meno kohdallaan.
Alagna on enemmänkin hiihtomesta, mutta sehän sopii meille. Vähemmän ruuhkaa ja hissit toimivat vaikka lunta ei olisikaan
Väliasemalla keli meni huonommaksi.
Vikalla hissillä menikin ihan täysin sinkkiin.
Mantovan mökillä paistoikin jo arska. Ylhäällä oikealla näkyy Gnifetin maja.
Täällä Italiassa Madonna suojelee.
Päivällishetki Gnifetillä. Vuoristomajoilla syödään seiskan aikoihin päivällinen. Kannattaa syödä itsensä palloksi, sillä aamiaisen ravitsevuuteen ei voi luottaa.

Jorin reitti

Kurssin aikana kiivettiin yhteensä 9 monen köydenpituuden reittiä. Kaikki reitit kiivettiin kolmen hengen köysistönä ja aina harjoiteltiin jotain tiettyä juttua. Esimerkiksi asiakasvientiä opetellessa minulla tuli sama reitti kiivettyä kolmeen kertaan.

Yhtenä päivänä sitten saatiin kiivetä joku oikeasti siisti reitti, ja se oli minulle ”Jori” eli tuttavallisemmin Jorin reitti. Laskutavasta riippuen 673 metriä ja 17 kp:ta. Greidiä UIAA V verran. Lähestyminen 1.5 tuntia ja poistuminen pari tuntia. Kiipeilyssä normiaika on 30 minuuttia per kp, joten kiipeilyyn varattiin aikaa 8 h. Koko keikka siis jotain 12+ tuntia. Ei mikään älytön juttu, mutta kuitenkin juttu. Ja pisin reitti mitä olen ikinä kiivennyt.

Onneksi Antilla ja minulla jalka nousi – ja Tuomolla kouluttajan roolissa tietenkin – ja lisäksi pystyttiin sooloamaan ekat kaksi kp:ta, niin kellotettiin autolta kolmannen kp:n alkuun aikalailla tasan kaksi tuntia. Tästä seuraavat neljä pätkää olivat semmoista perusrönyämistä, mitä täältä Dolomiiteilta nyt tuppaa löytymään, mutta sitten itse kantin alusta toppiin olikin paljon siistimpää. Minun mielestä jopa tosi siistiä. Antti on jo kiivenny 15 vuotta, niin ei se ihan samalla tavalla lämmenny. Koko settiin ei sitten mennytkään ihan sitä kahtatoista tuntia kun oltiin sen verta nopeita, mutta siistiä oli silti!

Ja mikä parasta, Jorin reitti näkyy leirintään! Sitten sitä voi iltaisin ihastella ja olla sillälailla, että ”jes, meikä on kiivenny ton!”.

Ainiin. Tiputin tohkeissani Tuomon puhelimen mäkeen. Eikä tällä kertaa ollut murmeleita lähimaillakaan.

Jorin reitin parhaimmat pätkät.
Jorin reitin lähikseltä löyty tämmönen tosi nätti niitty.

Kalliokiipeilykurssi 3

Kylmä. Varpaita ei tahdo tuntea. Sormet ovat kankeat. Liike hidasta. Onneksi täällä ei tarvitse mankkaa. Aurinko on paistanut koko päivän, mutta ei meille. Kiipeämämme luoteiskantti on kääntymässä länsiseinämälle ja auringon valon muodostaman rajan kalliossa voi jo nähdä. Kiipeän kohti aurinkoa. Näen auringossa kylpevän parven ja sen yläpuolella varjoisan hyllyn sekä Markon ständillä. ”Jää vaan siihen lämmittelemään!”, Marko huutaa. Selvä. Kusen alas kalliolta ja kohta on taas lämmin.

Ei mitään epiikkiä. Jotkut hetket vaan jäävät mieleen. 10 reittiä, 89 kp:ta ja 2791 metriä kiipeilyä on aika paljon, niin suurinta osaa jutuista ei enää muista. Kokoajan on oppinut ja kokoajan ollaan tehty. Säät ovat olleet paskimmat mitä kouluttajat muistaa. Yhtenä aamuna lähdettiin kiipeilemään Lagazuoille, mutta otettiin pakit jo parkkipaikalla. Lunta, tuulta ja 4 °C lämmintä oli meille kipuraja. Topissa olisi ollut aika varmasti nollassa. Toisena aamuna sato niin paljon, että päätettiin lähteä mieluummin saunomaan.

Tässä vähän kuvia:

Valmiina oppimaan asiakkaan viemistä köydellä, eli short-ropingia.
UIAGM vuoriopas Paolo oli meidän matkassa muutamana päivänä.
Cinque Torrilla nähtiin paljon porukkaa oppaiden kanssa kiipeilemässä.
Guido Antti näyttää miten short-ropetetaan (juu, nämä anglismit ärsyttävät ehkä kaikkein eniten). Asiakasta talutetaan siis narun päässä, siten että pienet horjahdukset saadaan korjattua helposti. Isoja pannuja ei.
Lunta oli vielä paikka paikoin. Riitti jopa pyllymäkeenkin.
Ei hemmetti. Ei me tuonne lähdetä…
..harjotellaan pelastamista sen sijaan.
Lagazuoi vähän kiivettävämmässä kunnossa.
Paikallista kiipeilyskeneä viime vuosisadan alkupuolelta.
Saunan pukkarissa kiipeilylehtiä.
Seuraavan aamun kuviot juonittiin aina edellisenä iltana.
Taidekuva.
Täällä alppitouhut alotetaan nuorena.
Olisikohan tämä jo viimeinen keikka tällä erää?

Dolomiiteille

Arcon jälkeen ohjelmassa on minun RCI -kurssi Dolomiiteilla. Saavuttiin tänne Cortina d’Ampezzoon pari päivää etukäteen että ehtisimme vähän tottua vesisateessa istumiseen ja kylmässä nukkumiseen. Vaikka Arco periaatteessa kuulukin Dolomiittien alueeseen, niin sää täällä Cortinassa on kyllä paljon vuoristomaisempi.

Torstaina oli hyvä keli ja pääsin kiipeilemään (ihan huvin vuoksi) Tuomon kanssa ekan pitkän reittini Dolomiiteilla. Kesken reitin näin tosi ison murmelin ja ajattelin että tuostapa saan hyvän päivällisen! Yritin tainnuttaa sen heittämällä BD:n kolmosen Camalotin (á ~70€) sitä kohti, mutta ohi meni! Sinne lenti hyvä camalotti, eikä sitä enää löytynyt!

Joo, että semmoista. Oppirahat on tälle paikalle täten kuitattu.

Koti ja sen takapiha Campeggio Dolomitilla.
Toppikuvia. Tuomon kanssa kiivettiin, mutta en uskaltanu pyytää kuvaan.
Poistumisreitti. Paikallinen opas ja sen asiakas navigoi.
Tuomo selvittelee poistumisränniä.
RCI hommia. Tuomo näyttää mitenkä asiakkaita viedään pitkällä reitillä. Keli oli huikea.
Me Hannan kanssa omaksuimme vuorostamme turistin identiteetin. Vaikeuksitta.
Toinen kurssiporukka topissa.
Topissa turisteilla oli jo nälkä ja vilu töppösissä.
Koulukallio
Poistumisella harjoiteltiin running-belayta.

Orco vielä kerran

Taneli lähetti kuvansa Orcosta, niin pistetäänpäs tämmöinen pienimuotoinen uudelleenlämmittely.

Laskeutumishommia Torre di Aimonilla. Pesce d’Aprile oli ehdottomasti viikon paras reitti! © Taneli Kalvas
Ensimmäiset mätöt paikallisessa. Kokeiltiin me vaihtaakin, mutta se jäi siihen yhteen kertaan. © Taneli Kalvas
Teknisesti ottaen me siis nähtiin Greenspit 8b! © Taneli Kalvas
Sadepäivä Torinossa © Taneli Kalvas
Itse hän jonka tähden Gran Paradison kansallispuisto on perustettu. Ei Ville. © Taneli Kalvas
Valle dell’Orco. © Taneli Kalvas