Kurssittamista Arcossa

Tavattiin ensimmäisenä kiipeilypäivänä Mika ja Heta Regina del Lagossa. Siinä päivän mittaan selvisi, että heille olisi tulossa Arcon kiipeilyopetuksen tarpeessa olevia vieraita. Viivi ei tosiaan pystyny vielä kiipeämään ja minullakin alkoi lepopäivälle olla tarvetta, niin sovittiin, että pidän semmosen iltapäivän mittaisen pikakurssin sporttikiipeilystä. RCI -pätevyyteen tartteen myös opetusnäyttöjä ja kai tämmöiset pro bono -hommatkin lasketaan?

Varmistaminen opeteltiin käyttäen semi-automaattista varmistusvälinettä. Sporttikiipeilijät käy ihan kuumana näihin vehkeisiin, koska sitten ne voi lungisti varmistella vaikka riippumatosta.
Mielestäni hankalin puoli liidaamisen opettelussa on, että se pelottaa niin hemmetisti.
Tosi hyvä paikka harjoitella. Pultit puolen metrin välein, toppiin pääsi kävellen, tasainen alusta ja helppoa kiipeilyä.
Ristiintarkastaminen tärkeänä osana kiipeilijäparin turvallisuusprotokollaa. Kypärät olisivat myöskin kiva juttu, mutta harjoitusteknisistä syistä mentiin nyt näin.
Ei oltu ainoita kurssittelijoita.
Mitä tehdään jos ei millään päästä reittiä loppuun asti, eikä kävellen päästä kiertämään ylös?

 

Arco, kalkkikiveä ja mojitoja

Arco arco, hmmm, kiidettiin Orcosta Arcoon. Heh. Jos Orcossa vedettiin hapanta punaviiniä pullonsuusta, niin Arcossa vedettiin sokeriöverit jäätelöbaarissa. Kiipeilykauppaa toisen perään ja hyvät hinnat. Kyllähän sen sitten tietää. Ostoslista on pitkä, kun tänne päin maailmaa pääsee.

Kyllä me jotain kiivettiinkin.  Arcosta löytyy tosi hyvää kalkkikiveä, mutta todellisuudessa enemmän löyty sitä ei-niin-hyvää sorttia. Tavattiin nämä tyypit, ne on käyny enemmänkin tuolla kiipeilee, niin sieltä kannattaa katsoa sektorikohtaisia arvosteluja. Arcoon tarvitsisi semmoisen topon, mistä näkyy kuinka lasittunutta milläkin sektorilla on. Tai millon reitit on pultattu, kun siitäkin voisi jotain päätellä. Nyt se on vähän arpomista. Regina del Lagossa oli hyvää kitkaa.

Kalkkikivi on graniittiin tottuneelle suomalaiselle vähän outo ilmestys, sillä siinä missä graniitti on kovaa ja kestävää, niin kalkkikivi kuluu. Juuri tästä syystä kalkkikivikiipeily on niin siistiä, koska kalkkikiveen muodostuu luonnonvoimien ansioista mitä ihmeellisimpiä muotoja kun taas graniittissa vaihtelee lähinnä kidekoko. Toisaalta kalkkikiven pehmeys on huono juttu, koska ajan saatossa kiipeilijöiden aiheuttama rasitus kiillottaa kalkkikiven todella liukkaaksi. Tämmöstä lasittunutta (eli huonolaatuista, eli paskaa) kalkkikiveä ei ole niin mukava kiivetä.

Kelit kohdillaan.
Kelit kohdillaan. Regina del Lagon lähestyminen tulee tuota rinnettä pitkin ja kestää n. 20 minuuttia. Ehkä juurikin tästä syystä kivi oli paremmassa kunnossa kun muualla. © Viivi Hyppönen
…kun Arcosta löytyy myös tämmöstä drive-in kiipeilyäkin. © Viivi Hyppönen
Viivi ei pysty kiipeilee kovin paljoa, kun sillä on rasitusvammat jaloissa. Niin minulla oli sitten oma henkilökohtainen varmistaja.
Mutta lähinnä keskityttiin syömiseen ja yleiseen turisteiluun. © Viivi Hyppönen

Lepopäivä Sergentillä

Viiden päivän jälkeen alkoi itsellä olla jo ”sormet kipeät”, niin päätin ottaa vähän rennommin. Kiipesin yhden köydenpituuden reitin Mary Poppins, joka oli 5c:n todella puhdasta käsihalkeamaa. Käsihalkeamassa kiivetään käsiä halkeaman sisään jumittaen, eli jammaten.

Taneli ja Ville lähettivät Fessura della Disperazionen 6b+. Tämä reitti on off-width halkeama, joka tarkoittaa sitä että se on liian iso nyrkki- tai käsijammiin ja liian pieni että sinne mahtuisi kokonaan sisään, jolloin se olisi chimney. Offareiden kiipeileminen vaatii minun nähdäkseni ihan oman persoonallisuustyypin. Semmosen mikä Tanelilla on.

Taneli valmistautuu offarihalkeamaa varten kun itse keskityn pelleilemiseen. Hyvän tuntuista otetta tuossa ensimmäisellä köydenpituudella, mutta loppua kohden olisi kyllä pelimerkit loppunu. © Ville Saksola
Tehtiin myös pyhiinvaellus Euroopan vaikeimmalle halkeamareitille, Greenspit 8b. Jesse ei vissiin katsonut hyvällä meidän touhuja ja turpaan tuli jo lähestymisellä. © Ville Saksola

Locatelli ja kadonneiden pulttien arvoitus

Neljäntenä päivänä jatkettiin Sergentillä, koska sieltä löytyi selvästi kaikkein siisteimmät reitit meidän tasolle. Käväistiin Villen kanssa lähettämässä Locatelli 6a (oblig. 4c). Reitiltä löytyi paljon hyvää dihedraalia, halkeamaa ja pätkä isompaa halkeamaa. Kokonaisuutena hyvin seikkailullinen ja greidiinsä nähden raskas reitti. Erityisesti viidennen köydenpituuden dihedraali oli tiukkaa settiä, jota seurasi miehen mentävä loiva halkeama. Halkeamaa ei pystynyt varmistamaan luonnollisesti (eli omilla kamoilla), joten sinne oli topon mukaan laitettu muutama pultti. Vaan pultteja ei löytynytkään!

Kiipeilyskenestä löytyy monenlaista mielipidettä pulttaamiseen ja sen eettisyyteen. Locatelli reitti on löydetty vuonna -74 ja ensinousijat eivät varmastikkaan ole pultteja käyttäneet. Pultit ovat mitä todennäköisemmin laitettu vasta myöhemmin, jotta reitti olisi turvallisempi ja mukavempi reitin tasoisille kiipeilijöille. Tämmöinen kiipeilyetiikka ei kaikille sovi, joten ratkaisuna käydään lyömässä pultit lekalla irti.

Kaihoisasti katselinkin näitä kalliosta törröttäviä metallitankoja, joista ei minulle turvaa suotu. Vaihtoehtoinani joko kiivetä alas reitin kruksidihedraali, jättää omaa kamaa kallioon ja laskeutua niistä, tai sitten jatkaa eteenpäin ja toivoa että ankkuri tulee lopulta vastaan. Valitsin jälkimmäisen ja vetäsin vajaan 20 metrin rannarin seuraavalle pulttiankkurille, jonka näki vasta sitten kun se tupsahti nurkan takaa nenän eteen.

Pulttien lyömisessä tältä reitiltä on varmasti ollut joku järkevä perustelu, mutta minulle se ei oikein näillä tiedoilla aukea. Nyt tätä reittiä ei oikein voi suositella kenellekkään, enkä tosiasiassa koe mitään harmia jos tämä linja jää tulevaisuudessa unholaan liian vaarallisena. Se antisosiaalinen yksilö joka on katsonut pulttien poistamisen tarpeelliseksi, saa puolestani kiivetä ihan keskenään.

Harmi sinällään, koska kiipeily tällä reitillä oli tosi siistiä.

Locatellin toppikuva.
Dihedraalin jälkeen syöksyttiin ränniin. Vika varmistus on tuolla main. © Ville Saksola
Sitten siitä ankkurille ilman lisävarmistuksia. © Ville Saksola

Apparizione del Cristo Verde

Parin harjoitusreitin jälkeen koimme olevamme valmiita Sergentille. Reitiksi valikoitui sekavarmisteinen släbi: Apparizione del Cristo Verde 6b (oblig. 6a), 330 m. Sekavarmisteinen tarkoittaa sitä, että kiipeilyn suojaamiseksi on tarjolla pultteja omien varmistusten lisäksi. Kiipeily oli hyvää, hommat luisti ja kellotettiin autolta autolle -ajaksi vähän reilut 7 tuntia. Ei ollenkaan paha.

Tällä kertaa meillä oli sanallinen kuvaus, kuva, piirros JA pulttilinja jota seurata. © Ville Saksola
Tule Sergentille ja ui kalliomeressä. © Ville Saksola
Viikon häröankkurikisan voittaja! Joku pariskunta tuli viereiseltä reitiltä samalle ankkurille ja lähti laskeutumaan. Tämä tyyppi klippasi lankaportillisen jatkon meidän sulkkariin ja sitten kaiken muun siihen ketjuun. Jopa oma tyttöystävä roikku siinä samassa. Varmaan jotain sporttikiipeilijöitä.. © Ville Saksola
Minullapa onkin kumia jalkapohjissa! © Ville Saksola
Rantapose. Eikä olla vielä edes topissa.
Kruksipätkän jälkeen tulikin vähän semmosta obligatory meininkiä. 40 metrin pätkä ja kolme pulttia. Kuva laskeutumiselta. © Ville Saksola
Toppikuva. © Ville Saksola
Siellä me ollaan tulossa alas! © Timo Manninen

Parete delle Ombre ja pakittamisen jalo taito

Eilisen reitit olivat mahtavia, mutta ne vedettiin harjoittelumentaliteetilla meidän todellista kohdetta Sergenttiä varten. Tämänkin päivän kohde Parete delle Ombre tarjosi meille hiukan helpompaa harjoittelukiivettävää, mutta sillä erotuksella Aimoniin, että ankkuripisteet eivät olleet pultattuja. Ne piti itse rakentaa. Reitin lukeminen eli kalliolla suunnistaminen muodostuukin tämmöisellä reitillä huomattavasti haastavammaksi, kun säännöllisin väliajoin ei tule pulttiankkuria vastaan.

Timo ja Taneli muodostivat köysistön ja lähtivät reitille Fessura degli schiavi della Pietra 5c ja me Villen kanssa lähdettiin reitille Colpo Basso 5b. Colpo Basso on pari köydenmittaa pidempi, eikä sille annettu sanallista kuvausta, ainoastaan kuva ja piirros saatiin mukaan.

Kolmannella köydenmitalla löydettiin kuvastakin näkyvä miehen levyinen halkeama (eli chimney). Halkeama olikin ihan tosi leveä, eikä minulla taikka Villellä oikein taidot riittäny sen selättämiseen. Varmistusten asettaminenkin olisi ollut mahdotonta noin 10 metrin matkalta.

Päätin sitten mennä sen halkeaman läpi kallion sisään ja sieltä pienestä reiästä ulos toiselle puolelle. Tästä yritettiin sitten löytää takaisin reitille. Kiipesin yhden pätkän täysin mahdottomasti varmistettavaa boulderpuutarhaa kunnes löysin ison hyllyn ja pultatun ankkurin jossa oli nenärengas laskeutumista varten! Edellinen ständi oli kuitenkin kahden kiilautuneen irtolohkareen väliin laitettu slingi, niin ajattelin että ehkä Villekin haluaisi jo sieltä pois. Lisäksi olin vetänyt kaksi edellistä pätkää laittamatta yhden yhtä varmistusta, niin koko homma alkoi jo arveluttamaan. Minulla ei ollut enää mitään hajua missä se reitti menee. Taneli ja Timo olivat topanneet oman reittinsä jo puolitoista tuntia sitten, kun me oltiin rönytty jo kohta neljä tuntia eikä oltu edes puolessa välissä.

Villen saavuttua totesimme, että emme ole enää samaa mieltä nykyisestä sijainnista, reitin jatkosta tai oikeastaan mistään muustakaan. Yhdessä asiassa olimme kuitenkin herttaisen samaa mieltä: otetaan pakit.

Kolmannen köydenpituuden halkeama. © Ville Saksola
Vähän turhan leveä. Ei me tuommosta osata. © Ville Saksola
Kolosta sisään ja kohti aurinkoa! © Ville Saksola
Jee! Me lähdetään vittuun täältä! © Ville Saksola
Lähestyminen oli kyllä aikamoista ryteikköä. © Ville Saksola

Torre di Aimonin

Tänään lähdettiin eilisen rohkaisemana ensimmäisille pitkille reiteille Torre di Aimonille. Minä ja Timo vedettiin Pesce d’Aprile 5c (oblig. 5a) ja Taneli ja Ville kiipesivät Spigolon 6a+ (oblig. 5b). Molemmat Aimonin klassikkoreittejä ja todella hyvää kiipeilyä!

Pitkä reitti tässä yhteydessä tarkoittaa 170 metriä kiipeilyä viidellä köydenpituudella. Molemmat reitit olivat yhtä pitkiä. Yhdellä köydenpituudella tarkoitetaan sitä, että ensimmäisenä menevä kiipeilijä liidaa seuraavalle ankkuripaikalle, josta sitten varmistaa toisena tulevan kiipeilijän. Toinen kiipeilijä sitten varmistaa samasta ankkurista liidajan seuraavalle köydenpituudelle.

Greidi 6a+ Spigololle kuvaa koko viiden köydenpituuden kokonaisvaikeutta. Yksittäisen köydenpituuden vaikeusaste voi olla helpompaakin. Esim. Spigolon köydenpituudet ovat greideiltään 4a, 4b, 6a+, 5b ja 5c. Suluissa ilmoitetaan ns. obligatory greidi, joka Spigololle on 5b. Tämä tarkoittaa yksittäisen pakollisesti vapaasti kiivettävän pätkän vaikeutta. Muissa tilanteissa voi joko teknota, vetää varmistuksista tai jotenkin muuten nylkyttää ylöspäin.

Aamujärjestelyt Noascan kylässä. © Timo Manninen
Pesce d’Aprilella ja Spigololla on yhteinen eka köydenpituus. Mukavan ilmavaa. © Timo Manninen
Pesce d’Aprilen ehdottomasti paras pätkä oli tuo mahtava dihedraali. Seuraavalle ankkuripisteelle könyttiin dihedraalin yli noin kymmenen metriä kuvassa näkyvän koivun jälkeen. © Timo Manninen
Dihedraalin jälkeen alkoi mahtava käsihalkeama. © Timo Manninen
Yritin piilottaa keltaisen camun tuonne puskaan, mutta Timo kuitenkin löysi sen. © Timo Manninen
Halkeaman jälkeen päästiin toppinurtsille… © Timo Manninen
jota sitten riittii..
ja riitti..
noin parikymmentä metriä, kunnes löytyi ankkuripuu… © Timo Manninen
ja varmistaja! © Timo Manninen
Tässä on Timon ja mun virallinen toppikuva, koska noista Timon fist.., siis jammihanskoista ei voi erehtyä. © Timo Manninen
Valmiina laskeutumaan Spigoloa pitkin. Piti odottaa ensin pojat alta pois, kun ne olivat vähän hitaampia kuin me. © Timo Manninen

Valle dell’Orco: Saapuminen ja Massi sotto il Caporal

Sain reissuun seuraksi Malpensan lentokentältä Tanelin, Timon ja Villen. Tarkoituksena kränkätä Valle dell’Orcon trädimultipitchejä niin paljon kuin mahdollista kahdeksan päivän ajan. Ensimmäinen päivä meni varsin tehokkaasti kaikkeen käytännön säätämiseen, joten jätettiin pitkät reitit myöhemmäksi. Sen sijaan käytiin kokeilemassa Orcon lyhyempiä ”bouldereita”.

Ihan ensimmäisenä käytiin ottamassa turpaan 6b halkeamalla Fessura Kosterlitz. Seuraavaksi siirryttiin alemmaksi laaksoon Massi sotto il Caporalille. Tämä paikka on Caporalilta aikanaan irroneiden bouldereiden muodostama oikea boulderpuutarha. Kosterlitzin innoittamana kävin ottamassa turpaan Diedro di Tatanos 5b -reitiltä. Lisäksi ruhjoin oikean sääreni lähestymisellä. Alkoi satamaan ja kuoritakit olivat autolla (paitsi Timolla). Päivän kokonaissaldona Tanelille Onlio 5a.

Orco näyttäytyi meille juurikin sellaisena kuin odotimmekin.

Boulderpuutarha. © Timo Manninen
5b dihedraali. No go. © Timo Manninen
Takki auki takasin autolle. © Timo Manninen

Gran Paradiso

Pakko myöntää, että olen hermoillut tämän idean kanssa aika pahasti jo siitä lähtien kun sen sain. Mutta kesän kiipeilymatkaa suunnitellessa huomasin, että olisi mahdollisuus tikistää pari päivää ennen reissua omaa aikaa ja yrittää jotain itsekseni. Päätin siis vetästä Italian korkeimman vuoren Gran Paradison huipulle normaalireittiä. Normaalireitti on IFAS -greidiltää helpoin mahdollinen (F eli facile) ja jäätiköllä ei ole käytännössä ollenkaan railoja. Lisäksi Gran Paradison sijainti oli sopivasti ajoreitillä. Joten mikäs siinä. Kaiketi.

Saavuin Valsavarenchen laakson perukoille noin kolmen aikaan perjantai-iltana. Pakkaaminen tapahtui hieman hermostuneissa tunnelmissa (tämä kostautui myöhemmin!) ja pääsinkin lähtemään vasta vähän ennen viittä. Gran Paradison normaalireitti lähtee Vittorio Emmanulle II -majalta., jonne on Pontin parkkikselta noin 750 m vertikaalimetriä hyvää polkua. Topon mukaan aikaa kannattaa varata 2 – 2.5 h. Alussa mietitytti että onko tahti liian kova, mutta happi kulki ja jalka nousi, niin perillä majalla kellotin ajaksi 1h 55min enkä pitänyt yhtää taukoa! Ja ehdin juuri ennen päivällistä!

Majalla hyvä tuuri alkoi, kun tapasin toisen neljän hengen suomalaisporukan sekä heidän oppaansa. Kolmen ruokalajin päivällisen lomassa pääsinkin käyttämään hyväkseni oppaan asiantuntemusta ja kysyin odotettavista olosuhteista reitillä. Tänä vuonna on vissiin tullut alpeilla lunta ihan kunnolla, ja harvinaisen myöhään. Näin ollen koko reitti majalta huipulle oli vuoden aikaan nähden poikkeuksellisesti lumen peitossa. Reitillä ei myöskään pitäisi olla kovaa jäätä, koska lunta tosiaan riittää ja kesä on vasta alussa. Myöhemmin kesällä kovaa jäätä saattaisi löytyä. Majan ilmoitustaulun sääennuste näytti myös loistavaa keliä, joten en enää löytänyt yhtään syytä jättää yrittämästä.

Aamiaispöytään pääsin 04:15. Parin marmeladileivän ja teekupin jälkeen lähdin luullen olevani ensimmäinen, mutta yksi pari olikin skipannut koko aamiaisen ja näin heidät vasta aamun valjettua. Ei huonompi idea, varsinkin kun ottaa huomioon tämän mannermaisen aamiaisen ravintoarvon.

Tykitin koko aamun varjossa todella hyvää ja kiinteää lunta. Taivas oli kirkas ja tuuli hyvin maltillista. Parissa kohtaa näki lumivyöryjen jälkiä. Railoja ei näkynyt missään. Helppoa kävelyä, ja monella olikin sukset mukana.

Aikaa meni 4h 12min kunnes saavuin ihan lopussa olevalle vähän kiipeilyllisemmälle pätkälle. Tässä vaiheessa laitoin valjaat jalkaan, koska odotin löytäväni harjanteelta fiksatun köyden. No eipä siellä ollut kuin kolme pulttia. Harjanne on greidiltään vain II+, mutta se olikin sitten sitä sorttia, että jos horjahtaa niin kuolee varmasti. Harjannetta voisikin luonnehtia ns. hengelliseksi kiipeilyksi. Selvitin harjanteen molempiin suuntin ilman ongelmia. Laitoin yhteen pulttiin kuitenkin pätkän 6 mm varustenarua, joista pystyi ottamaan tukea. Ja näinpä pääsin moikkamaan Gran Paradison Madonna -patsasta!

En kyllä enää muista minkälaiset maisemat siellä huipulla oli. Pohjoisessa(?) näin ainakin Matterhornin. Siitä tobleronen muotoisesta töppyrästä ei voi erehtyä. Kai sitä vaan oli niin pää tyhjä, että unohti katsella ympärilleen ja pistää maisemaa mieleen. Ja siis kuviahan olisin ottanut, jos en olisi unohtanut kameraa autolle..

** reittiraportti jatkuu myöhemmin **

”Siis mitä! Unohdit kameran autolle!!?!

”Kyllä”

Kiipeilyssähän suuri osa on omien rajojen etsimistä ja sitä kautta ns. kovien suoritusten tekemistä. Näin tasamaan asukkaalle, minkä tahansa Alppien nelitonnisten sooloaminen on kova suoritus. Ongelmahan on se, että kun ei ole kuvia eikä todistajia, niin periaatteessahan sitä minun nousua ei ikinä tapahtunut. Eikö niin?

Pitäisi olla kuva, jossa näkyy se Madonna ja sitten minä. Tai jos on yksin kiipeämässä, niin meitsie Madonnan kaa tai sit vaikka oma hakku siihen Madonnan patsaan juureen ja siitä sitten se kuva. Kuva, eli todiste siitä että on tehnyt sen reitin. Olihan siellä huipulla muutakin porukkaa ja yksi niistä otti minut kuvaan kun ei muuten mahtunut, mutta siinäpä se. Ne oli suksilla ja eikä niitä enää sen jälkeen näkyny.

Jotenkin tuntuu, että tästä pitäisi oppia jotain, mutta en vaan millään keksi että mitä.

** reittiraportti jatkuu **

Alaspäin meno tuntui yllättävän mukavalta. Happea tuli kokoajan lisää. Näkökentän tähtikuviot hellittivät ja virtsasinkin jopa kerran. Eli käytännössä ohuen hapen tuomat ongelmat alkoivat väistyä ja se tuntui tosi hyvältä. Erillistä akklimatisaatiotahan en tälle reissulle tehnyt. Olikin mukava huomata, että kroppa ei ole niin herkkä korkeudelle ja pystyi tekemään tämmöisen setin.

Majalta majalle reitille meni kokonaisuudessaa 6h 25min ja kellon barometrin mukaan 1400 m vertikaalia kumpaankin suuntaan. Paluumatkalla lyöttäydyin yhteen toisen kiipeilijän kanssa ja matka meni kivasti jutustellessa. Ihan majan läheltä aurinko oli sulattanut lumen upottavaksi sohjoksi ja viimeinen tunti olikin aikamoista kahlaamista. Aikaisempi startti aamulla olisi ollutkin ihan kiva. Mutta toisaalta, pehmeässä lumessa oli tosi siistiä vetää pyllymäkeä alas. Harmi ettei ollut liukuria mukana..

Siinäpä se. Tiedon hankintaan käytin summitpost.orgia. Opaskirjana käytin Moran M. The 4000m Peaks of the Alps ja karttana oli IGC:n 101.

(Tässä postauksessa ei ole kuvia.)