Rochers Rouges

3. elokuuta 2015

The characteristic feature of this route [Rochers Rouges] is that it is possible to climb almost anywhere – just use your imagination.
– Snow and Mixed Climbs: Écrins east, Cerces, Queyras

Selvä, meillä onkin aika vilkas mielikuvitus, joten tämä reitti käy justiinsa hyvin. Rochers Rouges ei tosiaan ole ehkä maailman helpoiten seurattava reitti, joten Pelvouxin majan vartija kävi näyttämässä minulle sen osan reitistä mitä pihalta näkyi. Siinä se huitoi ja osoitteli aivan järkyttävän korkean näköiseltä seinältä erinäisiä lumilaikkuja, kuluaareja ja sarvia sillä välin kun vajosin mielessäni perimmäisten kysymysten ääreelle:

”Miksi meillä on vaan neljä kamua mukana?”

Kysymys on tietysti retorinen, sillä minä vaatimalla vaadin, että ei oteta liikaa kamaa mukaan, koska: ”millon viimeksi teiltä on loppunu reitillä kama kesken?”, ”se on vaan PD+” ja ”me mennään kuitenkin simulina koko matka”. Ja nyt, siinä sitä 800 metristä kallioseinämää katsellessa tuli mieleeni, että olisihan sitä jotain muutakin sinne repun pohjalle mahtunut?

Mutta, kaikki näyttää pelottavammalta kaukaa. Aina mennään: Rochers Rouges supérieur PD+, III.

Aamulla lähdemme majalta muiden joukossa puoli viiden aikaan. Puolisen tuntia myöhemmin juoksemme Glacier du Clot de l’Hommen serakkien ali kuin heikkopäiset. Vaikka on yö, niin kuulemme l’Hommen murinaa noin vartti ylityksemme jälkeen.

Reitin alun löydämme helposti noin 2 tunnin lähestymisen jälkeen, mutta sen jälkeen heti ensimmäinen kuluaarivalinta menee väärin. Jatkamme kuitenkin ylöspäin vähän enemmän oikealle kaartaen, ja kyllä me sitten lopulta löysimme sen oikean kuluaarin. Joka olikin näppärästi merkattu pinkeillä nuolilla.

Sitä, miksi majanvartija ei maininnut mitään näistä reitin selvästi merkitsevistä pinkeistä nuolista, ei voi ymmärtää. Se on lienee niitä niin kutsuttuja ”lost in translation” -asioita. Topossakin sama vika:

Mitä pinkkejä nuolia? Oliko siellä jotain nuolia?

Nuolia tai ei, niin eipä sillä reittivalinnalla tällä seinällä tosiaan niin väliä ole. Irtokivipeltoa kaikki tyyni. Me valitsimme vain vähän jyrkempää irtokivipeltoa siihen alkuun. Neljä kamua oli justiinsa tarpeeksi. Ja oikeastaan, kun olimme oikeassa kuluaarissa, otimme köyden ensin lyhyeksi ja sitten kokonaan pois. Tämä pelottava ja jyrkkä kallioseinä on itseasiassa täysin soolottavaa tavaraa.

Jäätikön reunan saavutamme klo 10:05, eli noin tunnin myöhässä tavoitteesta. Huippu saavutetaan klo 10:40, mikä oli ihan kiva, koska olimme päättäneet pakitusajaksi klo 11:00. Ei sillä, että me olisimme jättäneet huiputuksen vartista kiinni. Silloin emme vaan olisi kertoneet kenellekkään, että se pakitusaika oli klo 11:00. Oltaisiin kerrottu joku vähän myöhäisempi aika. Pakitusaika pitää kuitenkin olla. Se on tyyliasia.

Siellä Pelvouxin jäätiköllä oli kyllä tosi nättiä. Pelvouxin massiivi on suhteellisen moninainen, siihen kuuluvat itsenäiset huiput Puiseux, Durand ja Petit Pelvoux, sekä niiden lisäksi rykelmä ”hampaita”, eli Trois Dents du Pelvoux. Näiden huippujen keskelle on muodostunut tasainen ja todella kaunis jäätikkö, Glacier du Pelvoux, jota pitkin kiipeämme Puiseuxin toppiin.

Alaspäin pysymme oikealla reitillä koko matkan ajan (pinkkejä nuolia ja kiviukkoja, jos muistan oikein?), eikä köyttä tarvittu jäätikön jälkeen missään vaiheessa. Vedin minä yhdet pannutkin, mutta ei siitä lentänyt kun vajaan metrin seuraavalle hyllylle irtokivien sekaan. Ja ihan sieltä reitin juurelta löytyi se ainoa kolmosen pätkä, mikä oli noin 5 metriä pitkä. Että tämän reitin hankaluus ei todellakaan tule kiipeilyteknisistä syistä.

Sanoinko jo, että siellä on sitten ihan helvetisti irtokiviä? Niitä nimittäin on. Pieniä kiviä, isoja kiviä, moreenia, soraa ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Ja se kaikki on ripoteltu tasaisena kerroksena sen 35° jyrkän kiinteän kallion päälle, kaikkiin sen ränneihin, halkeamiin, nurkkiin ja hyllyille. Ja ne kivet myös lähtevät vierimään ja kimpoilemaan sitä rinnettä alas ihan pienimmästäkin häiriötekijästä. Ja silloin kun semmonen kivi on tarpeeksi kauan kimpoillut, pomppinut ja vierinyt sitä vertikaalista irtokivipeltoa pitkin muita kiviä kavereikseen keräten, niin voidaan – tässä tapauksessa – puhua jo suorastaan kivivyöryistä.

Mutta sitähän nämä helpot alppireitit tuppaa olemaan; yhtä objektiivisten riskien hallintaa alusta loppuun. Serakkeja, railoja ja irtokivia, ja sitten niiden seassa vähän kiivetään.

Noin 10 tunnin jälkeen, olen takaisin l’Hommen kuluaarin vierellä (Saku ja Sanja tulevat vähän jäljessä) ja katson parisataa metriä korkeammalla olevan jäätikön päällekaatuvaa reunaa, ja sen toinen toisiaan vasten nojaavia serakkeja. Katson myös sitä miten aurinko porottaa jäätikölle suoraan, ja se pieni vesinoro minkä ylitimme aamuyön tunteina onkin nyt nilkkaan asti yltävä puro. Serakkien ja minun välissäni on iso kivisarvi, joka selvästi toimii eräänlaisena aallonmurtajana, ja estää serakkeja sylkemästä tavaraa muualle kuin tähän pienehköön kuluaariin, joka on vain muutaman metrin levyinen. Ylempänä jäätikön reuna on varmasti kymmeniä ellei satoja metrejä leveä.

Se ääni, mikä lähtee kun serakki irtoaa ja tuhansia kiloja jäätä, kiveä ja muuta moskaa tippuu satojen metrien korkuiseen pystysuoraan kuluaarisysteemiin, on hyvin väkivaltainen.

Sitten kun pahin kolina on loppunut ja olen jälleen saavuttanut henkisen homeostaasini, niin opportunisti minussa herää, ja sanoo: ”nyt jäätikön reunan leikkausjännitteet ovat varmasti paljon pienemmät kuin hetki sitten. Anna mennä!”. Ja juoksen ali serakkien. Juoksen ali Glacier du Clot de l’Hommen putoavien serakkien kuin joku ysärileffan toimintasankari, ja en kyseenalaista itseäni millään tavalla.

Ja siinäpä se sitten olikin.

Tämän jälkeen homma on enää polkukävelyä majalle, kokistauko ja sieltä Ailefroideen takaisin teltoille. Matkalla päässäni soi Pepe Willbergin ”Elämältä kaiken sain”. Tämä reissu taitaakin olla tässä.

Loppuun haluaisin vielä lainata (teitä – ja minua – tulevia alppinisteja ajatellen) Sébastien Constantia, kun hän kirjoittaa objektiivisten riskien ”hallinnasta” alppikiipeilyssä.

Overthe last few year there has been a tangible evolution from a fatalist culture (the homicidal mountains) to more clear-sighted culture that integrates the risk that mountain-goers choose and accept to take (threshold of acceptable risk).

Do not let yourself be influenced by others. Exercise you own free will. When you are preparing to cross crevassed glacier that is exposed to serac fall and that you have never or not recently crossed, take the time to weigh up the situation – assess any visible signs, look at the weather and take into account any clues that will hep you make an informed decision based on all the variables. If you have the opportunity to talk to mountain guides or hut wardens, listen to what they say but remember that their advice is no more than an educated opinion. People who are in the mountains almost every day sometimes become blasé about the dangers (crevasses, serac fall, stone fall, etc) and therefore tend to minimise them. Trust you intuition, especially if things ”don’t feel right” and your sixth sense sends you danger signals. The most important principle is to enjoy the mountains and come back alive.

– Sébastien Constant, Snow and Mixed Climbs: Écrins east, Cerces, Queyras. 2010.

Rochers Rouges. Lähde: Camp to camp

Super Pilou

27. heinäkuuta 2015

”Good Evening! What can we do for you.”
”We’ve come to rescue you!”
”Really? Come now, get hold of yourselves – have some wine.”

– Harding, Downward Bound, 1975

Super pilou 6a, pituutta 400 m joka jakaantuu suurin piirtein kymmeneen köydenpituuteen. Pakollinen vapaakiipeilygreidi, eli obligatory 5b. Toppaa Aiguilles de Sialouzen olkapäälle korkeuteen 3576 m. Koko reitin ajan päässäni soi Desert Sessionsin ”I Wanna Make It Wit Chu”. Aivan todella hyvää graniittia.

Kaikki menee hienosti. Lähiksellä käydään katsomassa mistä putouksesta majan vesi tulee, mutta ei siitä tule kuin vartti ylimääräistä. Kiviukot eivät aina vie sinne minne haluaa. Tuuli on kova jo heti aamusta. Harjanteella puuskissa noin 25 m/s. Köydet leijuvat tuulessa ja kiertyvät toistensa ympärille loppumattomille kierteille. Välillä pakko puristaa kalliota, ei painovoiman, vaan tuulen takia. Vuoristotauti ei vaivaa, mutta kyllähän se kiipeily noissa korkeuksissa on tavanomaista raskaampaa. Repussa normikamojen lisäksi kovat kengät ja hakku, niin lasken tämän jo alppikiipeilyksi. Kiipeilyyn käytetään 6 h 15 min.

Topissa menee puolitoista tuntia, ennen kun päästään laskeutumaan. Ja jos kertoisin mihin kaikkeen me se aika käytettiin, niin ette te edes uskoisi. Laskeudutaan neljästään ja se on aika tarkalleen kaksi kertaa hitaampaa kuin kahdestaan laskeutuminen. Veikka laskeutuu ständin ohi kun meidän muiden mielestä topossa sanottiin, että ”se on siellä oikealla”. Solmu unohtuu köyden päähän ja se jää killumaan noin 3 metrin päähän ständistä. Tero liidaa hakemaan. Sitten kolmanneksi viimeisellä laskeutumisella Terokin laskeutuu ständin ohi, mutta ajattelee että on nopeampaa jos jää odottamaan sen alapuolella olevalle ständille. Ja en edes yritä selittää mitä kaikkea köysiakrobatiaa tästä päätöksestä sitten seurasikaan. Veikka sen kuitenkin tiivisti aika hyvin: ”Ei oikeastaan mennyt missään vaiheessa kakkostyypin kivaksi… Paitsi siinä kahdella viimeisellä laskeutumisella mentiin ehkä yhteen ja puoleen.”.

Kello 20:45 – eli 13 h majalta, noin 3 tuntia suositusta hitaampina – teen viimeisen laskeutumisen laaksoon pienen lumireunan päälle, mistä liu’utan itseäni köyttä pitkin vielä muutaman metrin verran kuivalle maalle. Heti köyden vapauttamisen jälkeen aloitan kamojen pakkaamisen reppuun. Pimeän tuloon on enää kolme varttia, emmekä todellakaan halua tehdä poistumisen kiipeilyllisempiä pätkiä pimeässä.

Yht’äkkiä kuulen helikopterin säksätystä alempaa laaksosta. Käännyn katsomaan ja näen gendarmerien sinisen helikopterin kaartelevan laaksossa selvästikin etsien jotain. Mieleeni muistuu Selen mökin hiljaisuus ja se, että näimme aamiaisella ja lähestymisellä vain yhden köysistön meidän lisäksi. Tänään oli kyllä varmasti liian tuulinen keli suurimman osan mielestä. Eikä reitillä ollut missään vaiheessa kännykälle kuuluvuutta. Sitten kuulen itseni sanovan:

”Ei jumalauta, ne ovat tulleet tänne meitä varten. Se majan vanha guide – Raul – on soittanu sen meille.”

Ja heti perään totean:

”Tästä, ei sitten kerrota saatana kenellekkään.”

Täytyy ymmärtää: kiipeily on tyylilaji. Ei se oikea tavoite ole mikään vuoren huiputtaminen hinnalla millä hyvänsä. Sillonhan me ei todellakaan kiivettäisi yhtään mihinkään. Me mentäisiin jollain moottoroidulla jutulla. Tärkeintä on huiputtaa tai selvittää reitti kiipeilyllisellä tyylillä, mahdollisimman omatoimisesti, hyvin vähäisin kamatappioin ja sitä rataa. Oikealla tyylillä.

Tähän skeemaan kuuluu, että ongelmien syntyessä hoidamme ne itse, omatoimisesti. Selvitämme hankaluudet ja virhearviot sitä mukaan kun niitä tulee. Niin kauan kun sormi ei mene suuhun ja jaksaa virkata jotain, niin sitten virkataan. Ja vasta sitten kun emme enää yksinkertaisesti osaa tai jaksa, niin silloin soitamme helikopterin. Kamaa voidaan jättää, köysiä katkotaan, jumaroidaan, liidataan köydet ja ihan mitä tahansa vaan keksii, ja jumalauta kun se päivä koittaa että minut helikopterilla vuorilta tuodaan, niin sillon ei todellakaan ollut mitään muutan keinoa. Tai sitten vaan tuli yllättäen huono keli, pimeys yllätti, noro, paha olo tms.

Mutta kuitenkin, se pointti ei nyt ole siinä minun Warren Harding -tyylisessä ylpeydessäni, vaan siinä, että siinä se helikopteri pörrää ja kuulen pään sisälläni jonkun sanovan: ”nosta vaan Tero kädet ylös niin pääset pikavauhtia teltoille syömään. Nyt ollaan Ranskassa, ja pelastaminen täällä ei maksa mitään!”. Olen aina elänyt maailmassa, missä ilmaisia lounaita ei ole. Ja jos sitä tänään nostan kädet pystyyn ja otan sen ilmaisen lounaan, niin huomenna sieltä tulee aivan varmasti koko ruotsinlaivan meribuffetti, ja kuka sen osaa sanoa, että mihinkä se sitten loppuu?

Jälkikäteen Veikka sanoi, että se yritti kropallaan peittää sen meidän viimeisen laskeutumisvirityksen, jotta ne tyypit siellä kopterissa eivät näkisi sitä. Hävetti liikaa. Juhoa ei hävettäny. Jaakosta en tiedä mitä se ajatteli. Minä nostin kädet viistoon. Se on alppikoodistoa ja tarkoittaa suunnilleen, että ”All rescue attempts on our behalf are both unneccessary and unwarranted. Thank you very much for your effort and have a nice evening.”.

Myöhemmin Selellä majanpitäjä Raul pahoittelee, että oli soittanut kopterin. Me pahoittelimme, että meillä meni niin myöhään ja kiitimme huolenpidosta. Hyvähän se on, että ihmiset pitävät toisistaan huolta. Eikä siellä kännykät tosiaan kuuluneet. Mistä sen olisi voinut tietää mitä epiikkiä meillä siellä oli? Pimeäkin oli tulossa eikä meitä kuulunut päivälliselle sovittuun aikaan.

Ja eipä tuo helikopteriasia nyt niin isolta asialta enää tuntunut, kun sai lämmintä ruokaa ja pääsi nukkumaan.

Alppikiipeilyn hätäsignaalit

Le Diable par la Queue

Nyt rikon bloginin orastavan kronologisen järjestyksen – näin -, sillä haluan kuitenkin kertoa teille reitistä nimeltä Le diable par la queue. Le diable par la queu on 16 köydenpituutta ja 500 m pitkä reitti. Greidinä 5c, joka poikkeuksellisesti on myös oblique -greidi. Reitti toppaa valehuipulle noin 3000 metrin korkeuteen systeemissä nimeltään Dents de Coste Counier, joka sijaitsee Ailefroiden lähellä. Kyseessä ei ole siis mikään älyttömän kova reitti, mutta haluan kertoa siitä teille, koska tällä reitillä kaikki meni meillä jotenkin niin hienosti. Ja mieleni tekee vähän saarnata myös. 

Tämä tapahtui siis 6. heinäkuuta 2015.

Lähestyminen autolta reitin juureen aloitettiin klo 9:00 aamulla ja reitin juurelle kesti 1:40. Köysistömme oli kaksijakoinen, ensimmäisenä menivät Juho ja Aino, toisena minä ja Veikka. Ensimmäiset neljä kp:ta (5c) mentiin perinteiseen tyyliin ja sen jälkeen vedettiin simulina liidaajaa aina n. 14 jatkon välein vaihtaen seuraavat 6 köydepituutta: 4c, 4b, 2b, 4b, 5b, 3b ja vähän 5b:n alkua minne tein luomuständin ennen tulevia vaikeita osuuksia. Seuraavien kahden kp:n (5b ja 5c) jälkeen mentiin loput neljä simulina aina toppiin asti. Laskeutuminen (4 kpl) mentiin neljästään. Kiipeily ja laskeutumiset veivät yhteensä 8 h 15 min. Poistuminen aloitettiin klo 18:55 ja siihen meni 2:20. Tähän sisältyi kalja/kokis -tauko Bansin majalla. Autolta-autolle tuli 12:15.

Ja se 5b mentiin oikeasti simulina ihan vaan vahingossa, kun ei Veikan kanssa jaksettu ottaa kuvaa toposta, niin ei tiedetty mitä kiivettiin. Tämä laiskuus aiheutti myös pientä suunnitamisvaikeutta, kun reitti menikin ensimmäisen valehuipun taakse. Onneksi siinä oli kuitenkin kiviukko, jonka perusteella lähdimme kiertämään oikeaan suuntaan.

Laskeutumisella heiteltiin irtokiveä enemmän kuin koko reissulla yhteensä. Tiputeltiin niitä kuitenkin vain silloin kun ketään ei ollut alla – ainakaan kovin pahasti. Eikä osuttu köysiin! Aika harvalla reitillä laskeutuminen on se kruksi, mutta tässä se sitä totta vie oli. Poistumisella pompittiin koskien ja kanjonien yli sellaisella tyylillä, että minun parkourmentori olisi ollut varmasti ylpeä (kiitos Valtterille!).

Takaisin teltoilla tunsin itseni rokkitähdeksi.

Tai mistäs minä tiedän miltä rokkitähdeltä tuntuu, mutta jotain sellaista.

Se mitä tässä yritän sanoa – siis sen lisäksi että olen kova jätkä, koska kiipeän simulina 5b:tä – on, että pitkillä reiteillä pitää olla luova. Pitää soveltaa ja pitää olla vähän röyhkeä. Kaikki ei voi mennä tasan samalla tavalla kuin SKIL:n Kalliokiipeily I ja II -kurssilla opetetaan, koska niitä suosituksia ei ole tehty tähän ympäristöön. Aina ei voi tehdä asioita ideaalisella tavalla.

Joku saattaa olla sitä mieltä, että simulikiipeily on tuhmaa, mutta minun mielestäni pimeässä laskeutuminen on vielä tuhmempaa. Jos me oltaisiin menty aina ständistä varmistaen koko homma, niin varmasti oltaisiin laskeuduttu pimeässä. Tai hypitty niiden kanjonien yli otsalamppujen valossa, ja kuka tietää mitä siitäkin olisi sitten tullut?

Toinen tärkeä asia on rentous. Kun mennään 16 kp:ta yli parissa tonnissa, niin kiipeilyn pitää olla rentoa. Ei saa mennä pumppuun. Kun pulttiväli pelottaa, niin ota rennosti. Ständeilläkin nojaillaan rentona. Laskeutuessa pitää olla rentona. Kun ohut ilma ahdistaa, niin ota rennosti! Ja kun on aivan pakko heittää se jaloissa pyörivä 5 kilon murikka köysien kanssa samaan kuluaariin, niin heität sen kiven peruskoulun liikuntatunneilla oppimallasi kuulantyöntötekniikalla niin helvetin kauas kuin vain pystyt, mutta mahdollisimman rennosti.

Tai näin minä ainakin ajattelen. Ja yritän tehdä. Kyllä jotkut ottavat mieluumin semmoisen vakavamielisen mentaliteetin ja hekin pärjäävät ihan hyvin. Mutta kyllä se pidemmän päälle näyttää aika raskaalta tavalta tehdä tätä juttua.

Ja joogasta ei ole sitten yhtään mitään apua tällaiseen kiipeilyyn.

Cosmique or not Cosmique?

With rising temperatures expected this week the PGHM are advising extreme caution for those going into the high mountains. Already this weekend has seen the deaths of three individuals in the Mont Blanc area.
-Chamonix News. 29.6.2015

Tulee jotenkin outo fiilis puskea sellaiseen paikkaan, missä juuri eilen ja toissapäivänä on kuollut kolme kiipeilijää. Käytiin kuitenkin Mikon kanssa vetämässä Toula ja Entrevers Italian puolelta 1. ja 3. heinäkuuta. Siellä sohjosta jotain kiinteää kaivaessani tuli mieleeni, että: ”Joo, onhan täällä vähän lämmintä?”. Kuluaarit ryskää ja kiivetään pelkissä aluskerrastoissa.

On Thursday, 9th July 2015, a climbing expedition to the summit of Mont-Blanc by two Korean climbers, attempting to ascend the mountain without the services of a High Mountain Guide, turned to tragedy.
-Chamonix News. 9.7.2015

Perjantaina 10. heinäkuuta Mikon lähdettyä takaisin Suomeen palaan takaisin Blancin massiiville, mutta tällä kertaa Chamonixin puolelle. Tarkoituksena olisi kiivetä joko Cosmique Spur tai Midi-Planin traverse Ismon ja Veikan kanssa. Odotellessa kiipeän Käsmän pariskunnan kanssa Aiguille du Rougesilta (se on Blancin massiivia vastapäätä, eikä siellä ole lunta) helpon pitkän reitin: Doigtin harjanteen (5b). Saldona ylläripannut nelosen släbillä, oikeassa etusormessa jumalaton fläpperi ja deksametasonit tippu mäkeen. Täytyy myöntää, että luottamuksen rakentaminen Käsmien kanssa ei oiken käynnistynyt kovin hyvin omalta osaltani.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta jo toista viikkoa putkeen. Kaikki meidän leirintään (Les Cimes) näkyvät pohjoislumikuluaarit ovat joka päivä entistä pienempiä, kunnes lopulta niitä ei enää ole. Öisin kuuntelemme kivivyöryjen ääniä. Nollalämpöraja menee parhaimmillaan jossain 5000 metrissä. Sääkartta on joka päivä samanlainen kuin eilen.

Kun Veikka ja Aino saapuvat, päätämme jatkaa Aiguille du Rougesilla kiipeilemistä. Siellä ei tarvitse pelätä sulavaa lunta. Lähdetään Ainon ja Veikan kanssa Breventille kokeilemaan Poème à Lou 6c (6a+ obl.). Ja kyllähän se menee! Kruksi tosiaankin kiskotaan fiksiköydestä, mutta muuten vedettiin jatkoista hyvin vähän.

A hose-pipe ban has been brought in across the Haute-Savoie after weeks of warm weather have left water levels drastically low.
-Chamonix News. 15.7.2015

Telttani edessä oleva ruoholaikku on enää vain ruskeaa korppua. Ollaan jo käytännössä luovutu Midi-Plan -traversesta, mutta Cosmique Spur voisi olla ihan okei? Päätetään pitää yhdistetty sporttikiipeily/lepopäivä ja mennään Les Gaillandsille.

Early morning mission for the PGHM. The Chamonix rescuers were urgently called, after two climbers were involved in a rock fall tragedy at about 3.300m altitude on the Gouter Couloir (Mont-Blanc massif).

With rising temperatures expected this week, the PGHM are advising extreme caution for those going into the high mountains. Despite this period of good weather, the mountains remain a dangerous place, especially during periods of re-freezing.
-Chamonix News. 16.7.2015.

Ei me oikeasti mennä tuonne ylävuoristoon. Liian pienet marginaalit. Ja me kuitenkin ollaan kaikki amatöörikiipeilijöitä, niin ei meillä ole mikään pakko mennä altistumaan (edes lievästi) paskoille olosuhteille. Jos olisi leipä kiinni tässä hommassa, niin sitten näkisi maailman ehkä eri tavalla. Tai jos kommentoisin muiden tekemiä päätöksiä kotisohvalta..

Käydään siis kiipeämässä Perrouxin reitti (5b) Rougesilta ja lepopäivän jälkeen Mont Blancin Gouterin reitti suljetaan liian vaarallisten olosuhteiden takia. Aino lähti jo Suomeen ja Käsmät lähtee ylihuomenna. Veikan kanssa päätetään lähteä takasin Ailefroideen.

The Company of Guides- Saint Gervais have suspended the ascent of Mont Blanc via the Gouter Route as the high temperatures continue to make the infamous Grand Couloir highly dangerous.
-Chamonet News. 18.7.2015.

Eilen meidän viereen pelmahti parinkymmenpäinen puolalaisporukka. Siinä illalla vähän hölmistyneinä katsottiin kun viisikymppiset ukot hakee oikeita säätöjä noin 60 litraisiin rinkkoihinsa ja sovittelee valjaita. Innostus on kova, mutta ulkoinen habitus ei kenelläkään ole kovin, no, kiipeilyllinen. Ja kun kysytään, että minne on kavereilla matka, niin silmät kiiluen vastaus kuuluu:

”Mont Blanc, Gouter Route!”.

Täytyy myöntää, että meitä harmittaa ihan hemmetisti, kun ei uskallettu lähtee Cosmique Spurille. Tällä tavalla me ei ikinä saavuteta mitään suurta. Poème à Lou 6c, Brevent. © Veli-Matti Laasonen
Edward Whymper oli kova jätkä. © Veli-Matti Laasonen
Ismo sattu saamaan kuvan isosta vyörystä. © Ismo Käsmä
Doigtin harjanne 5b © Ismo Käsmä.
Rougesilta on kyllä kivat maisemat Blancille päin. © Ismo Käsmä
Ainut ja oikea tapa teipata fläpperi. Kiitokset Veikalle ja kaikille maailman boulderoijille.

Barre des Écrins, West ridge

10. heinäkuuta 2015

Käytiin kiipeämässä Barre des Écrins. Juho, Veikka ja Aino lähtivät korkeuksiin jo pari päivää aikaisemmin kiipeämään ja akklimatisoitumaan. Itse halusin tehdä huiputuksen ilman erillistä akklimatisoitumista kahdessa päivässä, eli paikalliseen tapaan.

Ensimmäisenä päivänä tein lähestymisen Pré de Madame Carle – Refuge des Écrins, joka on noin 5,5 km horisontaalista ja 1300 metriä vertikaalia. Minulta siihen meni tasan neljä tuntia. Matkan varrella on refuge du Glacier Blanc, missä voi pysähtyä vaikkapa kahville. Lähestymisellä mennään jo vähän matkaa jäätiköllä, joten matkaan kannattaa lähteä jo aamulla. Meinasi mennä vähän jännäksi yksinään puikkelehtia Glacier Blancin railojen välissä.

Huiputuspäivä on sitten aika rankka. Meiltä meni mökiltä autolle tasan 12 tuntia: nousua 1200 m ja laskua 2400 m, ja pituutta 12,2 km. Olosuhteet olivat meillä aika lämpimät, ja lumen sulaminen todellinen ongelma. Näinpä aamiainen mökillä tarjoiltiin jo kello kolme aamulla ja matkaan lähdettiin kello 3:20.

Alun tasainen jäätikköpätkä vedetiin jokainen omaan tahtiin ilman köysiä. Jyrkälle jäätikölle laitettiin porukka köysiin ja jatkettiin simulina aina reunarailon yli Brèche Lorylle. Lorylta alkaa kalliokiipeily länsiharjannetta pitkin toppiin. Jostain syystä jo tässä vaiheessa yksi meidän edellä ollut porukka otti pakit. Epäilemme pahis reunarailoa, joka jopa vähän murisi Veikalle.

Kalliopätkä on greidiltään II, mutta sen alku oli sen verran jäässä, että mentiin alku laskeutumisreittiä pitkin. Se olisi ollut vapaasati kiivettynä vitosta, mutta onneksi siellä oli fiksattuja köysiä, niin homma meni sutjakkaasti ns. hauiskiipeilynä. Harjannetta mentiin neljästään simulina noin puolitoista tuntia toppiin. Topissa oltiin 4h 51 min majalta laskien.

Noin puolessa välissä harjannetta aloin saada ajoittaisia pieniä huimauskohtauksia. Olin aika varma, että vuoristotauti se siellä kolkutteli, mutta on vielä niin vähän kokemusta että en vielä hätiköinyt. Kun muita ei kuitenkaan huimannut, ehdotin että minut vaihdettaisiin perimmäiseltä paikalta köysistön keskelle. Huimauskohtaukset hävisivät käytännössä heti kun lähdimme topista takaisin alaspäin.

Takaisin Lorylla huomasin että hengitys rohisee. Tämä taasen tarkoittaa käytännössä sitä että keuhkoihini oli alkanut kertyä nestettä. Kuten vuoristotaudissa voi käydä. Kunto oli kuitenkin hyvä ja tiesin, että olo helpottaa kunhan pääsen takaisin alaspäin.

Alaspäin mennessä reunarailo ei enää murissut, mutta oli aika pehmeä. Teimme hakuista ständin, mistä saatiin ykkönen toiselle puolelle. Sen jälkeen me loput vedimme ns. possujunana perässä. Joku oli tehnyt ystävällisesti myös lumipollarin.

Takaisin tasaisella jäätiköllä oltiin ajassa 8:23. Jäätikölle otettiin raudat pois ja sauvat käteen, sillä näin on paljon mukavampi ja nopeampi mennä kuin raudat jalassa. Köysistönä mentiin kuitenkin, koska lumi alkoi olla jo pehmeää. Jäätikön reuna saavutettiin ajassa 9:20. Mökiltä autolle kellotettiin 11:55.

Toivottavasti kukaan ei ota näitä minun listaamiani aikoja kovin vakavissaan tehdessään suunnitelmia Ecrinsin huiputtamiseksi. Tässä hommassa on tullut selväksi, että jokainen päivä on erilainen ja reittiin menevää ns. standardiaikaa on mahdoton määrittää. Laitan meidän kellottamat ajat kuitenkin tähän antamaan vähän suuntaa.

Selvää kuitenkin on, että täällä nopeus luo turvaa.

 

Ecrins kiivettävässä kunnossa.
Ecrins kiivettävässä kunnossa.
Länsiharjanteen kautta menevä reitti katkoviivoilla. Lähde: Camptocamp.
Länsiharjanteen kautta menevä normaalireitti katkoviivoilla. Lähde: Camptocamp.

Aiguilles d’Entrèvers, SW-NE Traverse

3. heinäkuuta 2015. Courmayer, Italia.

Kelit ovat olleet aika helteiset täällä päin Eurooppaa, joten vaihdettiin meidän tavoitteet pohjoisseinistä harjanteisiin ja kallioreitteihin. Courmayerista kun lähdetään, niin erittäin hyvä vaihtoehto tämmöisille noviisialppinisteille on Aiguilles d’Entreversin harjanne, eli tuttavallisemmin pelkkä Entrevers. Greidiä traverselle on annettu AD-, III+ ja yksi muuvi 5b:tä tai vaihtoehtoisesti A0 kamoista kiskomalla. Helppo 1,5 h lähestyminen Helbronnerin hissiasemalta.

Sählättiin vähän köysien kanssa ja tehtiin yksi väärä 30 metrin laskeutuminen, niin aikaa meni hissiltä hissille 9 h. Ilman sähläyksiä oltaisiin menty alle kuuteen tuntiin.

Mutta toisaalta, sählääminen vähän niin kuin kuuluu tähän lajiin.

Lähteet:

[1] Romelli M., Mont Blanc – Classic & Plaisir. Rock & Ice 1. 2012.

adffa
Alku oli helppoa mutta irtonaista. © Mikko Leskinen
fadsf
Lähempänä toppia homma meni huomattavasti mielenkiintoisemmaksi.
fadsf
Toppikuva © Mikko Leskinen
fasdfa
Laskeuduttiin harhaan, niin joutu vähän jumppaamaan. Ja kyllä, me molemmat laskeuduttiin ensin alas ja vasta sitten päätettiin, että tämä ei ollut oikea paikka. © Mikko Leskinen
fad
Entrevers on kuulemma Italian Cosmiques Arete, eli porukkaa riitti.
fda
Harhalaskeutumisen takia meinasi tulla vähän kiire viimeiselle hissille. Enpä ole aikaisemmin juossut jäätiköllä köysistönä.
Glacier du Géant sekä Italian puolen huippuja. Iso piikki, eli Dent du Géant oli meilläkin tähtäimessä, mutta nyt oli liian pehmeetä lunta. Ehkä joku toinen kerta sitten.
Glacier du Géant sekä Italian puolen huippuja. Iso piikki, eli Dent du Géant oli meilläkin tähtäimessä, mutta nyt oli liian pehmeetä lunta. Ehkä joku toinen kerta sitten.

 

 

Aiguille de Toula, North Face.

1. heinäkuuta 2015. Courmayer, Italia.

Etsitään toposta (Damilano) sopivaa reittiä Vallee Blanchen Italian puoleisesta päästä kunnes silmiimme osuu seuraava maaginen lause: ”Excellent route for beginners”. Eli Toulan pohjoisseinä, greidiltään D, helppo lähestyminen ja pituutta 200 metriä. Sinne siis!

En kai petä kenenkään odotuksia totetamalla, että pakithan ne tuli.

Kun olin kiivennyt köydet suoriksi olin saanut kaksi ruuvia sisään. Ensimmäisen reunarailoon ja toisen olin kaivanut noin käsivarren mitan verran lumen sisään. Sieltä löyty jäätä. Muuten sohjoa, neveä ja kaikkea muuta siltä väliltä. Tässä vaiheessa olin kiivennyt yhtäjaksoisesti ilman mainittavia lepoja noin puolitoista tuntia. Sitten tunnen köydessä pienen nykäyksen. Lumi oli pettänyt ja Mikko putosi reunarailoon parin metrin verran. Vaikka ollaan olevinaan pohjoisseinällä, niin aurinko porottaa täysillä niskaan. Lämpötila noin 5 astetta plussan puolella ja lumi tuntuu pehmenevän kokoajan lisää.

Päätän kiivetä takaisin alas.

Lähteet:

[1] Francois Damilano Snow, Ice and Mixed. The guide to the Mont-Blanc Range. Volume 2 from the Envers des Aiguilles to the Tré-la-Tête Basin.

Ei niin hyvin varmistettavaa lunta. Aiguille de Toula, North Face.

 

Arco ja kalkkikivikiipeilyn ihanuus

28. kesäkuuta 2015

Valaistuminen alkoi siitä, kun luulin olevani ihan hyvä släbikiipeilijä, mutta silti Corno di Bon kalkkikivisläbillä huomaankin kiskovani jatkosta 5a:n reitillä. Halkeamaakin olen jo kiivennyt jo jonkin verran. Mutta sitten yhdellä pitkällä 6a reitin ainoalla muutaman metrin halkeamaosuudella huomaan vetäväni itseni sellaiseen pumppuun ja paniikkiklippiin että taas ns. ranskalainen vapaakiipeily kutsuu (kiskon jatkosta).

Entäs Il Piazzolen oikea sektori sitten? Luulin jo osaavani kiivetä vähän kaikenlaista, mutta tämä melkein vertikaalinen nypymeri vie jalat alta heti kättelyssä. Mikä tietysti on ikävää, koska ei siellä oikein käsiotteita ollutkaan. Ja ennen kun huomaankaan, niin kiskon siitä viereiseltä sektorilta pikku vesisateessa 6c hänkkiä tufaa, ihan vaan testatakseni muuveja(!?). Siis minä, Tero Mononen, projektoin reittiä.

Täällä Arcon auringon alla tajuan, että miehen on mahdollista rakastaa kahta eri kivilaatua yhtäaikaa. Ja se on ihan okei. Polyamoria on ihan okei. Ja rakastuneena sitä tekee kaikenlaista hassua, kuten esimerkiksi projektoi reittiä.

Pari viikkoa vierähti ihan kivasti. Arcosta löytyy siis ihan oikeasti hyvääkin kalkkikiveä, ei kaikki ole sitä kiillottunutta kuraa. Erityiskiitos kuuluu Mikalle ja Hetalle hyvien paikkojen näyttämisestä ja hyvästä seurasta. Jos suunnittelet reissua Arcoon, suosittelen tutustumaan paikkoihin etukäteen Mikan blogista: rockblocks.blogspot.com.

Aspettando Martino 5c. Alkupään pätkiä. Paikoitellen vähän liukasta, mutta halkeamista löyty hyvin kitkaa. Jammailu ei oikein kuulu paikailliseen kiipeilyskeneen. © Mika Huhtamäki
.
Aspettando Martino. Vika helppo köydenpituus. © Mika Huhtamäki
Il Piazzolen nypykiipeilyä © Mika Huhtamäki
Hänkkiä tufaa. Il Piazzole. © Mika Huhtamäki
Moonbears 5c. Kivaa dihedraalihässäkkää noin 50 metriä. © Mika Huhtamäki
Viikon häröankkuri -kisan voittaja. Eihän se ATC maksa kun parikymppiä, niin kyllähän siitä voi säästää. Moonbears 5c. © Mika Huhtamäki
Käytiin Madonnalle esittelee meidän rusketusraitoja. Madonna on tuo vähemmän ruskettunut. © Mika Huhtamäki
Via ferrata Monte Albani. © Mika Huhtamäki
Via ferrata Monte Albani. Vikat rappuset. © Mika Huhtamäki
Tione kosteassa kunnossa © Mika Huhtamäki
Pian del Levron mahtavia kutosia © Mika Huhtamäki
Sauvakävelyä Brentalla © Mika Huhtamäki
”Mikäs se on pojalla mielessä?”. ”No Brentahan se on mielessä, mutta opetellaan nyt kiipeämään ensin”. © Mika Huhtamäki

Kolme kertaa via ferrata ja yhdet pakit

16. kesäkuuta 2015

Ensimmäisenä täytyy ymmärtää, että via ferrata ei ole kiipeilyä ja kovat kiipeilijät eivät todellakaan vedä via ferrataa. Tai ainakaan myönnä vetäneensä via ferrataa. Saati sitten kirjoittasivat blogiinsa, että ovat vetäneet ferrataa!

Toisekseen via ferrata rakennettiin ensin ensimmäisen maailmansodan tarpeisiin, sitten energiateollisuuden ja sitten turistien tarpeisiin. Eli via ferrata on turisteille, ei kiipeilijöille.

Kolmanneksi on hyvä ymmärtää, että minä en ole kovinkaan kova kiipeilijä ja näin suomalaisena poikana täällä Italian maaperällä turistin identiteettini on aika vahva. Joten: kolme kertaa via ferrata ja yhdet pakit, olkaa hyvä!

Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Centrale:
Kauhea oli hinku Brentan massiiville, mutta kiipeilykaverit tulisivat vasta muutaman päivän päästä. Joten otin suunnitelmaksi käydä linkittämässä kolme Brentalla kulkevaa suhteellisen legendaarista ferrataa, eli Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Bocchette Centrale. Topon mukaan kaikkien kolme linkittämiseen menisi reilut 8 tuntia, mutta en todellakaan uskonut sen kestävän lähellekään niin kauaa. Sen lisäksi ajamiseen 1.5 tuntia suuntaansa, lähestymiseen 3 tuntia ja poistumiseen 2 tuntia. Eli pitkä päivä.

No turpaanhan siinä tuli. Ja vieläpä pakittamisen kaikkein jaloimmalla tavalla, eli lähestymisellä.

Jätin auton Vallesinellan mökille. Siitä Rifugio Tucketille mistä Giro del Brentaa pitkin al Grosten hissiasemalle. Kaikki meni hyvin, kunnes tajusin että siellä 2500 metrissä on vielä lunta aika paljon ja se on pehmeää lunta. Ja sitten kelikin meni sinkkiin.

Niin eipä siinä sitten muuta. Hyvä että löysin takaisin hissiasemalle. Olen nyt pari kertaa joutunut vuorilla ollessani pilviin ja se on kyllä kertakaikkiaan haastavaa suunnistamisen kannalta.

Tämän päivän tiivistin telttanaapureilleni jotenkin näin: ”I went to the Cima del Groste but there was patches of at least 2 meters deep soft snow and I couldn’t see anything because of fog. Some of the snow patches were hollow and I almost fell on one of them. And I think the Sentiero Alfredo Benini is not even open yet because I didn’t meet any other people. But anyway, as a guy from Finland any day with 2400 vertical meters of hiking is a good day”.

DSCF0231
Rifugio Tuckett ja Cima Mandron
Siinä se polku jossain menee. Ehkä.
Poistumisella tuli vastaan kivoja niittyjä.

 

Via attrezzata Monte Albano

Kaverin kehoituksesta lähdin seuraavana päivänä vähän helpommin lähestyttävämälle ferratalle. Ajomatkaa 20 min. ja ferratan lähtö käytännössä paikallisen kirkon takaa. Ei tullu turpaan.

Via ferratallakin on omat greidit, ne menevät skaalalla A-E, missä E on vaikeaa. E niin kuin Extreme! Vaikea suhteuttaa kiipeilygreideihin, koska vaijerista voi aina kiskoa. Mitä greidiä se semmonen on, missä on aina täydellinen kahva mistä voi kiskoa? 4a?
Kuulemma nämä tikkaat on asennettu ihan äskettäin. Mikä on vähän tylsää. Paljon kivempää olisi ollut kiivetä vapaasti.
Ferrata on helppo tapa saada vähän ilmaa jalkojen alle.

 

Via ferrata Rino Pisetta:

Monte Albanon jälkeen oli teltoille palattu ja lounas syöty, niin ei kello ollut kuin puolenpäivän. Jotain ehti siis vielä tekemään. Joten seuraava Arcon musta(=vaikea) ferrata, Rino Pisetta!

Lähestyminen oli tällä kertaa jopa puoli tuntia, minkä jälkeen alkoi pikkasen ripeksimään. Mutta ei se haittaa, voin minä vaijeria kiskoa pikku vesisateessakin. Noin puoli tuntia tästä alkoi ukkonen jyrisemään jossain kaukaisuudessa. Ukkonen haittaa, sillä pieni fyysikko minussa sanoo, että via ferrata onkin itseasiassa vain yksi helvetin iso ukkosenjohdatin jonka komponentti minäkin olen.

Kiirehän siinä tuli. Maltoin kuitenkin ottaa toppikuvan. Sitten itse Cima Garzoletin huipulla kiitin Madonnaa että se ei jysäyttäny salamalla naamaan, pakkasin kamat ja lähdin alas. Noin vartin jälkeen ukkonen iski suoraan päälle ja vesisade niin kylmää, että oli pakko juosta pysyäkseen lämpimänä. Loput 7 kilometriä Sarcheen menikin siis suht joutuisasti. Mutta hyvä ferrata oli tämä: pääsi vähän kiipeilemäänkin!

DSCF0252
Rino Pisettan ”Toppikuva”. Tuo metallihäkkyrä taustalla on siis se todiste. Siinä lukee siis jotain, että ”nyt on via ferrata Rino Pisetta kiivetty”.

Via ferrata Giulio Segata:

Viimeinen lähiseudun kiinnostava ferrata oli Tre Cimen di Bondonnen: Cima Verde – Dos d’ Ambramo – Cornetto, läpi kulkevan kävelyreitin varrella. Itseasiassa tällä kertaa se kävely oli paljon nautinnolisempaa kuin itse ferrata. Tähän tosin saattaa vaikuttaa se, että kiipesin sitä ferrataa lopusta alkuun päin. Jonkun 40 metrin alaspäin kiipeilyn jälkeen minussa heräsi ajatus, että nyt ei olla ehkä ihan siellä missä pitäisi. Mutta eipä siinä. Olihan nämä ferratat jo niin sanotusti nähty. Tietysti intoa vähän vaimesin avokäsin meno, sillä olin ottanut mukaan kaksi vasemman käden hansikasta. Suositeltava paikka kuitenkin tämä ”Arcon Tre Cime”. Oli tosi kaunista. Se kuuluisa Tre Cime on tosiaankin sitten vähän erilainen.

Ei kuvia, kun kamerasta loppu virta. Harmi sinällään. Oli tosi nättiä.

Onneksi tänään tulee kavereita niin pääsee kiipeilemään.

Kiipeilijät ovat huonoja rekkakuskeja

12. kesäkuuta 2015

Nyt helpottaa, olen Arcossa. Brentan massiivi on ihan tuossa vieressä.

Otin siis päivälautan Turusta Tukholmaan, ja sieltä lähtien homma meni jotenkin näin: Helsinborg-Helsingör-Rödby-Puttgarden-Hamburg-Hannover-Cassel-Nuremberg-Munich-Innsbruk-Trento-Arco. Yhteensä 13 tuntia lautoilla, 22 tuntia ajoa ja tauot päälle. Tällä kertaa minulla meni aika tarkalleen 3 päivää, mutta kiireessä ja kahdella kuskilla tuon menisi kyllä yhtäsoittoakin. Minulla vaan ei ollut kumpaakaan. Nuo kolme päivää siis koostuivat lähinnä lautalla olemisesta, ajamisesta ja nukkumisesta. Koska minun Skoda Octavia -03 on täydellinen kiipeilyauto, niin nukkumaan meno on varsin helppoa; sopiva levike, takapenkit nurin, patjaan ilmat ja nukkumaan.

Tietysti tuon pätkän pääsisi vähän nopeamminkin, mutta mun täydellisessä kiipeilyautossa on vaan se huono puoli, että semmoinen mukava matkanopeus on suurinpiirtein 110 km/h. Hetkellisesti ehkä voi nostaa 120 km/h, mutta sitten alkaa jo vähän täristää. Tämä muodostuu jonkinlaiseksi ongelmaksi Saksan motareilla, joissa hyvin nopeasti tulee selväksi se, että Saksalaiset pitävät lähes perustuslaillisena oikeutenaan päästellä moottoritiellä tasan niin kovaa kun autosta lähtee. Tämä on ikävää, kun oma auto ei oikein kulje. Varsinkin sitten kun on pimeää, autoja kolmella kaistalla, olet itse keskimmäisellä, tie kääntyy loivasti vasemmalle 7% alamäkeen, sataa vettä ja päättymättömissä jonoissa rekat ohittelevat toisiaan. Ja juuri sillä hetkellä vasemmalta puoleltasi sujahtaa äänenopeudella joku ksenonvalonhöyryinen kromattu tuulenvire. Ja silloin sillä samaisella hetkellä sitä puristaa rattia vielä pikkuisen kovempaa ja yht’äkkiä huomaatkin tulleesi uskoon.

Eikös se ole johonkin kirjoitettukin, että: ”Saksan moottoriteillä ei ole ateisteja”?

Tosin, olen kuullut, että on olemassa autoja joilla voisi ajaa mukavasti kovempaakin kuin 110 km/h. Eikä tarvitsisi sitten ehkä pelätä niin paljoa. Mutta en vaihda, sillä niissä muissa autoissa on varmasti jotain muuta vikaa. Koska miksi muuten juuri minun auto olisi maailman täydellisin kiipeilyauto?

Eikä mua oikeasti pelottanu.

Kuvassa maailman täydellisin kiipeilyauto.