Aiguille Dibona

Talvi tulee, ja huomaan jättäneeni viime kesän kiipeilyistä yhden osan kertomatta. Silloin tuntui, että ei tätä tarinaa jaksa kertoa, koska mitään kovin erikoista ei tapahtunut. Aurinko paistoi, kivi oli hyvää ja kiivettiin ihan helvetin kovaa. Tylsä tarina.

Mutta nyt ovat asiat toisin. Aamulla kun ei enää tarvitse katsoa lämpömittarista, että pistänkö pitkät kalsarit jalkaan vai en. Otan aina mukaan toppatakin. Kivi on kylmää, ja se vie sormista tunnon. Se on ihan ok, sillä kitka on hyvää. Kivi ei tosin ole kovin hyvää. Ja se on vanhaa. Vanhaa terävää graniittia. ”Ei kyntömies vakoaan valitse”, ajattelen, ja laitan toppatakin päälle.

Miksi nämä greidit ovat aina ihan päin helvettiä? Ei muuten, mutta kun ei oikein tiedä mitä kannattaisi yrittää. Joten yritän vähän kaikkea. Ja silloin kun en jaksa yrittää, kysyn muilta mitä kannattaisi kiivetä. Reitin alla mielessäni pyörii vain yksi kysymys, se kaikkein perimmäisin: ”saakohan sinne hyvin kamaa?”. Topo ei sitä kerro. Paitsi Kustavissa. Menen Kustaviin. Tai kysyn muilta saako sinne kamaa.

Terävät otteet. Vanha kivi. Se saa sormeni vuotamaan. Veri sotkee pädin, valjaat, kamut, jatkot, slingit, halkeamat… Kohta on pimeää. Lumi tulee ja peittää kaikken. Köysi on jäässä ja veressä. Lähden kotiin.

Kirjoitan blogia ja muistelen kesää.

Seuraava tapahtui Ranskan alpeilla Ecrinsin kansallispuistossa 16. heinäkuuta 2016.

Aiguille Dibona on yksiä esteettisesti siisteimpiä huippuja mitä tiedän. Se on niitä huippuja, että jos lapsen pyytäisi piirtämään vuoren, niin se piirtää jotain mikä muistuttaa Dibonaa. Ja sen esteettisyyden lisäksi Dibona on vieläpä hyvää kiveä. Hyvää sileää ihanaa graniittia. Ja, jos nyt en ole ikinä kiivennyt Lofooteilla tai Yosemitessa, niin uskooko kukaan kun sanon sen kiven olevan hyvää? Luultavasti ei. Mutta oli se ainakin parempaa kuin Ailefroidessa.

Kiivettiin siis Voie Berthet – Boell – Stofer. Se oli kiipeilyllisesti suhteellisen vanhaa tyyliä (ensinousu v. 1937), ja seuraili Dibonan etelä seinämän helpoimpia linjoja, rännejä ja piippuja aina ylös neulankärkeen asti. Ranskalaiselle tyylille epätavallista oli pulttien ja pitonien harvinaisuus. Ständit olivat silkkaa terästä tottakai.

Itsehän nautin suunnattomasti tästä helposta trädiseikkailusta. Ja niin taisivat Jimi ja Hennakin vähän nautiskella.

Sen lisäksi että Dibona on kaunis kuin hitto, niin se sijaitsee tämmöisen tosi hienon laakson perällä.
Sen lisäksi että Dibona on kaunis kuin hitto, niin se sijaitsee tämmöisen tosi hienon laakson perällä.
Aamupäivä tarjosi osittain jäistä halkeamaa ja tippuvia jääpuikkoja. Onneksi kiivettiin etelä seinällä, niin aurinko tuli esiin kolmannen köydenpituuden kohdalla.
Aamupäivä tarjosi osittain jäistä halkeamaa ja tippuvia jääpuikkoja. Onneksi kiivettiin eteläseinällä, niin aurinko tuli esiin kolmannen köydenpituuden kohdalla.
Hyvää kiveä.
Pulttaamatonta
Kun se on hyvää, niin se on hyvää.
Dibonan poistuminen/takaportti huipulle
Poistuminen vedettiin perinteisellä alppitekniikalla, jonka yllättäen jokainen suomalainenkin osaa, eli pyllymäellä.
Lähispolku
Ranskassakin on ollut aika, jolloin nuoret miehet ovat ensinousukiimassaan kiivenneet myös ei-ehkä-niin-hienoja -linjoja huipulle. Ja siis topoonhan ne laitetaan tottakai jok’ikinen variaatio. Mutta ei se mitään, minä kyllä ymmärrän…
…mutta tätä minä en ymmärrä.

Rich folk hoax

9. heinäkuuta 2016

Olen kiivennyt tämä samaa jatkuvaa 6a:n seinää jo toista sataa metriä. Ihan hyvin menisi muuten, mutta joka paikkaan sattuu, väsyttää ja hieman oksettaa. Ollaan Soleil Glacialilla, klassikkoreitillä. Kai tämä kivi on ihan hyvää? Niin kuin klassikkoreiteilä pitääkin olla. Laatukiipeilyä.

Ei vaan enää millään jaksaisi. Nyt on jo menossa kahdeksas päivä putkeen, joista viisi vietettiin ylävuoristossa. Eikä palautuminen ole siellä ihan sitä mihin on tottunut. Päässäni soi Rodriguezin ”Rich Folk Hoax”, enkä edes muista kuin osan sanoista, joten tyydyn hyräilemään vaan kertsiä: ”Talking ’bout the rich folks // Rich folks have the same jokes // And they park in basic places”. Tarkemmin ajateltuna kyseessä lienee enemmänkin ärsyttävä korvamato. Ei kovin hyvä flow.

Saavumme välitasanteelle, missä pistämme köydet selkäreppuun ja kävellään n. 200 metriä ylämäkeen reitin jatkolle. Nyt on Claytonin vuoro liidata, ja minä otan kakkosen repun kantaakseni. Ja hemmetti kun se on painava! Miksi ei vaan otettu omia reppuja? Kaiken lisäksi näin Claytonin laittavan ylimääräisen pitkähihaisen reppuun. Omassa repussa minulla ei olisi ylimääräistä pitkähihaista. Siellä olisi pelkkä kuoritakki.

Seuraavaksi tulee vähän matkaa vitosta, sitten taas jatkuu kutosen paukuttaminen. Clayton selvittää kruksipituuden hienosti. Seinä kaatuu päälle, ja tunnen kuinka reppu vetää minut irti kalliosta. Ei jaksa puristaa. Nyt oksettaa enemmän. Hitsi kun oltaisiin voitu haulata tämä reppu, mutta kun ainut väkipyörä on minulla ja sain idean vasta nyt. Huudan: ”Up the rope!”, ja vedän jatkosta.

Muistan vähän lisää sanoja: ”Don’t tell me about your success // nor recipies for you happiness”. Rodriguezin kappale kertoo siitä, miten rikkaiden ihmisten elämä on ihan samanlaista kuin meidän muidenkin: tyhmiä vitsejä ja parkkipaikan etsimistä. Rodriguezin sukupolvi yritti tappaa kitschin näillä lauluillaan. Kovaa hommaa. Tuntuu, että itse keskityn lähinnä tapattamaan itseni näillä vuorilla. Ei kovin rakentavaa ajanvietettä, mutta toisaalta, onko meidän sukupolvella mitään muutakaan?

Silti Rodriguezin lauluun samaistun. Ja se on tekopyhää, sillä Rodriguezin silmissä olen varmasti rikkaiden ihmisten kirjoissa. Vaikka minusta melkein koko ajan tuntuu siltä, että rahat ovat lopussa ja syön nuudeleita pussista, että voisin kiivetä vielä enemmän ja pitää vielä enemmän lomia. Niin silti, ihan oikeasti taidan kuulua maailman rikkaimpaan prosenttiin. Tai ainakin kahteen prosenttiin. Sillä kuinka moni tässä maailmassa saa edes pitää kesälomaa? Ei kovin moni.

Ei hemmetti, pitäisi varmaan taas keskittyä kiipeilyyn.

Seuraavat köydenpituudet menevät eräänlaisella flegmaattisen välinpitämättömällä varmuudella. Joka paikkaan sattuu, varsinkin hartioihin. Seuraavan vitosen pätkän jälkeen on mahdollisuus paeta. Enää jäljellä olisi vain yksi kutonen ja sitten pelkkiä vitosia toppiin. Ehkä vajaa 100 metriä enää.

Mutta kun ei enää jaksa.

Sitä on vaikea selittää oikeastaan. Mutta käytännössä me Claytonin kanssa valittiin reitin toppaamisen, ja todennäköisen rasitusvamman välillä. Ja pakittaminen oli juuri siinä hetkellä vaihtoehto, koska ohitimme laskeutumisankkurin. Jos oltaisiin otettu edes yksi lepopäivä ennen tätä reittiä, se olisi mennyt heittämällä. Jos laskeutumisankkuria ei olisi ollut, niin oltaisiin kiivetty loppuun asti.

Mutta ei tänään. Tänään otettiin pakit ihan vaan koska väsytti. Seuraavana päivänä tietysti otti aika pahasti päähän. Nyt kirjoittaessa ei niinkään. Pakittaminen – niin kuin kiipeily kokonaisuudessaan – on tyylilaji, ja nämä pakit tehtiin hyvällä tyylillä ja oikeista syistä.

”Käytännön toteutuksessa tosin on toivomisen varaa”, mietin kun roikuin yksin ensimmäisen kallioseinämän toisella laskeutumiseankkurilla. Clayton oli hetkeä aikaisemmin kiivenny laskeutumislinjan ylös hakemaan meidän reppua, joka oli jotenkin unohtunut sinne välitasanteelle. Siinä yksinäni seinällä roikkuessani kuulin jostain kaukaisuudesta karhun karjutaan. Se oli aivan varmasti Ilarin tarinoiden epiikkikarhu, mikä siellä kaukaisuudessa ärjyi. Tarinan mukaan, kun kuulet epiikkikarhun ärjyntää, se tarkoittaa että epiikki on lähellä. Meillä ei tosin epiikki ollut vielä päällä, tuumin. Meillä on homma hanskassa. Takaisin alhaalla huomattiin, että joku vitun murmeli oli syönyt Claytonin kengistä varren auki, ja minulta sauvojen rannehihnan poikki.

Koin olevani lepopäivän tarpeessa.

Soleil Glacialin ekat pätkät. Jatkuvaa.
Soleil Glacialin ekat pätkät. Jatkuvaa.
Ensimmäinen yritys korjata sauvat. Tämä tuhoutui demoefektiin. Seuraava versio toimii jo paremmin. Tikkasin karhunlangalla ilmastointiteipin päälle.
Ensimmäinen yritys korjata sauvat, joka tuhoutui demoefektiin. Seuraava versio toimi jo paremmin, sillä tikkasin karhunlangalla ilmastointiteipin päälle.
Soleil Glacialin pakkien jälkeen tulikin pakkolepo ja huonot kelit. Ehdittiin vielä hyvän mielen tähden vetäistä Les Prédateurs (6a, 300m). Mikä samasta greidistä huolimatta on ihan eri sarjassa verrattuna Soleil Glacialiin.

”30% stupid, 70% fucking efficient”

7. heinäkuuta 2016

Pointe Louise on Barre de Ecrinsiä vastapäätä oleva alempi huippu, minkä huipulle johtaa useampi ramppi ja yksi erittäin helppo n. 35-40 asteinen lumirinne. Pointe Louiselle on myös pultattu joitakin reittejä, ja niistä päätimme kiivetä kuvauksen ”Une belle escalade” houkuttelemana reitin nimeltä Super Michèle (yksi tähti, eli otettiin vaan jatkot). Ja kuten Vieux du Piton, niin tämäkin reitti päättyy harjanteen kiipeämiseen koko systeemin toppiin asti (joten otettiin myös neljä kamua). Voi sieltä reittiä pitkin laskeutuakkin, mutta kun raudat, hakut ja kovat kengät kulkevat jo muutenkin mukana, niin samahan se on topata koko homma ja laskeutua Pointe Louisen normaalireittiä pitkin.

Tätä ”samahan se on” -ajatusta pohdiskelin samalla, kun kävelimme alaspäin iltapäiväauringon sulattamaa 35-40 asteista sohjorinnettä pitkin.

Alppikiipeily on päätöksentekoa, ja on tärkeää tunnistaa itsessään ne tekijät jotka vaikuttavat omaan päätöksentekoon. Clayton halusi olla mökillä ennen pimeää, minä halusin olla ennen päivällistä. Clayton oli ollut lumivyöryssä, minä en. Minua varten on soitettu helikopteri, koska olen ollut päivälliseltä myöhässä. Claytonilla ei ole vastaavaa kokemusta. Eikä se lumikenttä minusta näyttänyt ihan niin sulalta päältä päin. Tietysti mielessä kävi kaikenlaiset eri lumivyöryn syntymekanismit – varsinkin loskavyöry – kun askeltemme alle muodostui koko ajan pieniä sohjoliukuja. Se vyöryvä lumikerros ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut muutamaa senttiä syvempi, ja hakku upposi hyvin alla olevaan kovaan lumeen, niin jatkettiin menoa aina vaan alas asti Glacier Blancin tasaiselle osalle.

Takaisin jäätiköllä päätettiin yhteistuumin, että lumirinnettä laskeutuminen oli karkeasti ottaen ”30% stupid, 70% fucking efficient”. Tehokasta oli se, että laskeutuminen vei vain tunnin, ja koko reitti mökiltä mökille n. 10 tuntia. Tyhmää oli marginaalien venyttäminen, mutta toisaalta, joskus se kuuluu tähän lajiin.

Super Michelen ensimmäiselle ständille pääsy vaatii n. 40 asteisen lumen kiipeämistä, joten pistettiin köysi lyhyeksi.
Super Michèle 5c
Super Michèle 5c © Clayton Larkins
Pointe Louisen topista näkyy ainakin Mont Blanc ja olisikohan tuo seuraava oikealla Grandes Jorasses?
Pointe Louise 3668 m. Otettiin tuo vihreällä merkattu reitti alas. Lähde: CamptoCamp.org

Voie du Vieux Piton

5. heinäkuuta 2016

Keskustelen Glacier Blancin majan terassilla paikallisen nuoren miehen kanssa valitsemastamme reitistä, Voie du Vieux Piton. Lähinnä mietiskelen mitä kamaa reitille ottaisin mukaan, ja yritän – mielestäni varsin perustellusti – etsiä siihen vinkkejä reitin topokuvauksesta. Tähän nuori kaveri toteaa, ”be careful with that topo, it will get you in trouble!”. Mistä on todellakin vaikeaa olla erimieltä.

Ailefroiden laakson ja lähialueiden topo Oisans Noveau Oisans Sauvage – Livre Est (J.M. Gambon 2015) on jotain, mitä parhaiten voisi kuvailla sanalla erikoinen. Tapasin Blancin mökillä myös erään keski-ikää lähentelevän paikallisen kiipeilijän, nimeltään Freddie. Hänen mielestään kyseessä ei ole alunperinkään topo, vaan ”it’s a book!”. Tämä on ihan hyvä. Ymmärrän kyllä, että topokirjan kautta monet suuret tarinat pääsevät oikeuksiinsa. Ja onhan se kiva katsella kuvia hienoista kalliomuodostelmista ja reiteistä, mutta voisiko siinä kirjassa olla vaikkapa yksi sisällysluettelo niiden tusinan sijaan? Tai voisiko reiteillä olla lineaarinen numerointi? Entäs kappalejako? Tai sivunumerointi? Oisans Noveau on niitä harvoja topoja joiden kanssa tulee tunne, että se yrittää saada sinut hengiltä.

Mutta ei pidä tuomita, ennen kuin yrittää ymmärtää.

Ensin on hyvä ymmärtää, että kivi Ecrinsissä ei ole kovin tasalaatuista, kuten alueella paljon miksta- ja jääensinousuja tehnyt Sébastien Constant toteaa:

Ecrins rock, especially the gneiss in the central part of the Ecrins, has its own particular texture. Cracks are usually rounded, blind, and of irregular shape. They are nothing like the clean-cut, parallel-sided crack to be found in granite. In addition, the rock is often far from perfect and may need to be climbed delicately, taking the time to test the solidity of the holds.
– Sébastien Constant. Snow and Mixed Climbs – Volume 1, Ecrins East, Cerces, Queyras.

Toisekseen tarvitsee ymmärtää se, mitä Freddykin minulle selitti: jotkut reitit täällä ovat ”old-style”. Se siis tarkoittaa niitä aikoja, kun muuan herrat nimeltä Gaston Rébuffat ja Ricardo Cassini kiipesivät kovia alppireittejä kovat kengät jalassa ja antoivat niille greidejä kuten ”trés difficile” tai ”extrêmement difficile”. Se oli aikaa, kun kumipohjaiset balettitossun näköiset kiipeilykengät ja joustavat nylonköydet olivat kaukaista tulevaisuutta. Silloin sanottiin myös, että ”leader must not fall”. Mikä tarkoitti sitä, että reittien varmistettavuudelle ei ollut juurikaan merkitystä, sillä eivät ne hamppuköydet olisi kuitenkaan kestäneet. Mutta se millä oli merkitystä, oli hyvät ständipaikat.

Omalla tavallaan Gambonin topo vain heijastaa näitä realiteetteja.

Gambon on päätynyt arvioimaan reittien varmistettavuuden neljän tähden systeemillä: yksi tähti on täysin pultattu, nykyaikainen ja turvallinen reitti, ja siitä eteenpäin varmistettavuus huononee jonkinlaisen logiikan mukaisesti. Olenkin nyt tästä aiheesta (sangen rajoitettuun käsitykseeni perustuen) päätellyt, että tähtisysteemi tarkoittaa räkkäämisen kannalta seuraavanlaista:

  • *: ota jatkot
  • **: ota täysi räkki
  • ***: ota täysi räkki
  • ****: ota täysi räkki

Ja täydellä räkillä tarkoitan nyt parhaaksi katsomaasi määrää erikokoisia pieniä ja keskikokoisia kamuja. Halkeamat ovat täällä tosiaankin niin epätasaisia ja epäjatkuvia, että aina kun halkeamaan törmää, siihen saa melkein minkä kamun vaan. Ja jos ei mene, niin kiila menee varmasti. Toisaalta täällä on pitoneita paukuteltu seinään jo toista sataa vuotta, niin niitäkin löytyy todella hyvin. Ja ne ständipaikat ovat oikeasti tosi hyviä. Ei niihin tarvitse varata yhtään kamaa.

Voie du Vieux Piton on mahtava useamman kp:n alppireitti, joka seinämän kiipeämisen jälkeen jatkuu yhdeksän pilaria käsittävän harjanteen kiipeämisellä. Vieux Pitonille on annettu Gambonin topossa kaksi tähteä, joten Claytonin kanssa otettiin sinne BD:n kamut 0.2:sta 2:seen, ja kyllä niille kaikille oma paikka sieltä löytyi.

Pointe des Cinéastes 3205 m. Voix Piton menee tuota seinämää pitkin harjanteelle.
Vieux du Piton numerolla 5. Kuvakaappaus Gambonin toposta Oisans Noveau Oisans Sauvage – Livre Est 2015.
Me tultiin alas tuon kuudennen pilarin jälkeen, kun alkoi satamaan niin rajusti.
Harjanteelta pois pääsyn jälkeen stressi purkautuu. © Clayton Larkins

Ailefroide Orientale

3. heinäkuuta 2016

Ensimmäinen asia alppikiipeilyssä on akklimatisaatio. Varsinkin ne reitit mitä minulla ja Claytonilla oli tähtäimessä vaativat hyvän akklimatisaation. Mielestäni on aika turhaa lähteä kiipeämään useamman kp:n reittejä yli 3000 metriin 7 kg:n repun kanssa, mikäli ei ole itseään korkeaan ilmanalaan totuttanut.

Akklimatisaatioon valitsimme Ailefroiden massiivin itäisimmälle huipulle vievän PD -reitin. Lähestyminen tehdään Sélén majan kautta (2500 m) ja itse toppauspäivä sisältää 1400 metriä vertikaalista ylös ja 2500 metriä alas. Clayton kutsui tätä pientä seikkailua nimeltä ”warm-up route”, mikä sinällään on ihan hyvä kuvaus.  Tarkempi reittikuvaus löytyy mm. CamptoCamp:sta: Ailefroide Orientale: Arête S (voie normale).

Yllättäen päästiin myös kiipeämään 200 metriä kuluaaria hyvällä lumella, auringon paistaessa ja enkelikuoron laulaessa taustalla. Mikä oli ihan jees. Huomattiin vaan, että olosuhteet antoivat myöten. Alaspäin tullessa oli jo sen verran lämmin, että mentiin normaalireittiä.

Ei draamaa muuten, paitsi minä pannutin sohjoisessa lumirinteessä. Olisin epäilemättä hieman satuttanut itseäni alla olevaan kivikkoon, ellei oltaisi menty köysistönä, joten Sanjalla ja Claytonilla ei ollut juurikaan vaikeuksia pysäyttää hallitsematonta liukuani. Mihin en voi muuta kuin todeta, että simulikiipeily – se oikeasti toimii.

Ecrinsissä ei pahemmin hissilähiksiä harrasteta. Mikä on ihan parasta, sillä me rakastetaan lähiksiä.
.
Lumi oli sen verta hyvää, että pystyttiin vetämään koiliskuluaari kokonaan loppuun asti. Tämä säästi aikaa ja ennen kaikkea toi vähän kiipeilyllisiä elementtejä tähän, muuten aika puuduttavaan, alppikävelyyn.
Sanjankin mielestä kuluuari oli hyvää.
Sanja liidas koko reitin.
Tällä lumikentällä minä – Tero Mononen – vedin elämäni ensimmäiset lumipannut.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Sanja tykittää kruksissa. © Clayton Larkins