Monte Rosa -seikkalujen jälkeen heitin Jarkko ja Emma takaisin lentokoneelle ja Viivi Itävaltaan ÖAV:n jäätikkövaelluskurssille. Nelitonnisten huiputtaminen innosti vielä joten päätin lähteä koittamaan Piz Berninaa 4049 m.
Aikasemmat huiputukset – Gran Paradiso, Piramide Vincent ja Signalkuppe – olivat tekniseltä vaikeudeltaan helpoimmasta päästä ja itse nousut tuli tehtyä auringon paisteessa ja hyvin tallattuja polkuja pitkin. Hakut olivat mukana lähinnä näön vuoksi. Nyt oli hakusessa vähän teknisempää huippua ja Piz Bernina sattui olemaan kaikkein lähimpänä. Normaalireitti huipulle on vaikeudeltaan PD+, eli pykälän vaikeampi helpoimmasta F greidistä ja vielä plussa päälle merkiksi siitä että kyseessä on vaikea PD.
Laitoin auton parkkiin Campo Moroon sunnuntaina. Suunnitelmana oli kävellä maanantaina Marinello Bombardieri majalle (2813 m), tiistaina Marco e Rosa majalle (3600 m) ja keskiviikkona huiputtaa itse Bernina sekä vetästä koko matka takaisin autolle. Näin saisin riittävästi aikaa akklimatisoitua eikä vuoristotauti muodostuisi samanlaiseksi ongelmaksi kuin Monte Rosalla.
Ongelmat näytti sen sijaan tarjoavan sää. Berninalle oli tullut sunnuntain vastaisena yönä uutta lunta pari senttiä. Lisää oli tulossa ennusteen mukaan myös maanantaina ja ehkä tiistainakin. Uusi lumi aiheuttaa kaikenlaista harmia. Se vyöryy helposti, antaa periksi jalkojen alla ja piilottaa railot. Keskiviikolle ennuste antoi kuitenkin suht hyvää ja aurinkoista keliä, joten päätin lähteä katsomaan miltä hommat siellä ylhäällä näyttävät.
Maanantain lähestyminen Marinellille sujui leppoisasti pienessä vesisateessa ja ukkosessa. Matkalla kohtasin ainoastaan yhden parivaljakon vuoristotamineissa matkalla alaspäin. Piz Bernina on kuulemma liian vaikea tässä kelissä, jopa Marco e Rosalle pääseminen on hankalaa uuden lumen ja vesisateen takia. Marco e Rosalle päästääkseen pitää kiivetä noin sata metriä 50 asteista lumirinnettä ja lisäksi edeltävällä jäätiköllä on railoja (PD). ”No, jokaisella on oikeus mielipiteeseen”, tuumin ja jatkoin matkaa.
Marinellille saavuttuani huomasin, että eihän siellä ollut ketään muita kiipeilijöitä kuin minä! Yksi köysistö oli kuulemma tulossa illemmalla. Sääennustekkin oli muuttunut pykälän huonompaan. Jännitys tiivistyy ja alkaa mietityttämään.
En siis ole aikaisemmin kiivennyt PD-:sta vaikeampaa, joten greidinä PD+ on minulle henkisesti hankalampi kuin, jos olisin aikaisemmin kiivennyt jonkun sen tasoisen reitin. Uusi taso on aina henkisesti hankala. Samalla tavalla esim. toisen maratonin juokseminen ei ole läheskään niin vaikeaa (henkisesti) kuin ensimmäisen. Kiipeilyssä tämä ilmiö korostuu. Keskeyttänyt maratoonari tilaa taksin ja lähtee kotiin. Mitään ei tapahdu. Vuorilla yksin kiivetessä ”keskeyttäminen” on – ongelmallisempaa.
Jalkaakin jomotti. Joku rasitusvamma oikeassa nilkassa, joka oli kuitenkin pysynyt buranalla kurissa. Se toinen köysistö perui tulonsa. Ja sitten Marco e Rosan majan vartija, joka oli sattumoisin vuoristo-opas, pyysi puhelimessa että en lähtisi. Täällä on kuulemma vähän erilaista kuin Monte Rosalla, ja ymmärsin rivien välistä, että vaikka kuinka Madonna meitä suojelee, niin sillä on tapana suojella vähän enemmän niitä jotka pitävät itsestään huolta. Tottakai, eivät ne halua että porukka tulee niiden vuorille kuolemaan. Huonoa mainosta.
Tiedän jääkiipeilystä että pystyn kiipeämään AD tasoa helposti. Lunta oli tullut kaikkinensa vain muutama sentti. Osaan jo havaita railot, tiedän missä niitä yleensä esiintyy sekä hitaasti etenemällä löydän myös ne lumen alle hautautuneet. Suunnistaminen ilman tallattua polkua ei ole ongelma.
Mutta sehän ei ole nyt se pointti. Pointti on se, että riskitekijöitä on niin monta. Huono keli, henkisesti vaikea reitti, ei muita kiipeilijöitä sekä jalan kipuilu. Jos näistä riskeistä olisi vallitsevana vain yksi, niin päätös lähteä olisi helppo. Sää voikin olla pahempi kuin ennustettu, mutta ei haittaa koska muita on lähellä, kroppa toimii eikä henkisiä hidasteita ole. Tai jos muita kiipeilijöitä ei ole, mutta sää on hyvä, kroppa toimii ja niin edelleen. Mutta entäs jos käykin niin, että sää on huonompi, reitti vaikeampi ja jalkaan koskee niin paljon että sitä pitää varoa. Silloin on maailma täynnä paskaa.
Luontaisesti sitä haluaa ajatella että kaikki kääntyy parhain päin, ja niinhän siinä olisi käynytkin. Nyt on keskiviikko, istun Val di Mellon paikallisessa kaljan kanssa ja aurinko paistaa. Kirjoitan tätä blogia ja yritän perustella itselleni miksi päätin jättää leikin kesken. Ei auta.
Mutta kuten Tapanin iskä on joskus sanonut: ”Hyvä päivä: kukaan ei kuollut ja pidämme lajista edelleen”.
ps. Ihan hyvää sporttia täällä Mellossa.
