Aiguille Dibona

Talvi tulee, ja huomaan jättäneeni viime kesän kiipeilyistä yhden osan kertomatta. Silloin tuntui, että ei tätä tarinaa jaksa kertoa, koska mitään kovin erikoista ei tapahtunut. Aurinko paistoi, kivi oli hyvää ja kiivettiin ihan helvetin kovaa. Tylsä tarina.

Mutta nyt ovat asiat toisin. Aamulla kun ei enää tarvitse katsoa lämpömittarista, että pistänkö pitkät kalsarit jalkaan vai en. Otan aina mukaan toppatakin. Kivi on kylmää, ja se vie sormista tunnon. Se on ihan ok, sillä kitka on hyvää. Kivi ei tosin ole kovin hyvää. Ja se on vanhaa. Vanhaa terävää graniittia. ”Ei kyntömies vakoaan valitse”, ajattelen, ja laitan toppatakin päälle.

Miksi nämä greidit ovat aina ihan päin helvettiä? Ei muuten, mutta kun ei oikein tiedä mitä kannattaisi yrittää. Joten yritän vähän kaikkea. Ja silloin kun en jaksa yrittää, kysyn muilta mitä kannattaisi kiivetä. Reitin alla mielessäni pyörii vain yksi kysymys, se kaikkein perimmäisin: ”saakohan sinne hyvin kamaa?”. Topo ei sitä kerro. Paitsi Kustavissa. Menen Kustaviin. Tai kysyn muilta saako sinne kamaa.

Terävät otteet. Vanha kivi. Se saa sormeni vuotamaan. Veri sotkee pädin, valjaat, kamut, jatkot, slingit, halkeamat… Kohta on pimeää. Lumi tulee ja peittää kaikken. Köysi on jäässä ja veressä. Lähden kotiin.

Kirjoitan blogia ja muistelen kesää.

Seuraava tapahtui Ranskan alpeilla Ecrinsin kansallispuistossa 16. heinäkuuta 2016.

Aiguille Dibona on yksiä esteettisesti siisteimpiä huippuja mitä tiedän. Se on niitä huippuja, että jos lapsen pyytäisi piirtämään vuoren, niin se piirtää jotain mikä muistuttaa Dibonaa. Ja sen esteettisyyden lisäksi Dibona on vieläpä hyvää kiveä. Hyvää sileää ihanaa graniittia. Ja, jos nyt en ole ikinä kiivennyt Lofooteilla tai Yosemitessa, niin uskooko kukaan kun sanon sen kiven olevan hyvää? Luultavasti ei. Mutta oli se ainakin parempaa kuin Ailefroidessa.

Kiivettiin siis Voie Berthet – Boell – Stofer. Se oli kiipeilyllisesti suhteellisen vanhaa tyyliä (ensinousu v. 1937), ja seuraili Dibonan etelä seinämän helpoimpia linjoja, rännejä ja piippuja aina ylös neulankärkeen asti. Ranskalaiselle tyylille epätavallista oli pulttien ja pitonien harvinaisuus. Ständit olivat silkkaa terästä tottakai.

Itsehän nautin suunnattomasti tästä helposta trädiseikkailusta. Ja niin taisivat Jimi ja Hennakin vähän nautiskella.

Sen lisäksi että Dibona on kaunis kuin hitto, niin se sijaitsee tämmöisen tosi hienon laakson perällä.
Sen lisäksi että Dibona on kaunis kuin hitto, niin se sijaitsee tämmöisen tosi hienon laakson perällä.
Aamupäivä tarjosi osittain jäistä halkeamaa ja tippuvia jääpuikkoja. Onneksi kiivettiin etelä seinällä, niin aurinko tuli esiin kolmannen köydenpituuden kohdalla.
Aamupäivä tarjosi osittain jäistä halkeamaa ja tippuvia jääpuikkoja. Onneksi kiivettiin eteläseinällä, niin aurinko tuli esiin kolmannen köydenpituuden kohdalla.
Hyvää kiveä.
Pulttaamatonta
Kun se on hyvää, niin se on hyvää.
Dibonan poistuminen/takaportti huipulle
Poistuminen vedettiin perinteisellä alppitekniikalla, jonka yllättäen jokainen suomalainenkin osaa, eli pyllymäellä.
Lähispolku
Ranskassakin on ollut aika, jolloin nuoret miehet ovat ensinousukiimassaan kiivenneet myös ei-ehkä-niin-hienoja -linjoja huipulle. Ja siis topoonhan ne laitetaan tottakai jok’ikinen variaatio. Mutta ei se mitään, minä kyllä ymmärrän…
…mutta tätä minä en ymmärrä.

Rich folk hoax

9. heinäkuuta 2016

Olen kiivennyt tämä samaa jatkuvaa 6a:n seinää jo toista sataa metriä. Ihan hyvin menisi muuten, mutta joka paikkaan sattuu, väsyttää ja hieman oksettaa. Ollaan Soleil Glacialilla, klassikkoreitillä. Kai tämä kivi on ihan hyvää? Niin kuin klassikkoreiteilä pitääkin olla. Laatukiipeilyä.

Ei vaan enää millään jaksaisi. Nyt on jo menossa kahdeksas päivä putkeen, joista viisi vietettiin ylävuoristossa. Eikä palautuminen ole siellä ihan sitä mihin on tottunut. Päässäni soi Rodriguezin ”Rich Folk Hoax”, enkä edes muista kuin osan sanoista, joten tyydyn hyräilemään vaan kertsiä: ”Talking ’bout the rich folks // Rich folks have the same jokes // And they park in basic places”. Tarkemmin ajateltuna kyseessä lienee enemmänkin ärsyttävä korvamato. Ei kovin hyvä flow.

Saavumme välitasanteelle, missä pistämme köydet selkäreppuun ja kävellään n. 200 metriä ylämäkeen reitin jatkolle. Nyt on Claytonin vuoro liidata, ja minä otan kakkosen repun kantaakseni. Ja hemmetti kun se on painava! Miksi ei vaan otettu omia reppuja? Kaiken lisäksi näin Claytonin laittavan ylimääräisen pitkähihaisen reppuun. Omassa repussa minulla ei olisi ylimääräistä pitkähihaista. Siellä olisi pelkkä kuoritakki.

Seuraavaksi tulee vähän matkaa vitosta, sitten taas jatkuu kutosen paukuttaminen. Clayton selvittää kruksipituuden hienosti. Seinä kaatuu päälle, ja tunnen kuinka reppu vetää minut irti kalliosta. Ei jaksa puristaa. Nyt oksettaa enemmän. Hitsi kun oltaisiin voitu haulata tämä reppu, mutta kun ainut väkipyörä on minulla ja sain idean vasta nyt. Huudan: ”Up the rope!”, ja vedän jatkosta.

Muistan vähän lisää sanoja: ”Don’t tell me about your success // nor recipies for you happiness”. Rodriguezin kappale kertoo siitä, miten rikkaiden ihmisten elämä on ihan samanlaista kuin meidän muidenkin: tyhmiä vitsejä ja parkkipaikan etsimistä. Rodriguezin sukupolvi yritti tappaa kitschin näillä lauluillaan. Kovaa hommaa. Tuntuu, että itse keskityn lähinnä tapattamaan itseni näillä vuorilla. Ei kovin rakentavaa ajanvietettä, mutta toisaalta, onko meidän sukupolvella mitään muutakaan?

Silti Rodriguezin lauluun samaistun. Ja se on tekopyhää, sillä Rodriguezin silmissä olen varmasti rikkaiden ihmisten kirjoissa. Vaikka minusta melkein koko ajan tuntuu siltä, että rahat ovat lopussa ja syön nuudeleita pussista, että voisin kiivetä vielä enemmän ja pitää vielä enemmän lomia. Niin silti, ihan oikeasti taidan kuulua maailman rikkaimpaan prosenttiin. Tai ainakin kahteen prosenttiin. Sillä kuinka moni tässä maailmassa saa edes pitää kesälomaa? Ei kovin moni.

Ei hemmetti, pitäisi varmaan taas keskittyä kiipeilyyn.

Seuraavat köydenpituudet menevät eräänlaisella flegmaattisen välinpitämättömällä varmuudella. Joka paikkaan sattuu, varsinkin hartioihin. Seuraavan vitosen pätkän jälkeen on mahdollisuus paeta. Enää jäljellä olisi vain yksi kutonen ja sitten pelkkiä vitosia toppiin. Ehkä vajaa 100 metriä enää.

Mutta kun ei enää jaksa.

Sitä on vaikea selittää oikeastaan. Mutta käytännössä me Claytonin kanssa valittiin reitin toppaamisen, ja todennäköisen rasitusvamman välillä. Ja pakittaminen oli juuri siinä hetkellä vaihtoehto, koska ohitimme laskeutumisankkurin. Jos oltaisiin otettu edes yksi lepopäivä ennen tätä reittiä, se olisi mennyt heittämällä. Jos laskeutumisankkuria ei olisi ollut, niin oltaisiin kiivetty loppuun asti.

Mutta ei tänään. Tänään otettiin pakit ihan vaan koska väsytti. Seuraavana päivänä tietysti otti aika pahasti päähän. Nyt kirjoittaessa ei niinkään. Pakittaminen – niin kuin kiipeily kokonaisuudessaan – on tyylilaji, ja nämä pakit tehtiin hyvällä tyylillä ja oikeista syistä.

”Käytännön toteutuksessa tosin on toivomisen varaa”, mietin kun roikuin yksin ensimmäisen kallioseinämän toisella laskeutumiseankkurilla. Clayton oli hetkeä aikaisemmin kiivenny laskeutumislinjan ylös hakemaan meidän reppua, joka oli jotenkin unohtunut sinne välitasanteelle. Siinä yksinäni seinällä roikkuessani kuulin jostain kaukaisuudesta karhun karjutaan. Se oli aivan varmasti Ilarin tarinoiden epiikkikarhu, mikä siellä kaukaisuudessa ärjyi. Tarinan mukaan, kun kuulet epiikkikarhun ärjyntää, se tarkoittaa että epiikki on lähellä. Meillä ei tosin epiikki ollut vielä päällä, tuumin. Meillä on homma hanskassa. Takaisin alhaalla huomattiin, että joku vitun murmeli oli syönyt Claytonin kengistä varren auki, ja minulta sauvojen rannehihnan poikki.

Koin olevani lepopäivän tarpeessa.

Soleil Glacialin ekat pätkät. Jatkuvaa.
Soleil Glacialin ekat pätkät. Jatkuvaa.
Ensimmäinen yritys korjata sauvat. Tämä tuhoutui demoefektiin. Seuraava versio toimii jo paremmin. Tikkasin karhunlangalla ilmastointiteipin päälle.
Ensimmäinen yritys korjata sauvat, joka tuhoutui demoefektiin. Seuraava versio toimi jo paremmin, sillä tikkasin karhunlangalla ilmastointiteipin päälle.
Soleil Glacialin pakkien jälkeen tulikin pakkolepo ja huonot kelit. Ehdittiin vielä hyvän mielen tähden vetäistä Les Prédateurs (6a, 300m). Mikä samasta greidistä huolimatta on ihan eri sarjassa verrattuna Soleil Glacialiin.

”30% stupid, 70% fucking efficient”

7. heinäkuuta 2016

Pointe Louise on Barre de Ecrinsiä vastapäätä oleva alempi huippu, minkä huipulle johtaa useampi ramppi ja yksi erittäin helppo n. 35-40 asteinen lumirinne. Pointe Louiselle on myös pultattu joitakin reittejä, ja niistä päätimme kiivetä kuvauksen ”Une belle escalade” houkuttelemana reitin nimeltä Super Michèle (yksi tähti, eli otettiin vaan jatkot). Ja kuten Vieux du Piton, niin tämäkin reitti päättyy harjanteen kiipeämiseen koko systeemin toppiin asti (joten otettiin myös neljä kamua). Voi sieltä reittiä pitkin laskeutuakkin, mutta kun raudat, hakut ja kovat kengät kulkevat jo muutenkin mukana, niin samahan se on topata koko homma ja laskeutua Pointe Louisen normaalireittiä pitkin.

Tätä ”samahan se on” -ajatusta pohdiskelin samalla, kun kävelimme alaspäin iltapäiväauringon sulattamaa 35-40 asteista sohjorinnettä pitkin.

Alppikiipeily on päätöksentekoa, ja on tärkeää tunnistaa itsessään ne tekijät jotka vaikuttavat omaan päätöksentekoon. Clayton halusi olla mökillä ennen pimeää, minä halusin olla ennen päivällistä. Clayton oli ollut lumivyöryssä, minä en. Minua varten on soitettu helikopteri, koska olen ollut päivälliseltä myöhässä. Claytonilla ei ole vastaavaa kokemusta. Eikä se lumikenttä minusta näyttänyt ihan niin sulalta päältä päin. Tietysti mielessä kävi kaikenlaiset eri lumivyöryn syntymekanismit – varsinkin loskavyöry – kun askeltemme alle muodostui koko ajan pieniä sohjoliukuja. Se vyöryvä lumikerros ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut muutamaa senttiä syvempi, ja hakku upposi hyvin alla olevaan kovaan lumeen, niin jatkettiin menoa aina vaan alas asti Glacier Blancin tasaiselle osalle.

Takaisin jäätiköllä päätettiin yhteistuumin, että lumirinnettä laskeutuminen oli karkeasti ottaen ”30% stupid, 70% fucking efficient”. Tehokasta oli se, että laskeutuminen vei vain tunnin, ja koko reitti mökiltä mökille n. 10 tuntia. Tyhmää oli marginaalien venyttäminen, mutta toisaalta, joskus se kuuluu tähän lajiin.

Super Michelen ensimmäiselle ständille pääsy vaatii n. 40 asteisen lumen kiipeämistä, joten pistettiin köysi lyhyeksi.
Super Michèle 5c
Super Michèle 5c © Clayton Larkins
Pointe Louisen topista näkyy ainakin Mont Blanc ja olisikohan tuo seuraava oikealla Grandes Jorasses?
Pointe Louise 3668 m. Otettiin tuo vihreällä merkattu reitti alas. Lähde: CamptoCamp.org

Voie du Vieux Piton

5. heinäkuuta 2016

Keskustelen Glacier Blancin majan terassilla paikallisen nuoren miehen kanssa valitsemastamme reitistä, Voie du Vieux Piton. Lähinnä mietiskelen mitä kamaa reitille ottaisin mukaan, ja yritän – mielestäni varsin perustellusti – etsiä siihen vinkkejä reitin topokuvauksesta. Tähän nuori kaveri toteaa, ”be careful with that topo, it will get you in trouble!”. Mistä on todellakin vaikeaa olla erimieltä.

Ailefroiden laakson ja lähialueiden topo Oisans Noveau Oisans Sauvage – Livre Est (J.M. Gambon 2015) on jotain, mitä parhaiten voisi kuvailla sanalla erikoinen. Tapasin Blancin mökillä myös erään keski-ikää lähentelevän paikallisen kiipeilijän, nimeltään Freddie. Hänen mielestään kyseessä ei ole alunperinkään topo, vaan ”it’s a book!”. Tämä on ihan hyvä. Ymmärrän kyllä, että topokirjan kautta monet suuret tarinat pääsevät oikeuksiinsa. Ja onhan se kiva katsella kuvia hienoista kalliomuodostelmista ja reiteistä, mutta voisiko siinä kirjassa olla vaikkapa yksi sisällysluettelo niiden tusinan sijaan? Tai voisiko reiteillä olla lineaarinen numerointi? Entäs kappalejako? Tai sivunumerointi? Oisans Noveau on niitä harvoja topoja joiden kanssa tulee tunne, että se yrittää saada sinut hengiltä.

Mutta ei pidä tuomita, ennen kuin yrittää ymmärtää.

Ensin on hyvä ymmärtää, että kivi Ecrinsissä ei ole kovin tasalaatuista, kuten alueella paljon miksta- ja jääensinousuja tehnyt Sébastien Constant toteaa:

Ecrins rock, especially the gneiss in the central part of the Ecrins, has its own particular texture. Cracks are usually rounded, blind, and of irregular shape. They are nothing like the clean-cut, parallel-sided crack to be found in granite. In addition, the rock is often far from perfect and may need to be climbed delicately, taking the time to test the solidity of the holds.
– Sébastien Constant. Snow and Mixed Climbs – Volume 1, Ecrins East, Cerces, Queyras.

Toisekseen tarvitsee ymmärtää se, mitä Freddykin minulle selitti: jotkut reitit täällä ovat ”old-style”. Se siis tarkoittaa niitä aikoja, kun muuan herrat nimeltä Gaston Rébuffat ja Ricardo Cassini kiipesivät kovia alppireittejä kovat kengät jalassa ja antoivat niille greidejä kuten ”trés difficile” tai ”extrêmement difficile”. Se oli aikaa, kun kumipohjaiset balettitossun näköiset kiipeilykengät ja joustavat nylonköydet olivat kaukaista tulevaisuutta. Silloin sanottiin myös, että ”leader must not fall”. Mikä tarkoitti sitä, että reittien varmistettavuudelle ei ollut juurikaan merkitystä, sillä eivät ne hamppuköydet olisi kuitenkaan kestäneet. Mutta se millä oli merkitystä, oli hyvät ständipaikat.

Omalla tavallaan Gambonin topo vain heijastaa näitä realiteetteja.

Gambon on päätynyt arvioimaan reittien varmistettavuuden neljän tähden systeemillä: yksi tähti on täysin pultattu, nykyaikainen ja turvallinen reitti, ja siitä eteenpäin varmistettavuus huononee jonkinlaisen logiikan mukaisesti. Olenkin nyt tästä aiheesta (sangen rajoitettuun käsitykseeni perustuen) päätellyt, että tähtisysteemi tarkoittaa räkkäämisen kannalta seuraavanlaista:

  • *: ota jatkot
  • **: ota täysi räkki
  • ***: ota täysi räkki
  • ****: ota täysi räkki

Ja täydellä räkillä tarkoitan nyt parhaaksi katsomaasi määrää erikokoisia pieniä ja keskikokoisia kamuja. Halkeamat ovat täällä tosiaankin niin epätasaisia ja epäjatkuvia, että aina kun halkeamaan törmää, siihen saa melkein minkä kamun vaan. Ja jos ei mene, niin kiila menee varmasti. Toisaalta täällä on pitoneita paukuteltu seinään jo toista sataa vuotta, niin niitäkin löytyy todella hyvin. Ja ne ständipaikat ovat oikeasti tosi hyviä. Ei niihin tarvitse varata yhtään kamaa.

Voie du Vieux Piton on mahtava useamman kp:n alppireitti, joka seinämän kiipeämisen jälkeen jatkuu yhdeksän pilaria käsittävän harjanteen kiipeämisellä. Vieux Pitonille on annettu Gambonin topossa kaksi tähteä, joten Claytonin kanssa otettiin sinne BD:n kamut 0.2:sta 2:seen, ja kyllä niille kaikille oma paikka sieltä löytyi.

Pointe des Cinéastes 3205 m. Voix Piton menee tuota seinämää pitkin harjanteelle.
Vieux du Piton numerolla 5. Kuvakaappaus Gambonin toposta Oisans Noveau Oisans Sauvage – Livre Est 2015.
Me tultiin alas tuon kuudennen pilarin jälkeen, kun alkoi satamaan niin rajusti.
Harjanteelta pois pääsyn jälkeen stressi purkautuu. © Clayton Larkins

Le Diable par la Queue

Nyt rikon bloginin orastavan kronologisen järjestyksen – näin -, sillä haluan kuitenkin kertoa teille reitistä nimeltä Le diable par la queue. Le diable par la queu on 16 köydenpituutta ja 500 m pitkä reitti. Greidinä 5c, joka poikkeuksellisesti on myös oblique -greidi. Reitti toppaa valehuipulle noin 3000 metrin korkeuteen systeemissä nimeltään Dents de Coste Counier, joka sijaitsee Ailefroiden lähellä. Kyseessä ei ole siis mikään älyttömän kova reitti, mutta haluan kertoa siitä teille, koska tällä reitillä kaikki meni meillä jotenkin niin hienosti. Ja mieleni tekee vähän saarnata myös. 

Tämä tapahtui siis 6. heinäkuuta 2015.

Lähestyminen autolta reitin juureen aloitettiin klo 9:00 aamulla ja reitin juurelle kesti 1:40. Köysistömme oli kaksijakoinen, ensimmäisenä menivät Juho ja Aino, toisena minä ja Veikka. Ensimmäiset neljä kp:ta (5c) mentiin perinteiseen tyyliin ja sen jälkeen vedettiin simulina liidaajaa aina n. 14 jatkon välein vaihtaen seuraavat 6 köydepituutta: 4c, 4b, 2b, 4b, 5b, 3b ja vähän 5b:n alkua minne tein luomuständin ennen tulevia vaikeita osuuksia. Seuraavien kahden kp:n (5b ja 5c) jälkeen mentiin loput neljä simulina aina toppiin asti. Laskeutuminen (4 kpl) mentiin neljästään. Kiipeily ja laskeutumiset veivät yhteensä 8 h 15 min. Poistuminen aloitettiin klo 18:55 ja siihen meni 2:20. Tähän sisältyi kalja/kokis -tauko Bansin majalla. Autolta-autolle tuli 12:15.

Ja se 5b mentiin oikeasti simulina ihan vaan vahingossa, kun ei Veikan kanssa jaksettu ottaa kuvaa toposta, niin ei tiedetty mitä kiivettiin. Tämä laiskuus aiheutti myös pientä suunnitamisvaikeutta, kun reitti menikin ensimmäisen valehuipun taakse. Onneksi siinä oli kuitenkin kiviukko, jonka perusteella lähdimme kiertämään oikeaan suuntaan.

Laskeutumisella heiteltiin irtokiveä enemmän kuin koko reissulla yhteensä. Tiputeltiin niitä kuitenkin vain silloin kun ketään ei ollut alla – ainakaan kovin pahasti. Eikä osuttu köysiin! Aika harvalla reitillä laskeutuminen on se kruksi, mutta tässä se sitä totta vie oli. Poistumisella pompittiin koskien ja kanjonien yli sellaisella tyylillä, että minun parkourmentori olisi ollut varmasti ylpeä (kiitos Valtterille!).

Takaisin teltoilla tunsin itseni rokkitähdeksi.

Tai mistäs minä tiedän miltä rokkitähdeltä tuntuu, mutta jotain sellaista.

Se mitä tässä yritän sanoa – siis sen lisäksi että olen kova jätkä, koska kiipeän simulina 5b:tä – on, että pitkillä reiteillä pitää olla luova. Pitää soveltaa ja pitää olla vähän röyhkeä. Kaikki ei voi mennä tasan samalla tavalla kuin SKIL:n Kalliokiipeily I ja II -kurssilla opetetaan, koska niitä suosituksia ei ole tehty tähän ympäristöön. Aina ei voi tehdä asioita ideaalisella tavalla.

Joku saattaa olla sitä mieltä, että simulikiipeily on tuhmaa, mutta minun mielestäni pimeässä laskeutuminen on vielä tuhmempaa. Jos me oltaisiin menty aina ständistä varmistaen koko homma, niin varmasti oltaisiin laskeuduttu pimeässä. Tai hypitty niiden kanjonien yli otsalamppujen valossa, ja kuka tietää mitä siitäkin olisi sitten tullut?

Toinen tärkeä asia on rentous. Kun mennään 16 kp:ta yli parissa tonnissa, niin kiipeilyn pitää olla rentoa. Ei saa mennä pumppuun. Kun pulttiväli pelottaa, niin ota rennosti. Ständeilläkin nojaillaan rentona. Laskeutuessa pitää olla rentona. Kun ohut ilma ahdistaa, niin ota rennosti! Ja kun on aivan pakko heittää se jaloissa pyörivä 5 kilon murikka köysien kanssa samaan kuluaariin, niin heität sen kiven peruskoulun liikuntatunneilla oppimallasi kuulantyöntötekniikalla niin helvetin kauas kuin vain pystyt, mutta mahdollisimman rennosti.

Tai näin minä ainakin ajattelen. Ja yritän tehdä. Kyllä jotkut ottavat mieluumin semmoisen vakavamielisen mentaliteetin ja hekin pärjäävät ihan hyvin. Mutta kyllä se pidemmän päälle näyttää aika raskaalta tavalta tehdä tätä juttua.

Ja joogasta ei ole sitten yhtään mitään apua tällaiseen kiipeilyyn.

Cosmique or not Cosmique?

With rising temperatures expected this week the PGHM are advising extreme caution for those going into the high mountains. Already this weekend has seen the deaths of three individuals in the Mont Blanc area.
-Chamonix News. 29.6.2015

Tulee jotenkin outo fiilis puskea sellaiseen paikkaan, missä juuri eilen ja toissapäivänä on kuollut kolme kiipeilijää. Käytiin kuitenkin Mikon kanssa vetämässä Toula ja Entrevers Italian puolelta 1. ja 3. heinäkuuta. Siellä sohjosta jotain kiinteää kaivaessani tuli mieleeni, että: ”Joo, onhan täällä vähän lämmintä?”. Kuluaarit ryskää ja kiivetään pelkissä aluskerrastoissa.

On Thursday, 9th July 2015, a climbing expedition to the summit of Mont-Blanc by two Korean climbers, attempting to ascend the mountain without the services of a High Mountain Guide, turned to tragedy.
-Chamonix News. 9.7.2015

Perjantaina 10. heinäkuuta Mikon lähdettyä takaisin Suomeen palaan takaisin Blancin massiiville, mutta tällä kertaa Chamonixin puolelle. Tarkoituksena olisi kiivetä joko Cosmique Spur tai Midi-Planin traverse Ismon ja Veikan kanssa. Odotellessa kiipeän Käsmän pariskunnan kanssa Aiguille du Rougesilta (se on Blancin massiivia vastapäätä, eikä siellä ole lunta) helpon pitkän reitin: Doigtin harjanteen (5b). Saldona ylläripannut nelosen släbillä, oikeassa etusormessa jumalaton fläpperi ja deksametasonit tippu mäkeen. Täytyy myöntää, että luottamuksen rakentaminen Käsmien kanssa ei oiken käynnistynyt kovin hyvin omalta osaltani.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta jo toista viikkoa putkeen. Kaikki meidän leirintään (Les Cimes) näkyvät pohjoislumikuluaarit ovat joka päivä entistä pienempiä, kunnes lopulta niitä ei enää ole. Öisin kuuntelemme kivivyöryjen ääniä. Nollalämpöraja menee parhaimmillaan jossain 5000 metrissä. Sääkartta on joka päivä samanlainen kuin eilen.

Kun Veikka ja Aino saapuvat, päätämme jatkaa Aiguille du Rougesilla kiipeilemistä. Siellä ei tarvitse pelätä sulavaa lunta. Lähdetään Ainon ja Veikan kanssa Breventille kokeilemaan Poème à Lou 6c (6a+ obl.). Ja kyllähän se menee! Kruksi tosiaankin kiskotaan fiksiköydestä, mutta muuten vedettiin jatkoista hyvin vähän.

A hose-pipe ban has been brought in across the Haute-Savoie after weeks of warm weather have left water levels drastically low.
-Chamonix News. 15.7.2015

Telttani edessä oleva ruoholaikku on enää vain ruskeaa korppua. Ollaan jo käytännössä luovutu Midi-Plan -traversesta, mutta Cosmique Spur voisi olla ihan okei? Päätetään pitää yhdistetty sporttikiipeily/lepopäivä ja mennään Les Gaillandsille.

Early morning mission for the PGHM. The Chamonix rescuers were urgently called, after two climbers were involved in a rock fall tragedy at about 3.300m altitude on the Gouter Couloir (Mont-Blanc massif).

With rising temperatures expected this week, the PGHM are advising extreme caution for those going into the high mountains. Despite this period of good weather, the mountains remain a dangerous place, especially during periods of re-freezing.
-Chamonix News. 16.7.2015.

Ei me oikeasti mennä tuonne ylävuoristoon. Liian pienet marginaalit. Ja me kuitenkin ollaan kaikki amatöörikiipeilijöitä, niin ei meillä ole mikään pakko mennä altistumaan (edes lievästi) paskoille olosuhteille. Jos olisi leipä kiinni tässä hommassa, niin sitten näkisi maailman ehkä eri tavalla. Tai jos kommentoisin muiden tekemiä päätöksiä kotisohvalta..

Käydään siis kiipeämässä Perrouxin reitti (5b) Rougesilta ja lepopäivän jälkeen Mont Blancin Gouterin reitti suljetaan liian vaarallisten olosuhteiden takia. Aino lähti jo Suomeen ja Käsmät lähtee ylihuomenna. Veikan kanssa päätetään lähteä takasin Ailefroideen.

The Company of Guides- Saint Gervais have suspended the ascent of Mont Blanc via the Gouter Route as the high temperatures continue to make the infamous Grand Couloir highly dangerous.
-Chamonet News. 18.7.2015.

Eilen meidän viereen pelmahti parinkymmenpäinen puolalaisporukka. Siinä illalla vähän hölmistyneinä katsottiin kun viisikymppiset ukot hakee oikeita säätöjä noin 60 litraisiin rinkkoihinsa ja sovittelee valjaita. Innostus on kova, mutta ulkoinen habitus ei kenelläkään ole kovin, no, kiipeilyllinen. Ja kun kysytään, että minne on kavereilla matka, niin silmät kiiluen vastaus kuuluu:

”Mont Blanc, Gouter Route!”.

Täytyy myöntää, että meitä harmittaa ihan hemmetisti, kun ei uskallettu lähtee Cosmique Spurille. Tällä tavalla me ei ikinä saavuteta mitään suurta. Poème à Lou 6c, Brevent. © Veli-Matti Laasonen
Edward Whymper oli kova jätkä. © Veli-Matti Laasonen
Ismo sattu saamaan kuvan isosta vyörystä. © Ismo Käsmä
Doigtin harjanne 5b © Ismo Käsmä.
Rougesilta on kyllä kivat maisemat Blancille päin. © Ismo Käsmä
Ainut ja oikea tapa teipata fläpperi. Kiitokset Veikalle ja kaikille maailman boulderoijille.

Arco ja kalkkikivikiipeilyn ihanuus

28. kesäkuuta 2015

Valaistuminen alkoi siitä, kun luulin olevani ihan hyvä släbikiipeilijä, mutta silti Corno di Bon kalkkikivisläbillä huomaankin kiskovani jatkosta 5a:n reitillä. Halkeamaakin olen jo kiivennyt jo jonkin verran. Mutta sitten yhdellä pitkällä 6a reitin ainoalla muutaman metrin halkeamaosuudella huomaan vetäväni itseni sellaiseen pumppuun ja paniikkiklippiin että taas ns. ranskalainen vapaakiipeily kutsuu (kiskon jatkosta).

Entäs Il Piazzolen oikea sektori sitten? Luulin jo osaavani kiivetä vähän kaikenlaista, mutta tämä melkein vertikaalinen nypymeri vie jalat alta heti kättelyssä. Mikä tietysti on ikävää, koska ei siellä oikein käsiotteita ollutkaan. Ja ennen kun huomaankaan, niin kiskon siitä viereiseltä sektorilta pikku vesisateessa 6c hänkkiä tufaa, ihan vaan testatakseni muuveja(!?). Siis minä, Tero Mononen, projektoin reittiä.

Täällä Arcon auringon alla tajuan, että miehen on mahdollista rakastaa kahta eri kivilaatua yhtäaikaa. Ja se on ihan okei. Polyamoria on ihan okei. Ja rakastuneena sitä tekee kaikenlaista hassua, kuten esimerkiksi projektoi reittiä.

Pari viikkoa vierähti ihan kivasti. Arcosta löytyy siis ihan oikeasti hyvääkin kalkkikiveä, ei kaikki ole sitä kiillottunutta kuraa. Erityiskiitos kuuluu Mikalle ja Hetalle hyvien paikkojen näyttämisestä ja hyvästä seurasta. Jos suunnittelet reissua Arcoon, suosittelen tutustumaan paikkoihin etukäteen Mikan blogista: rockblocks.blogspot.com.

Aspettando Martino 5c. Alkupään pätkiä. Paikoitellen vähän liukasta, mutta halkeamista löyty hyvin kitkaa. Jammailu ei oikein kuulu paikailliseen kiipeilyskeneen. © Mika Huhtamäki
.
Aspettando Martino. Vika helppo köydenpituus. © Mika Huhtamäki
Il Piazzolen nypykiipeilyä © Mika Huhtamäki
Hänkkiä tufaa. Il Piazzole. © Mika Huhtamäki
Moonbears 5c. Kivaa dihedraalihässäkkää noin 50 metriä. © Mika Huhtamäki
Viikon häröankkuri -kisan voittaja. Eihän se ATC maksa kun parikymppiä, niin kyllähän siitä voi säästää. Moonbears 5c. © Mika Huhtamäki
Käytiin Madonnalle esittelee meidän rusketusraitoja. Madonna on tuo vähemmän ruskettunut. © Mika Huhtamäki
Via ferrata Monte Albani. © Mika Huhtamäki
Via ferrata Monte Albani. Vikat rappuset. © Mika Huhtamäki
Tione kosteassa kunnossa © Mika Huhtamäki
Pian del Levron mahtavia kutosia © Mika Huhtamäki
Sauvakävelyä Brentalla © Mika Huhtamäki
”Mikäs se on pojalla mielessä?”. ”No Brentahan se on mielessä, mutta opetellaan nyt kiipeämään ensin”. © Mika Huhtamäki

EA-laukku lyhyille multipitch -reiteille

RCI-kurssin sisältöön kuului meidän kurssilaisten toisillemme pitämät luennot. Aiheina olivat sään ennustaminen, kiipeilyseinän turvallisuusvastaavan problematiikkaa, Dolomiittien historiaa, pelko kiipeilyssä ja multipitch kiipeilyn nopeuttaminen. Oman esityksen aiheena oli kiipeilijän EA-laukku lyhyille maksimissaan päivän mittaisille multipitch -reiteille. Luentoni aikana jokainen esitteli oman EA-laukkunsa sisällön ja sitten lopuksi kokosin ajatuksia yhteen ja näytin oman EA-laukkuni sisällön. Luennot pidettiin aina päivän päätteeksi kuudelta iltapäivällä, joten homman piti olla toiminnallista. Toisaalta esitys jäi vähän pinnalliseksi, joten lupasin toimittaa asiatiedot kurssikavereille kirjallisena. Tässäpä tämä.

Lähtökohtaisesti kiipeillessä voi tapahtua vaikka mitä aivan hemmetin pahoja onnettomuuksia. Olisikin tosi kiva, jos mukana voisi kuljettaa mahdollisimman paljon ensiaputavaroita. Esimerkiksi yhden ambulanssin tai pelastushelikopterin. Näiden laitteiden varustetaso saattaisi riittää pelastamaan hengen useimmissa ikävissä skenaarioissa. Todellisessa maailmassa tosin joutuu kantamaan kaiken mukana, joten paino pitää optimoida. Asioita pitää jättää kotiin. Ja paljon.

Samaan aikaan EA-laukun sisällön pitäisi olla sellainen, että siitä löytää aputarvikkeet yleisimpiin ongelmatilanteisiin. Kiipeilijällä on pitkillä reiteillä mukana vaikka mitä kiipeilyyn liittävää tavaraa, mitä voi käyttää myös ensiapuun kuten narua, slingejä, puukko ja vaatteita. Ensiapulaukusta löytyy sitten tavarat niihin erikoistilanteisiin. Ensiapulaukkuni sisältö on siis seuraava.

Teippiä. Teipillä korjaa ja tukee nyrjähdykset, murtumat ja haavat. Kalliolta ei yleensä päästä nopeasti sairaalaan, joten kaikenlaisten vuotojen tukkiminen on todella tärkeää. Tässä teippi on kevyt, monikäyttöinen ja tehokas. Antaa niiden sitten sairaalassa miettiä, että miten ne sen teipin ottaa pois, mutta jos kaveri on selvinnyt hengissä sinne asti, niin asiathan ovat aika hyvin. Jos ei mitään muuta löydy, niin teippi ainakin mukaan. Jos olisin ammattikiipeilijä, niin haluisin Leukotapen minun sponsoriksi, se on ihan parasta. Ja niin kuin Paolo sanoi ”If you can’t duct it, then fuck it”.

Ideaaliside. Nilkan nyrjähtäminen on niin todennäköinen sattuma kiipeillessä, että kannan mukanani myös ideaalisidettä, jolla nilkan (tai jonkun muun ison nivelen) saa tuettua. Tuetulla nilkalla ja särkylääkkeissä loukkaantunut kaveri voi auttaa pelastautumisessa, ja tehdä asioista ratkaisevalla tavalla helpompaa ja nopeampaa. Teipillä sidottaessa tulee sidoksesta helposti liian kireä, josta seuraa kaikenlaisia komplikaatioita. Ideaalisiteellä sidoksesta saa huomattavasti mukavamman.

Laastaria. Pieni haava voi olla tosi ärsyttävä väärässä paikassa ja pelkällä teipillä korjaaminen on aina vähän ronskia hommaa. Spiderman laastari paikalleen ja kiipeily voi jatkua. Itsellä on mukana pari laastaria. Jos ei riitä, niin sitten teippiä.

Puhdistuslappu. Yksi puhdistuslappu ei paljoa paina ja sillä voi puhdistaa kädet ennen pieniä sitomishommia. Paskasilla käsillä tulehdutettu haava – vaikka miten pieni – voi pilata koko kiipeilyreissun.

Särkylääkettä. Puudutettu potilas on helpompi siirtää ja yhteistyökykyisempi. Huumattu potilas voi tehdä tyhmyyksiä. Itsellä kulkee mukana siis pelkästään Burana 600 mg ja Panadol 1 g kipulääkkeitä. Näiden annostuksena käytän 1 tabletti 1-3 kertaa vuorokaudessa kovaan kipuun (molempia yhtäaikaa). Opiaattijohdannaiset lääkkeet kuten Panacodit vievät kivun paremmin pois, mutta samalla huumaavat potilaan. Jos tilanne on niin kriittinen, että kipulääkkeitä tarvitaan paljon, niin silloin potilaan toimintakyvyn säilyttäminen on mielestäni tärkeämpää kuin kivun tehokas poistaminen. Ja kyllä noilla buranoilla ja panadoleilla kontataan jo aika pitkälle.

Monikirjoisia antibiootteja. Avomurtuman tai ison haavan paikkaaminen teipillä on aika likaista puuhaa. Ja jos olette lukeneet Aaron Ralstonin ”Between a rock and a hard placen”, niin tiedätte kuinka pahoja tulehduksia ihminen voi saada avomurtumista. Eli laajakirjoisia antibiootteja heti naamaan, kun näyttää pahalta. Näitä kannattaa kysellä omalta lääkäriltä, joka varmasti osaa määrätä sopivat, kunhan olette kertoneet, mihin käyttötarkoitukseen ne tulevat. Ihmiset voivat olla todella pahasti allergisia joillekin antibiooteille, joten varmista, että ne sopivat myös kaverille.

Imodium. Mahatauti pitkällä reitillä voi olla vaikka minkälaisen epiikin lähde, jos kaveri ei pysty pidättelemään kuin vartin. Yleensä mahatauti myös löytää kumppanin, joten molempien ripulitauti seinällä voi muuntaa päiväreissun yöhommiksi. Kannan siis mukanani Imodium 2 mg tabletteja. Annostuksena 2 kappaletta heti ongelmien ilmettyä ja sitten tarpeen mukaan.

Energiageeli. Laukussani kulkee mukana ylimääräinen energiageeli josta saa lisää virtaa kiipeilyreissun pitkittyessä pelastusepiikiksi.

Kakkapaperia. Pitkillä reiteillä ja varsinkin pitkillä lähestymisillä puskakakkaaminen on tosiasia. EA-laukussa kakkapaperi kulkee aina mukana, eikä sitä tarvitse erikseen muistaa.

Rahaa. Käteistä rahaa ensiapulaukuun eikä lompakkoakaan tarvitse erikseen muistaa.

Varaparisto. Varaparisto vaikkapa otsalamppuun tai radiopuhelimeen. Jos vaikka joutuu viettämään yön seinällä apua odottamassa.

Tällainen EA-setti painaa n. 200g tai alle, eli saman verran kuin yksi kolmosen camu, ja siitä saa mielestäni avun tarpeeksi moneen juttuun. Lisäksi EA-laukussani on sellaisia tavaroita, joita tarvitsen melkein joka reitillä (kakkapaperi), jolloin EA-laukku ei ole vain ”pieni punainen pussukka” jonka sisältöä ei ihan tarkalleen edes muista. Tällä tavalla EA-laukusta tulee osa jokaista kiipeilyreissua ja sen sisältö uusiutuu ja päivittyy aina. Tämä on mielestäni ehkä kaikkein tärkeintä. Muista mitä on mukana!

EA-laukun kokoamiseen sain insipiraation Adventure Partnersin Johannes Kärkkäiseltä, joten hänelle suuri  kiitos. Lisäksi suurena apuna toimivat oma äiti ja iskä, joiden kanssa hiottiin juttua eteenpäin. Kiitos äiti ja iskä!

Koko paketti levällään. Mahtuu helposti litran minigrip -pussiin.
Lääkepussin kylkeen kirjoitettu lääkkeen nimi, annostus ja viimeinen käyttöpäivämäärä.

Jorin reitti

Kurssin aikana kiivettiin yhteensä 9 monen köydenpituuden reittiä. Kaikki reitit kiivettiin kolmen hengen köysistönä ja aina harjoiteltiin jotain tiettyä juttua. Esimerkiksi asiakasvientiä opetellessa minulla tuli sama reitti kiivettyä kolmeen kertaan.

Yhtenä päivänä sitten saatiin kiivetä joku oikeasti siisti reitti, ja se oli minulle ”Jori” eli tuttavallisemmin Jorin reitti. Laskutavasta riippuen 673 metriä ja 17 kp:ta. Greidiä UIAA V verran. Lähestyminen 1.5 tuntia ja poistuminen pari tuntia. Kiipeilyssä normiaika on 30 minuuttia per kp, joten kiipeilyyn varattiin aikaa 8 h. Koko keikka siis jotain 12+ tuntia. Ei mikään älytön juttu, mutta kuitenkin juttu. Ja pisin reitti mitä olen ikinä kiivennyt.

Onneksi Antilla ja minulla jalka nousi – ja Tuomolla kouluttajan roolissa tietenkin – ja lisäksi pystyttiin sooloamaan ekat kaksi kp:ta, niin kellotettiin autolta kolmannen kp:n alkuun aikalailla tasan kaksi tuntia. Tästä seuraavat neljä pätkää olivat semmoista perusrönyämistä, mitä täältä Dolomiiteilta nyt tuppaa löytymään, mutta sitten itse kantin alusta toppiin olikin paljon siistimpää. Minun mielestä jopa tosi siistiä. Antti on jo kiivenny 15 vuotta, niin ei se ihan samalla tavalla lämmenny. Koko settiin ei sitten mennytkään ihan sitä kahtatoista tuntia kun oltiin sen verta nopeita, mutta siistiä oli silti!

Ja mikä parasta, Jorin reitti näkyy leirintään! Sitten sitä voi iltaisin ihastella ja olla sillälailla, että ”jes, meikä on kiivenny ton!”.

Ainiin. Tiputin tohkeissani Tuomon puhelimen mäkeen. Eikä tällä kertaa ollut murmeleita lähimaillakaan.

Jorin reitin parhaimmat pätkät.
Jorin reitin lähikseltä löyty tämmönen tosi nätti niitty.

Kalliokiipeilykurssi 3

Kylmä. Varpaita ei tahdo tuntea. Sormet ovat kankeat. Liike hidasta. Onneksi täällä ei tarvitse mankkaa. Aurinko on paistanut koko päivän, mutta ei meille. Kiipeämämme luoteiskantti on kääntymässä länsiseinämälle ja auringon valon muodostaman rajan kalliossa voi jo nähdä. Kiipeän kohti aurinkoa. Näen auringossa kylpevän parven ja sen yläpuolella varjoisan hyllyn sekä Markon ständillä. ”Jää vaan siihen lämmittelemään!”, Marko huutaa. Selvä. Kusen alas kalliolta ja kohta on taas lämmin.

Ei mitään epiikkiä. Jotkut hetket vaan jäävät mieleen. 10 reittiä, 89 kp:ta ja 2791 metriä kiipeilyä on aika paljon, niin suurinta osaa jutuista ei enää muista. Kokoajan on oppinut ja kokoajan ollaan tehty. Säät ovat olleet paskimmat mitä kouluttajat muistaa. Yhtenä aamuna lähdettiin kiipeilemään Lagazuoille, mutta otettiin pakit jo parkkipaikalla. Lunta, tuulta ja 4 °C lämmintä oli meille kipuraja. Topissa olisi ollut aika varmasti nollassa. Toisena aamuna sato niin paljon, että päätettiin lähteä mieluummin saunomaan.

Tässä vähän kuvia:

Valmiina oppimaan asiakkaan viemistä köydellä, eli short-ropingia.
UIAGM vuoriopas Paolo oli meidän matkassa muutamana päivänä.
Cinque Torrilla nähtiin paljon porukkaa oppaiden kanssa kiipeilemässä.
Guido Antti näyttää miten short-ropetetaan (juu, nämä anglismit ärsyttävät ehkä kaikkein eniten). Asiakasta talutetaan siis narun päässä, siten että pienet horjahdukset saadaan korjattua helposti. Isoja pannuja ei.
Lunta oli vielä paikka paikoin. Riitti jopa pyllymäkeenkin.
Ei hemmetti. Ei me tuonne lähdetä…
..harjotellaan pelastamista sen sijaan.
Lagazuoi vähän kiivettävämmässä kunnossa.
Paikallista kiipeilyskeneä viime vuosisadan alkupuolelta.
Saunan pukkarissa kiipeilylehtiä.
Seuraavan aamun kuviot juonittiin aina edellisenä iltana.
Taidekuva.
Täällä alppitouhut alotetaan nuorena.
Olisikohan tämä jo viimeinen keikka tällä erää?