EA-laukku lyhyille multipitch -reiteille

RCI-kurssin sisältöön kuului meidän kurssilaisten toisillemme pitämät luennot. Aiheina olivat sään ennustaminen, kiipeilyseinän turvallisuusvastaavan problematiikkaa, Dolomiittien historiaa, pelko kiipeilyssä ja multipitch kiipeilyn nopeuttaminen. Oman esityksen aiheena oli kiipeilijän EA-laukku lyhyille maksimissaan päivän mittaisille multipitch -reiteille. Luentoni aikana jokainen esitteli oman EA-laukkunsa sisällön ja sitten lopuksi kokosin ajatuksia yhteen ja näytin oman EA-laukkuni sisällön. Luennot pidettiin aina päivän päätteeksi kuudelta iltapäivällä, joten homman piti olla toiminnallista. Toisaalta esitys jäi vähän pinnalliseksi, joten lupasin toimittaa asiatiedot kurssikavereille kirjallisena. Tässäpä tämä.

Lähtökohtaisesti kiipeillessä voi tapahtua vaikka mitä aivan hemmetin pahoja onnettomuuksia. Olisikin tosi kiva, jos mukana voisi kuljettaa mahdollisimman paljon ensiaputavaroita. Esimerkiksi yhden ambulanssin tai pelastushelikopterin. Näiden laitteiden varustetaso saattaisi riittää pelastamaan hengen useimmissa ikävissä skenaarioissa. Todellisessa maailmassa tosin joutuu kantamaan kaiken mukana, joten paino pitää optimoida. Asioita pitää jättää kotiin. Ja paljon.

Samaan aikaan EA-laukun sisällön pitäisi olla sellainen, että siitä löytää aputarvikkeet yleisimpiin ongelmatilanteisiin. Kiipeilijällä on pitkillä reiteillä mukana vaikka mitä kiipeilyyn liittävää tavaraa, mitä voi käyttää myös ensiapuun kuten narua, slingejä, puukko ja vaatteita. Ensiapulaukusta löytyy sitten tavarat niihin erikoistilanteisiin. Ensiapulaukkuni sisältö on siis seuraava.

Teippiä. Teipillä korjaa ja tukee nyrjähdykset, murtumat ja haavat. Kalliolta ei yleensä päästä nopeasti sairaalaan, joten kaikenlaisten vuotojen tukkiminen on todella tärkeää. Tässä teippi on kevyt, monikäyttöinen ja tehokas. Antaa niiden sitten sairaalassa miettiä, että miten ne sen teipin ottaa pois, mutta jos kaveri on selvinnyt hengissä sinne asti, niin asiathan ovat aika hyvin. Jos ei mitään muuta löydy, niin teippi ainakin mukaan. Jos olisin ammattikiipeilijä, niin haluisin Leukotapen minun sponsoriksi, se on ihan parasta. Ja niin kuin Paolo sanoi ”If you can’t duct it, then fuck it”.

Ideaaliside. Nilkan nyrjähtäminen on niin todennäköinen sattuma kiipeillessä, että kannan mukanani myös ideaalisidettä, jolla nilkan (tai jonkun muun ison nivelen) saa tuettua. Tuetulla nilkalla ja särkylääkkeissä loukkaantunut kaveri voi auttaa pelastautumisessa, ja tehdä asioista ratkaisevalla tavalla helpompaa ja nopeampaa. Teipillä sidottaessa tulee sidoksesta helposti liian kireä, josta seuraa kaikenlaisia komplikaatioita. Ideaalisiteellä sidoksesta saa huomattavasti mukavamman.

Laastaria. Pieni haava voi olla tosi ärsyttävä väärässä paikassa ja pelkällä teipillä korjaaminen on aina vähän ronskia hommaa. Spiderman laastari paikalleen ja kiipeily voi jatkua. Itsellä on mukana pari laastaria. Jos ei riitä, niin sitten teippiä.

Puhdistuslappu. Yksi puhdistuslappu ei paljoa paina ja sillä voi puhdistaa kädet ennen pieniä sitomishommia. Paskasilla käsillä tulehdutettu haava – vaikka miten pieni – voi pilata koko kiipeilyreissun.

Särkylääkettä. Puudutettu potilas on helpompi siirtää ja yhteistyökykyisempi. Huumattu potilas voi tehdä tyhmyyksiä. Itsellä kulkee mukana siis pelkästään Burana 600 mg ja Panadol 1 g kipulääkkeitä. Näiden annostuksena käytän 1 tabletti 1-3 kertaa vuorokaudessa kovaan kipuun (molempia yhtäaikaa). Opiaattijohdannaiset lääkkeet kuten Panacodit vievät kivun paremmin pois, mutta samalla huumaavat potilaan. Jos tilanne on niin kriittinen, että kipulääkkeitä tarvitaan paljon, niin silloin potilaan toimintakyvyn säilyttäminen on mielestäni tärkeämpää kuin kivun tehokas poistaminen. Ja kyllä noilla buranoilla ja panadoleilla kontataan jo aika pitkälle.

Monikirjoisia antibiootteja. Avomurtuman tai ison haavan paikkaaminen teipillä on aika likaista puuhaa. Ja jos olette lukeneet Aaron Ralstonin ”Between a rock and a hard placen”, niin tiedätte kuinka pahoja tulehduksia ihminen voi saada avomurtumista. Eli laajakirjoisia antibiootteja heti naamaan, kun näyttää pahalta. Näitä kannattaa kysellä omalta lääkäriltä, joka varmasti osaa määrätä sopivat, kunhan olette kertoneet, mihin käyttötarkoitukseen ne tulevat. Ihmiset voivat olla todella pahasti allergisia joillekin antibiooteille, joten varmista, että ne sopivat myös kaverille.

Imodium. Mahatauti pitkällä reitillä voi olla vaikka minkälaisen epiikin lähde, jos kaveri ei pysty pidättelemään kuin vartin. Yleensä mahatauti myös löytää kumppanin, joten molempien ripulitauti seinällä voi muuntaa päiväreissun yöhommiksi. Kannan siis mukanani Imodium 2 mg tabletteja. Annostuksena 2 kappaletta heti ongelmien ilmettyä ja sitten tarpeen mukaan.

Energiageeli. Laukussani kulkee mukana ylimääräinen energiageeli josta saa lisää virtaa kiipeilyreissun pitkittyessä pelastusepiikiksi.

Kakkapaperia. Pitkillä reiteillä ja varsinkin pitkillä lähestymisillä puskakakkaaminen on tosiasia. EA-laukussa kakkapaperi kulkee aina mukana, eikä sitä tarvitse erikseen muistaa.

Rahaa. Käteistä rahaa ensiapulaukuun eikä lompakkoakaan tarvitse erikseen muistaa.

Varaparisto. Varaparisto vaikkapa otsalamppuun tai radiopuhelimeen. Jos vaikka joutuu viettämään yön seinällä apua odottamassa.

Tällainen EA-setti painaa n. 200g tai alle, eli saman verran kuin yksi kolmosen camu, ja siitä saa mielestäni avun tarpeeksi moneen juttuun. Lisäksi EA-laukussani on sellaisia tavaroita, joita tarvitsen melkein joka reitillä (kakkapaperi), jolloin EA-laukku ei ole vain ”pieni punainen pussukka” jonka sisältöä ei ihan tarkalleen edes muista. Tällä tavalla EA-laukusta tulee osa jokaista kiipeilyreissua ja sen sisältö uusiutuu ja päivittyy aina. Tämä on mielestäni ehkä kaikkein tärkeintä. Muista mitä on mukana!

EA-laukun kokoamiseen sain insipiraation Adventure Partnersin Johannes Kärkkäiseltä, joten hänelle suuri  kiitos. Lisäksi suurena apuna toimivat oma äiti ja iskä, joiden kanssa hiottiin juttua eteenpäin. Kiitos äiti ja iskä!

Koko paketti levällään. Mahtuu helposti litran minigrip -pussiin.
Lääkepussin kylkeen kirjoitettu lääkkeen nimi, annostus ja viimeinen käyttöpäivämäärä.

Jorin reitti

Kurssin aikana kiivettiin yhteensä 9 monen köydenpituuden reittiä. Kaikki reitit kiivettiin kolmen hengen köysistönä ja aina harjoiteltiin jotain tiettyä juttua. Esimerkiksi asiakasvientiä opetellessa minulla tuli sama reitti kiivettyä kolmeen kertaan.

Yhtenä päivänä sitten saatiin kiivetä joku oikeasti siisti reitti, ja se oli minulle ”Jori” eli tuttavallisemmin Jorin reitti. Laskutavasta riippuen 673 metriä ja 17 kp:ta. Greidiä UIAA V verran. Lähestyminen 1.5 tuntia ja poistuminen pari tuntia. Kiipeilyssä normiaika on 30 minuuttia per kp, joten kiipeilyyn varattiin aikaa 8 h. Koko keikka siis jotain 12+ tuntia. Ei mikään älytön juttu, mutta kuitenkin juttu. Ja pisin reitti mitä olen ikinä kiivennyt.

Onneksi Antilla ja minulla jalka nousi – ja Tuomolla kouluttajan roolissa tietenkin – ja lisäksi pystyttiin sooloamaan ekat kaksi kp:ta, niin kellotettiin autolta kolmannen kp:n alkuun aikalailla tasan kaksi tuntia. Tästä seuraavat neljä pätkää olivat semmoista perusrönyämistä, mitä täältä Dolomiiteilta nyt tuppaa löytymään, mutta sitten itse kantin alusta toppiin olikin paljon siistimpää. Minun mielestä jopa tosi siistiä. Antti on jo kiivenny 15 vuotta, niin ei se ihan samalla tavalla lämmenny. Koko settiin ei sitten mennytkään ihan sitä kahtatoista tuntia kun oltiin sen verta nopeita, mutta siistiä oli silti!

Ja mikä parasta, Jorin reitti näkyy leirintään! Sitten sitä voi iltaisin ihastella ja olla sillälailla, että ”jes, meikä on kiivenny ton!”.

Ainiin. Tiputin tohkeissani Tuomon puhelimen mäkeen. Eikä tällä kertaa ollut murmeleita lähimaillakaan.

Jorin reitin parhaimmat pätkät.
Jorin reitin lähikseltä löyty tämmönen tosi nätti niitty.

Kalliokiipeilykurssi 3

Kylmä. Varpaita ei tahdo tuntea. Sormet ovat kankeat. Liike hidasta. Onneksi täällä ei tarvitse mankkaa. Aurinko on paistanut koko päivän, mutta ei meille. Kiipeämämme luoteiskantti on kääntymässä länsiseinämälle ja auringon valon muodostaman rajan kalliossa voi jo nähdä. Kiipeän kohti aurinkoa. Näen auringossa kylpevän parven ja sen yläpuolella varjoisan hyllyn sekä Markon ständillä. ”Jää vaan siihen lämmittelemään!”, Marko huutaa. Selvä. Kusen alas kalliolta ja kohta on taas lämmin.

Ei mitään epiikkiä. Jotkut hetket vaan jäävät mieleen. 10 reittiä, 89 kp:ta ja 2791 metriä kiipeilyä on aika paljon, niin suurinta osaa jutuista ei enää muista. Kokoajan on oppinut ja kokoajan ollaan tehty. Säät ovat olleet paskimmat mitä kouluttajat muistaa. Yhtenä aamuna lähdettiin kiipeilemään Lagazuoille, mutta otettiin pakit jo parkkipaikalla. Lunta, tuulta ja 4 °C lämmintä oli meille kipuraja. Topissa olisi ollut aika varmasti nollassa. Toisena aamuna sato niin paljon, että päätettiin lähteä mieluummin saunomaan.

Tässä vähän kuvia:

Valmiina oppimaan asiakkaan viemistä köydellä, eli short-ropingia.
UIAGM vuoriopas Paolo oli meidän matkassa muutamana päivänä.
Cinque Torrilla nähtiin paljon porukkaa oppaiden kanssa kiipeilemässä.
Guido Antti näyttää miten short-ropetetaan (juu, nämä anglismit ärsyttävät ehkä kaikkein eniten). Asiakasta talutetaan siis narun päässä, siten että pienet horjahdukset saadaan korjattua helposti. Isoja pannuja ei.
Lunta oli vielä paikka paikoin. Riitti jopa pyllymäkeenkin.
Ei hemmetti. Ei me tuonne lähdetä…
..harjotellaan pelastamista sen sijaan.
Lagazuoi vähän kiivettävämmässä kunnossa.
Paikallista kiipeilyskeneä viime vuosisadan alkupuolelta.
Saunan pukkarissa kiipeilylehtiä.
Seuraavan aamun kuviot juonittiin aina edellisenä iltana.
Taidekuva.
Täällä alppitouhut alotetaan nuorena.
Olisikohan tämä jo viimeinen keikka tällä erää?

Dolomiiteille

Arcon jälkeen ohjelmassa on minun RCI -kurssi Dolomiiteilla. Saavuttiin tänne Cortina d’Ampezzoon pari päivää etukäteen että ehtisimme vähän tottua vesisateessa istumiseen ja kylmässä nukkumiseen. Vaikka Arco periaatteessa kuulukin Dolomiittien alueeseen, niin sää täällä Cortinassa on kyllä paljon vuoristomaisempi.

Torstaina oli hyvä keli ja pääsin kiipeilemään (ihan huvin vuoksi) Tuomon kanssa ekan pitkän reittini Dolomiiteilla. Kesken reitin näin tosi ison murmelin ja ajattelin että tuostapa saan hyvän päivällisen! Yritin tainnuttaa sen heittämällä BD:n kolmosen Camalotin (á ~70€) sitä kohti, mutta ohi meni! Sinne lenti hyvä camalotti, eikä sitä enää löytynyt!

Joo, että semmoista. Oppirahat on tälle paikalle täten kuitattu.

Koti ja sen takapiha Campeggio Dolomitilla.
Toppikuvia. Tuomon kanssa kiivettiin, mutta en uskaltanu pyytää kuvaan.
Poistumisreitti. Paikallinen opas ja sen asiakas navigoi.
Tuomo selvittelee poistumisränniä.
RCI hommia. Tuomo näyttää mitenkä asiakkaita viedään pitkällä reitillä. Keli oli huikea.
Me Hannan kanssa omaksuimme vuorostamme turistin identiteetin. Vaikeuksitta.
Toinen kurssiporukka topissa.
Topissa turisteilla oli jo nälkä ja vilu töppösissä.
Koulukallio
Poistumisella harjoiteltiin running-belayta.

Kurssittamista Arcossa

Tavattiin ensimmäisenä kiipeilypäivänä Mika ja Heta Regina del Lagossa. Siinä päivän mittaan selvisi, että heille olisi tulossa Arcon kiipeilyopetuksen tarpeessa olevia vieraita. Viivi ei tosiaan pystyny vielä kiipeämään ja minullakin alkoi lepopäivälle olla tarvetta, niin sovittiin, että pidän semmosen iltapäivän mittaisen pikakurssin sporttikiipeilystä. RCI -pätevyyteen tartteen myös opetusnäyttöjä ja kai tämmöiset pro bono -hommatkin lasketaan?

Varmistaminen opeteltiin käyttäen semi-automaattista varmistusvälinettä. Sporttikiipeilijät käy ihan kuumana näihin vehkeisiin, koska sitten ne voi lungisti varmistella vaikka riippumatosta.
Mielestäni hankalin puoli liidaamisen opettelussa on, että se pelottaa niin hemmetisti.
Tosi hyvä paikka harjoitella. Pultit puolen metrin välein, toppiin pääsi kävellen, tasainen alusta ja helppoa kiipeilyä.
Ristiintarkastaminen tärkeänä osana kiipeilijäparin turvallisuusprotokollaa. Kypärät olisivat myöskin kiva juttu, mutta harjoitusteknisistä syistä mentiin nyt näin.
Ei oltu ainoita kurssittelijoita.
Mitä tehdään jos ei millään päästä reittiä loppuun asti, eikä kävellen päästä kiertämään ylös?

 

Apuohjaamista KTO-kurssilla

Tässä blogissa haluan valottaa omien kokemusteni kautta Suomen kiipeilyliiton (SKIL) kiipeilykouluttajajärjestelmää. Olen päättäny käydä koko systeemin läpi ja kouluttautua kalliokiipeilykouluttajaksi (RCI). Minusta on mukavaa opettaa muille sellaisia asioita joista olen itse ihan innoissani. Koen myös, että kurssien kautta voi aloitteleva kiipeilijä helposti saada tarvittavat tiedot ja taidot turvalliseen kiipeilyyn.

Itsehän opettelin tarvittavat jutut katselemalla Youtube -videoita, kyselemällä muilta ja seuraamalla vierestä kun kokeneemmat kiipeilijät tekivät juttujaan. Jyväskylän paikallinen kiipeilyseura Projekti ry ei näet ole kovin aktiivinen järjestämään kursseja, joten vaihtoehtoja ei hirveästi ollut (nykyäänhän meillä on Boulderpaja jossa kurssitusta saa). Jotenkin sitten onnistuin kuitenkin selviämään hengissä.

Kiipeilyohjaajajärjestelmä Suomessa on kolmiportainen. Itse olen aloittamassa viimeistä porrasta johon kuuluu mm. apuohjaajana toimimista kursseilla, joilla koulutetaan alemman tason ohjaajia. Apuohjaaminen on tosi kivaa, koska suurimman osan ajasta voi keskittyä ohjaamisen hauskimpiin puoliin eli valokuvaamiseen ja kurssilaisten mokista huomautteluun.

Pidemmittä puheitta, kuvia:

Arto näyttää miten ei itse vahingossa tiputa jyrkänteen yli, kun laskeudutetaan muita kalliolta alas.
Juho näyttää miten otetaan keskittynyt ilme. Kyseessä siis kovan luokan suomalainen alppinisti. Tästä Juhon blogiin.
Ryhmälaskeuduttamispiste puuhun.
Apuohjaajaa voi käyttää mm. painona…
.. ja sitten apuohjaajan voi vaikka unohtaa.
Käärmekalliolla on harvinaisen kätevä hylly yläköysitekniikoiden harjoitteluun. Pääse ankkurille rakentelemaan ilman erillistä laskeutumista.
Ryhmälaskeutumispiste pultattuun ankkuriin, eli ns. KTO-hässäkkä.
Vielä toisesta kuvakulmasta. Nämä ovat vaan niin hienoja!
Pelastettiin tajuttomia potilaita kans. Stefan näyttää esimerkillisesti, kuinka potilaan hengitystiet varmistetaan oikella pään asemoinnilla.
Loppuun perinteinen kamahärväys. Kiva ryhmä oli. Apuohjaajaakaan ei pelottanu kertaakaan.