Arco ja kalkkikivikiipeilyn ihanuus

28. kesäkuuta 2015

Valaistuminen alkoi siitä, kun luulin olevani ihan hyvä släbikiipeilijä, mutta silti Corno di Bon kalkkikivisläbillä huomaankin kiskovani jatkosta 5a:n reitillä. Halkeamaakin olen jo kiivennyt jo jonkin verran. Mutta sitten yhdellä pitkällä 6a reitin ainoalla muutaman metrin halkeamaosuudella huomaan vetäväni itseni sellaiseen pumppuun ja paniikkiklippiin että taas ns. ranskalainen vapaakiipeily kutsuu (kiskon jatkosta).

Entäs Il Piazzolen oikea sektori sitten? Luulin jo osaavani kiivetä vähän kaikenlaista, mutta tämä melkein vertikaalinen nypymeri vie jalat alta heti kättelyssä. Mikä tietysti on ikävää, koska ei siellä oikein käsiotteita ollutkaan. Ja ennen kun huomaankaan, niin kiskon siitä viereiseltä sektorilta pikku vesisateessa 6c hänkkiä tufaa, ihan vaan testatakseni muuveja(!?). Siis minä, Tero Mononen, projektoin reittiä.

Täällä Arcon auringon alla tajuan, että miehen on mahdollista rakastaa kahta eri kivilaatua yhtäaikaa. Ja se on ihan okei. Polyamoria on ihan okei. Ja rakastuneena sitä tekee kaikenlaista hassua, kuten esimerkiksi projektoi reittiä.

Pari viikkoa vierähti ihan kivasti. Arcosta löytyy siis ihan oikeasti hyvääkin kalkkikiveä, ei kaikki ole sitä kiillottunutta kuraa. Erityiskiitos kuuluu Mikalle ja Hetalle hyvien paikkojen näyttämisestä ja hyvästä seurasta. Jos suunnittelet reissua Arcoon, suosittelen tutustumaan paikkoihin etukäteen Mikan blogista: rockblocks.blogspot.com.

Aspettando Martino 5c. Alkupään pätkiä. Paikoitellen vähän liukasta, mutta halkeamista löyty hyvin kitkaa. Jammailu ei oikein kuulu paikailliseen kiipeilyskeneen. © Mika Huhtamäki
.
Aspettando Martino. Vika helppo köydenpituus. © Mika Huhtamäki
Il Piazzolen nypykiipeilyä © Mika Huhtamäki
Hänkkiä tufaa. Il Piazzole. © Mika Huhtamäki
Moonbears 5c. Kivaa dihedraalihässäkkää noin 50 metriä. © Mika Huhtamäki
Viikon häröankkuri -kisan voittaja. Eihän se ATC maksa kun parikymppiä, niin kyllähän siitä voi säästää. Moonbears 5c. © Mika Huhtamäki
Käytiin Madonnalle esittelee meidän rusketusraitoja. Madonna on tuo vähemmän ruskettunut. © Mika Huhtamäki
Via ferrata Monte Albani. © Mika Huhtamäki
Via ferrata Monte Albani. Vikat rappuset. © Mika Huhtamäki
Tione kosteassa kunnossa © Mika Huhtamäki
Pian del Levron mahtavia kutosia © Mika Huhtamäki
Sauvakävelyä Brentalla © Mika Huhtamäki
”Mikäs se on pojalla mielessä?”. ”No Brentahan se on mielessä, mutta opetellaan nyt kiipeämään ensin”. © Mika Huhtamäki

Kurssittamista Arcossa

Tavattiin ensimmäisenä kiipeilypäivänä Mika ja Heta Regina del Lagossa. Siinä päivän mittaan selvisi, että heille olisi tulossa Arcon kiipeilyopetuksen tarpeessa olevia vieraita. Viivi ei tosiaan pystyny vielä kiipeämään ja minullakin alkoi lepopäivälle olla tarvetta, niin sovittiin, että pidän semmosen iltapäivän mittaisen pikakurssin sporttikiipeilystä. RCI -pätevyyteen tartteen myös opetusnäyttöjä ja kai tämmöiset pro bono -hommatkin lasketaan?

Varmistaminen opeteltiin käyttäen semi-automaattista varmistusvälinettä. Sporttikiipeilijät käy ihan kuumana näihin vehkeisiin, koska sitten ne voi lungisti varmistella vaikka riippumatosta.
Mielestäni hankalin puoli liidaamisen opettelussa on, että se pelottaa niin hemmetisti.
Tosi hyvä paikka harjoitella. Pultit puolen metrin välein, toppiin pääsi kävellen, tasainen alusta ja helppoa kiipeilyä.
Ristiintarkastaminen tärkeänä osana kiipeilijäparin turvallisuusprotokollaa. Kypärät olisivat myöskin kiva juttu, mutta harjoitusteknisistä syistä mentiin nyt näin.
Ei oltu ainoita kurssittelijoita.
Mitä tehdään jos ei millään päästä reittiä loppuun asti, eikä kävellen päästä kiertämään ylös?

 

Arco, kalkkikiveä ja mojitoja

Arco arco, hmmm, kiidettiin Orcosta Arcoon. Heh. Jos Orcossa vedettiin hapanta punaviiniä pullonsuusta, niin Arcossa vedettiin sokeriöverit jäätelöbaarissa. Kiipeilykauppaa toisen perään ja hyvät hinnat. Kyllähän sen sitten tietää. Ostoslista on pitkä, kun tänne päin maailmaa pääsee.

Kyllä me jotain kiivettiinkin.  Arcosta löytyy tosi hyvää kalkkikiveä, mutta todellisuudessa enemmän löyty sitä ei-niin-hyvää sorttia. Tavattiin nämä tyypit, ne on käyny enemmänkin tuolla kiipeilee, niin sieltä kannattaa katsoa sektorikohtaisia arvosteluja. Arcoon tarvitsisi semmoisen topon, mistä näkyy kuinka lasittunutta milläkin sektorilla on. Tai millon reitit on pultattu, kun siitäkin voisi jotain päätellä. Nyt se on vähän arpomista. Regina del Lagossa oli hyvää kitkaa.

Kalkkikivi on graniittiin tottuneelle suomalaiselle vähän outo ilmestys, sillä siinä missä graniitti on kovaa ja kestävää, niin kalkkikivi kuluu. Juuri tästä syystä kalkkikivikiipeily on niin siistiä, koska kalkkikiveen muodostuu luonnonvoimien ansioista mitä ihmeellisimpiä muotoja kun taas graniittissa vaihtelee lähinnä kidekoko. Toisaalta kalkkikiven pehmeys on huono juttu, koska ajan saatossa kiipeilijöiden aiheuttama rasitus kiillottaa kalkkikiven todella liukkaaksi. Tämmöstä lasittunutta (eli huonolaatuista, eli paskaa) kalkkikiveä ei ole niin mukava kiivetä.

Kelit kohdillaan.
Kelit kohdillaan. Regina del Lagon lähestyminen tulee tuota rinnettä pitkin ja kestää n. 20 minuuttia. Ehkä juurikin tästä syystä kivi oli paremmassa kunnossa kun muualla. © Viivi Hyppönen
…kun Arcosta löytyy myös tämmöstä drive-in kiipeilyäkin. © Viivi Hyppönen
Viivi ei pysty kiipeilee kovin paljoa, kun sillä on rasitusvammat jaloissa. Niin minulla oli sitten oma henkilökohtainen varmistaja.
Mutta lähinnä keskityttiin syömiseen ja yleiseen turisteiluun. © Viivi Hyppönen

Kiipeilyloma Espanjan Siuranaan

Kiipeilyloma on retki johonkin hienoon kiipeilymestaan (esim. Siuranaan), jossa voi keskittyä kiipeilyyn ilman muita arjen rasitteita. Kiivetään 10+ tuntia päivässä, syödään huonosti ja liian vähän, ei löydetä reittejä, nukutaan huonosti, saadaan rasitusvammoja, podetaan flunssaa tai mahatautia (tällä reissula jopa samanaikaisesti), kävellään pitkiä matkoja kaltseille ja takasin, eksytään pimeään metsään, yritetään ymmärtää topon vapaalla kädellä piirrettyjä karttoja ja kaikin puolin nautitaan hyvästä kiipeilystä.

Mahdoton oikeastaan selittää miksi tämmöset reissut ovat ihan sika siistejä. Kai sitä voisi verrata golflomaan tai shoppailureissuun: Vaikka välillä – tai oikeastaan aika usein – onkin ihan perseestä, niin ei se haittaa kun pääsee tekemään sitä mistä tykkää.

Siuranassa on reilut 700 pultattua reittiä erittäin laadukkaalla kalkkikivellä. Hienoja maisemia,  hyvä topo (C. Brasco, Siurana 2013), OK camping, hyvät kelit, halpaa ruokaa ja halvat lennot. Miinuksia annan paikallisesta bakteerikannasta.

Kuvia, olkaa hyvä:

Advanced packing skills.
Camping Siuranan bungalow. Noin 16€/yö/hlö, kun meitä oli neljä henkeä jakamassa.
Maisemat.
Viivi näyttää miten lähestytään.
Hyvä suunnittelu ennen kiipeilyä tuo paremman mielen. © Toni Leppänen
Ei kiipeilyä haukkojen takia. Mahtavaa meininkiä. Suomessa rauhoitetaan (jos rauhoitetaan) vain pesinnän ajaksi. Toisaalta, eipä meillä turhan paljoa ole mitä rauhoittaa, niin kait ne linnut vois mennä jonnekin muualle pesimään. Vai mitä?
Joillakin reiteillä tuli kieltämättä vähän ylläreitä vastaan esim. omatekoisia pultteja, irronneita pultteja ja yhteenruostuneita mailoneita.
Välillä lähestyminen reiteille oli viidakkoista. Ainut vaihtoehto oli toivoa, että polku johtaa oikeille mestoille.
Viivi tykittää. Can Fanga 5+.
Siuranella sektoreille piti vetästä pienet via ferrata pätkät. Metallitikkaista kiskoen siis.
Siuranellan varmistushyllyllä mentiin jonossa kuin köyhän talon porsaat.
Kati ja La discórdia 6b.
Reissun Häröankkuri -kisan kiistaton voittaja! Oppikirjajamppa laittais laskeutumisköyden vielä tuon mailonin läpi. Tosin, silloin laskeutumisköysi  hankaisi tuota valkoista fiksattua köyttä, koska se köysi oli kiristetty niin vammasesti tuon mailonin ja laskeutumiskarabiinin välistä. Ja se fiksiköysi oli kiinnitetty kallioon kiertämällä se halkeamasta löytyvän ahtauman ympäri. Itse laskeutumiskarabiini taasen oli jotain rautakauppamerkkiä ja portti oli jumiutunut lukkoon. Mut kyllähän se kestää?

Kevään ekat boulderoinnit ja köysittelyt

Just kun olin päättänyt, että tästä blogista ei tulisi pelkkää kiipeilypokeria niin pilvet rakosivat ja kevät tupsahti Jyväskylään. Minkäs teet. Kai tässä postauksessa joitain informatiivisiakin ulottuvuuksia on. Löytyy tästä ainakin kuvia ulkokiipeilyn kahdesta suurimmasta tyylisuuntauksesta, boulderoinnista ja köysikiipeilystä. Mahdollisesti lukija myös saa jonkinlaisen käsityksen näiden tyylisuuntauksien välisistä eroista.

Mutta lähinnä tämä on nyt sitä itseään.

Boulderointia Salmirann. Tältä boulderointi suurimman osan ajasta näyttää. Pudotessa olisi tarkoitus osua noille patjoille.
Tomppa alaköysittelee Patamankalliolla. © Viivi Hyppönen
Gangbang 7A oli ainut kuiva reitti Marvinilla… © Riku Rissanen
Liian tiukkaa, liian kylmää. © Riku Rissanen
Riku sai jo huukin osumaan. © Heikki Pitkänen
Näätäkivi on niitä kiviä, joilla kiipeily on huomattavasti helpompaa keväisin… © Riku Rissanen
..tai ainakin kuivempaa.
Kunkku 6b. Kiva, mutta ei greidinsä veroinen. Paitsi jos ei yllä kruxissa oikean käden otteelle, niin sitten tämä on varmasti tosi vaikea. Ainiin, mainitsinko jo että olen greidinihilisti? © Riku Rissanen
Tomppa pistää yrkkää Herkulekseen 7b+. Joka sitten menikin seuraavalla sessiolla muutaman päivän päästä. Herra kuitenkin vetäs ensimmäisen 7a:nsa vasta viikko aikasemmin. © Riku Rissanen
Kelit hellii. © Riku Rissanen