Gran Paradiso

Pakko myöntää, että olen hermoillut tämän idean kanssa aika pahasti jo siitä lähtien kun sen sain. Mutta kesän kiipeilymatkaa suunnitellessa huomasin, että olisi mahdollisuus tikistää pari päivää ennen reissua omaa aikaa ja yrittää jotain itsekseni. Päätin siis vetästä Italian korkeimman vuoren Gran Paradison huipulle normaalireittiä. Normaalireitti on IFAS -greidiltää helpoin mahdollinen (F eli facile) ja jäätiköllä ei ole käytännössä ollenkaan railoja. Lisäksi Gran Paradison sijainti oli sopivasti ajoreitillä. Joten mikäs siinä. Kaiketi.

Saavuin Valsavarenchen laakson perukoille noin kolmen aikaan perjantai-iltana. Pakkaaminen tapahtui hieman hermostuneissa tunnelmissa (tämä kostautui myöhemmin!) ja pääsinkin lähtemään vasta vähän ennen viittä. Gran Paradison normaalireitti lähtee Vittorio Emmanulle II -majalta., jonne on Pontin parkkikselta noin 750 m vertikaalimetriä hyvää polkua. Topon mukaan aikaa kannattaa varata 2 – 2.5 h. Alussa mietitytti että onko tahti liian kova, mutta happi kulki ja jalka nousi, niin perillä majalla kellotin ajaksi 1h 55min enkä pitänyt yhtää taukoa! Ja ehdin juuri ennen päivällistä!

Majalla hyvä tuuri alkoi, kun tapasin toisen neljän hengen suomalaisporukan sekä heidän oppaansa. Kolmen ruokalajin päivällisen lomassa pääsinkin käyttämään hyväkseni oppaan asiantuntemusta ja kysyin odotettavista olosuhteista reitillä. Tänä vuonna on vissiin tullut alpeilla lunta ihan kunnolla, ja harvinaisen myöhään. Näin ollen koko reitti majalta huipulle oli vuoden aikaan nähden poikkeuksellisesti lumen peitossa. Reitillä ei myöskään pitäisi olla kovaa jäätä, koska lunta tosiaan riittää ja kesä on vasta alussa. Myöhemmin kesällä kovaa jäätä saattaisi löytyä. Majan ilmoitustaulun sääennuste näytti myös loistavaa keliä, joten en enää löytänyt yhtään syytä jättää yrittämästä.

Aamiaispöytään pääsin 04:15. Parin marmeladileivän ja teekupin jälkeen lähdin luullen olevani ensimmäinen, mutta yksi pari olikin skipannut koko aamiaisen ja näin heidät vasta aamun valjettua. Ei huonompi idea, varsinkin kun ottaa huomioon tämän mannermaisen aamiaisen ravintoarvon.

Tykitin koko aamun varjossa todella hyvää ja kiinteää lunta. Taivas oli kirkas ja tuuli hyvin maltillista. Parissa kohtaa näki lumivyöryjen jälkiä. Railoja ei näkynyt missään. Helppoa kävelyä, ja monella olikin sukset mukana.

Aikaa meni 4h 12min kunnes saavuin ihan lopussa olevalle vähän kiipeilyllisemmälle pätkälle. Tässä vaiheessa laitoin valjaat jalkaan, koska odotin löytäväni harjanteelta fiksatun köyden. No eipä siellä ollut kuin kolme pulttia. Harjanne on greidiltään vain II+, mutta se olikin sitten sitä sorttia, että jos horjahtaa niin kuolee varmasti. Harjannetta voisikin luonnehtia ns. hengelliseksi kiipeilyksi. Selvitin harjanteen molempiin suuntin ilman ongelmia. Laitoin yhteen pulttiin kuitenkin pätkän 6 mm varustenarua, joista pystyi ottamaan tukea. Ja näinpä pääsin moikkamaan Gran Paradison Madonna -patsasta!

En kyllä enää muista minkälaiset maisemat siellä huipulla oli. Pohjoisessa(?) näin ainakin Matterhornin. Siitä tobleronen muotoisesta töppyrästä ei voi erehtyä. Kai sitä vaan oli niin pää tyhjä, että unohti katsella ympärilleen ja pistää maisemaa mieleen. Ja siis kuviahan olisin ottanut, jos en olisi unohtanut kameraa autolle..

** reittiraportti jatkuu myöhemmin **

”Siis mitä! Unohdit kameran autolle!!?!

”Kyllä”

Kiipeilyssähän suuri osa on omien rajojen etsimistä ja sitä kautta ns. kovien suoritusten tekemistä. Näin tasamaan asukkaalle, minkä tahansa Alppien nelitonnisten sooloaminen on kova suoritus. Ongelmahan on se, että kun ei ole kuvia eikä todistajia, niin periaatteessahan sitä minun nousua ei ikinä tapahtunut. Eikö niin?

Pitäisi olla kuva, jossa näkyy se Madonna ja sitten minä. Tai jos on yksin kiipeämässä, niin meitsie Madonnan kaa tai sit vaikka oma hakku siihen Madonnan patsaan juureen ja siitä sitten se kuva. Kuva, eli todiste siitä että on tehnyt sen reitin. Olihan siellä huipulla muutakin porukkaa ja yksi niistä otti minut kuvaan kun ei muuten mahtunut, mutta siinäpä se. Ne oli suksilla ja eikä niitä enää sen jälkeen näkyny.

Jotenkin tuntuu, että tästä pitäisi oppia jotain, mutta en vaan millään keksi että mitä.

** reittiraportti jatkuu **

Alaspäin meno tuntui yllättävän mukavalta. Happea tuli kokoajan lisää. Näkökentän tähtikuviot hellittivät ja virtsasinkin jopa kerran. Eli käytännössä ohuen hapen tuomat ongelmat alkoivat väistyä ja se tuntui tosi hyvältä. Erillistä akklimatisaatiotahan en tälle reissulle tehnyt. Olikin mukava huomata, että kroppa ei ole niin herkkä korkeudelle ja pystyi tekemään tämmöisen setin.

Majalta majalle reitille meni kokonaisuudessaa 6h 25min ja kellon barometrin mukaan 1400 m vertikaalia kumpaankin suuntaan. Paluumatkalla lyöttäydyin yhteen toisen kiipeilijän kanssa ja matka meni kivasti jutustellessa. Ihan majan läheltä aurinko oli sulattanut lumen upottavaksi sohjoksi ja viimeinen tunti olikin aikamoista kahlaamista. Aikaisempi startti aamulla olisi ollutkin ihan kiva. Mutta toisaalta, pehmeässä lumessa oli tosi siistiä vetää pyllymäkeä alas. Harmi ettei ollut liukuria mukana..

Siinäpä se. Tiedon hankintaan käytin summitpost.orgia. Opaskirjana käytin Moran M. The 4000m Peaks of the Alps ja karttana oli IGC:n 101.

(Tässä postauksessa ei ole kuvia.)

Tietoa kirjoittajasta

Tero Mononen

Kiipeilyn sekakäyttäjä maasta jossa ei ole vuoria, vaan hemmetisti siirtolohkareita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *