Kolme kertaa via ferrata ja yhdet pakit

16. kesäkuuta 2015

Ensimmäisenä täytyy ymmärtää, että via ferrata ei ole kiipeilyä ja kovat kiipeilijät eivät todellakaan vedä via ferrataa. Tai ainakaan myönnä vetäneensä via ferrataa. Saati sitten kirjoittasivat blogiinsa, että ovat vetäneet ferrataa!

Toisekseen via ferrata rakennettiin ensin ensimmäisen maailmansodan tarpeisiin, sitten energiateollisuuden ja sitten turistien tarpeisiin. Eli via ferrata on turisteille, ei kiipeilijöille.

Kolmanneksi on hyvä ymmärtää, että minä en ole kovinkaan kova kiipeilijä ja näin suomalaisena poikana täällä Italian maaperällä turistin identiteettini on aika vahva. Joten: kolme kertaa via ferrata ja yhdet pakit, olkaa hyvä!

Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Centrale:
Kauhea oli hinku Brentan massiiville, mutta kiipeilykaverit tulisivat vasta muutaman päivän päästä. Joten otin suunnitelmaksi käydä linkittämässä kolme Brentalla kulkevaa suhteellisen legendaarista ferrataa, eli Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Bocchette Centrale. Topon mukaan kaikkien kolme linkittämiseen menisi reilut 8 tuntia, mutta en todellakaan uskonut sen kestävän lähellekään niin kauaa. Sen lisäksi ajamiseen 1.5 tuntia suuntaansa, lähestymiseen 3 tuntia ja poistumiseen 2 tuntia. Eli pitkä päivä.

No turpaanhan siinä tuli. Ja vieläpä pakittamisen kaikkein jaloimmalla tavalla, eli lähestymisellä.

Jätin auton Vallesinellan mökille. Siitä Rifugio Tucketille mistä Giro del Brentaa pitkin al Grosten hissiasemalle. Kaikki meni hyvin, kunnes tajusin että siellä 2500 metrissä on vielä lunta aika paljon ja se on pehmeää lunta. Ja sitten kelikin meni sinkkiin.

Niin eipä siinä sitten muuta. Hyvä että löysin takaisin hissiasemalle. Olen nyt pari kertaa joutunut vuorilla ollessani pilviin ja se on kyllä kertakaikkiaan haastavaa suunnistamisen kannalta.

Tämän päivän tiivistin telttanaapureilleni jotenkin näin: ”I went to the Cima del Groste but there was patches of at least 2 meters deep soft snow and I couldn’t see anything because of fog. Some of the snow patches were hollow and I almost fell on one of them. And I think the Sentiero Alfredo Benini is not even open yet because I didn’t meet any other people. But anyway, as a guy from Finland any day with 2400 vertical meters of hiking is a good day”.

DSCF0231
Rifugio Tuckett ja Cima Mandron
Siinä se polku jossain menee. Ehkä.
Poistumisella tuli vastaan kivoja niittyjä.

 

Via attrezzata Monte Albano

Kaverin kehoituksesta lähdin seuraavana päivänä vähän helpommin lähestyttävämälle ferratalle. Ajomatkaa 20 min. ja ferratan lähtö käytännössä paikallisen kirkon takaa. Ei tullu turpaan.

Via ferratallakin on omat greidit, ne menevät skaalalla A-E, missä E on vaikeaa. E niin kuin Extreme! Vaikea suhteuttaa kiipeilygreideihin, koska vaijerista voi aina kiskoa. Mitä greidiä se semmonen on, missä on aina täydellinen kahva mistä voi kiskoa? 4a?
Kuulemma nämä tikkaat on asennettu ihan äskettäin. Mikä on vähän tylsää. Paljon kivempää olisi ollut kiivetä vapaasti.
Ferrata on helppo tapa saada vähän ilmaa jalkojen alle.

 

Via ferrata Rino Pisetta:

Monte Albanon jälkeen oli teltoille palattu ja lounas syöty, niin ei kello ollut kuin puolenpäivän. Jotain ehti siis vielä tekemään. Joten seuraava Arcon musta(=vaikea) ferrata, Rino Pisetta!

Lähestyminen oli tällä kertaa jopa puoli tuntia, minkä jälkeen alkoi pikkasen ripeksimään. Mutta ei se haittaa, voin minä vaijeria kiskoa pikku vesisateessakin. Noin puoli tuntia tästä alkoi ukkonen jyrisemään jossain kaukaisuudessa. Ukkonen haittaa, sillä pieni fyysikko minussa sanoo, että via ferrata onkin itseasiassa vain yksi helvetin iso ukkosenjohdatin jonka komponentti minäkin olen.

Kiirehän siinä tuli. Maltoin kuitenkin ottaa toppikuvan. Sitten itse Cima Garzoletin huipulla kiitin Madonnaa että se ei jysäyttäny salamalla naamaan, pakkasin kamat ja lähdin alas. Noin vartin jälkeen ukkonen iski suoraan päälle ja vesisade niin kylmää, että oli pakko juosta pysyäkseen lämpimänä. Loput 7 kilometriä Sarcheen menikin siis suht joutuisasti. Mutta hyvä ferrata oli tämä: pääsi vähän kiipeilemäänkin!

DSCF0252
Rino Pisettan ”Toppikuva”. Tuo metallihäkkyrä taustalla on siis se todiste. Siinä lukee siis jotain, että ”nyt on via ferrata Rino Pisetta kiivetty”.

Via ferrata Giulio Segata:

Viimeinen lähiseudun kiinnostava ferrata oli Tre Cimen di Bondonnen: Cima Verde – Dos d’ Ambramo – Cornetto, läpi kulkevan kävelyreitin varrella. Itseasiassa tällä kertaa se kävely oli paljon nautinnolisempaa kuin itse ferrata. Tähän tosin saattaa vaikuttaa se, että kiipesin sitä ferrataa lopusta alkuun päin. Jonkun 40 metrin alaspäin kiipeilyn jälkeen minussa heräsi ajatus, että nyt ei olla ehkä ihan siellä missä pitäisi. Mutta eipä siinä. Olihan nämä ferratat jo niin sanotusti nähty. Tietysti intoa vähän vaimesin avokäsin meno, sillä olin ottanut mukaan kaksi vasemman käden hansikasta. Suositeltava paikka kuitenkin tämä ”Arcon Tre Cime”. Oli tosi kaunista. Se kuuluisa Tre Cime on tosiaankin sitten vähän erilainen.

Ei kuvia, kun kamerasta loppu virta. Harmi sinällään. Oli tosi nättiä.

Onneksi tänään tulee kavereita niin pääsee kiipeilemään.

Tietoa kirjoittajasta

Tero Mononen

Kiipeilyn sekakäyttäjä maasta jossa ei ole vuoria, vaan hemmetisti siirtolohkareita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *