Cosmique or not Cosmique?

With rising temperatures expected this week the PGHM are advising extreme caution for those going into the high mountains. Already this weekend has seen the deaths of three individuals in the Mont Blanc area.
-Chamonix News. 29.6.2015

Tulee jotenkin outo fiilis puskea sellaiseen paikkaan, missä juuri eilen ja toissapäivänä on kuollut kolme kiipeilijää. Käytiin kuitenkin Mikon kanssa vetämässä Toula ja Entrevers Italian puolelta 1. ja 3. heinäkuuta. Siellä sohjosta jotain kiinteää kaivaessani tuli mieleeni, että: ”Joo, onhan täällä vähän lämmintä?”. Kuluaarit ryskää ja kiivetään pelkissä aluskerrastoissa.

On Thursday, 9th July 2015, a climbing expedition to the summit of Mont-Blanc by two Korean climbers, attempting to ascend the mountain without the services of a High Mountain Guide, turned to tragedy.
-Chamonix News. 9.7.2015

Perjantaina 10. heinäkuuta Mikon lähdettyä takaisin Suomeen palaan takaisin Blancin massiiville, mutta tällä kertaa Chamonixin puolelle. Tarkoituksena olisi kiivetä joko Cosmique Spur tai Midi-Planin traverse Ismon ja Veikan kanssa. Odotellessa kiipeän Käsmän pariskunnan kanssa Aiguille du Rougesilta (se on Blancin massiivia vastapäätä, eikä siellä ole lunta) helpon pitkän reitin: Doigtin harjanteen (5b). Saldona ylläripannut nelosen släbillä, oikeassa etusormessa jumalaton fläpperi ja deksametasonit tippu mäkeen. Täytyy myöntää, että luottamuksen rakentaminen Käsmien kanssa ei oiken käynnistynyt kovin hyvin omalta osaltani.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta jo toista viikkoa putkeen. Kaikki meidän leirintään (Les Cimes) näkyvät pohjoislumikuluaarit ovat joka päivä entistä pienempiä, kunnes lopulta niitä ei enää ole. Öisin kuuntelemme kivivyöryjen ääniä. Nollalämpöraja menee parhaimmillaan jossain 5000 metrissä. Sääkartta on joka päivä samanlainen kuin eilen.

Kun Veikka ja Aino saapuvat, päätämme jatkaa Aiguille du Rougesilla kiipeilemistä. Siellä ei tarvitse pelätä sulavaa lunta. Lähdetään Ainon ja Veikan kanssa Breventille kokeilemaan Poème à Lou 6c (6a+ obl.). Ja kyllähän se menee! Kruksi tosiaankin kiskotaan fiksiköydestä, mutta muuten vedettiin jatkoista hyvin vähän.

A hose-pipe ban has been brought in across the Haute-Savoie after weeks of warm weather have left water levels drastically low.
-Chamonix News. 15.7.2015

Telttani edessä oleva ruoholaikku on enää vain ruskeaa korppua. Ollaan jo käytännössä luovutu Midi-Plan -traversesta, mutta Cosmique Spur voisi olla ihan okei? Päätetään pitää yhdistetty sporttikiipeily/lepopäivä ja mennään Les Gaillandsille.

Early morning mission for the PGHM. The Chamonix rescuers were urgently called, after two climbers were involved in a rock fall tragedy at about 3.300m altitude on the Gouter Couloir (Mont-Blanc massif).

With rising temperatures expected this week, the PGHM are advising extreme caution for those going into the high mountains. Despite this period of good weather, the mountains remain a dangerous place, especially during periods of re-freezing.
-Chamonix News. 16.7.2015.

Ei me oikeasti mennä tuonne ylävuoristoon. Liian pienet marginaalit. Ja me kuitenkin ollaan kaikki amatöörikiipeilijöitä, niin ei meillä ole mikään pakko mennä altistumaan (edes lievästi) paskoille olosuhteille. Jos olisi leipä kiinni tässä hommassa, niin sitten näkisi maailman ehkä eri tavalla. Tai jos kommentoisin muiden tekemiä päätöksiä kotisohvalta..

Käydään siis kiipeämässä Perrouxin reitti (5b) Rougesilta ja lepopäivän jälkeen Mont Blancin Gouterin reitti suljetaan liian vaarallisten olosuhteiden takia. Aino lähti jo Suomeen ja Käsmät lähtee ylihuomenna. Veikan kanssa päätetään lähteä takasin Ailefroideen.

The Company of Guides- Saint Gervais have suspended the ascent of Mont Blanc via the Gouter Route as the high temperatures continue to make the infamous Grand Couloir highly dangerous.
-Chamonet News. 18.7.2015.

Eilen meidän viereen pelmahti parinkymmenpäinen puolalaisporukka. Siinä illalla vähän hölmistyneinä katsottiin kun viisikymppiset ukot hakee oikeita säätöjä noin 60 litraisiin rinkkoihinsa ja sovittelee valjaita. Innostus on kova, mutta ulkoinen habitus ei kenelläkään ole kovin, no, kiipeilyllinen. Ja kun kysytään, että minne on kavereilla matka, niin silmät kiiluen vastaus kuuluu:

”Mont Blanc, Gouter Route!”.

Täytyy myöntää, että meitä harmittaa ihan hemmetisti, kun ei uskallettu lähtee Cosmique Spurille. Tällä tavalla me ei ikinä saavuteta mitään suurta. Poème à Lou 6c, Brevent. © Veli-Matti Laasonen
Edward Whymper oli kova jätkä. © Veli-Matti Laasonen
Ismo sattu saamaan kuvan isosta vyörystä. © Ismo Käsmä
Doigtin harjanne 5b © Ismo Käsmä.
Rougesilta on kyllä kivat maisemat Blancille päin. © Ismo Käsmä
Ainut ja oikea tapa teipata fläpperi. Kiitokset Veikalle ja kaikille maailman boulderoijille.

Barre des Écrins, West ridge

10. heinäkuuta 2015

Käytiin kiipeämässä Barre des Écrins. Juho, Veikka ja Aino lähtivät korkeuksiin jo pari päivää aikaisemmin kiipeämään ja akklimatisoitumaan. Itse halusin tehdä huiputuksen ilman erillistä akklimatisoitumista kahdessa päivässä, eli paikalliseen tapaan.

Ensimmäisenä päivänä tein lähestymisen Pré de Madame Carle – Refuge des Écrins, joka on noin 5,5 km horisontaalista ja 1300 metriä vertikaalia. Minulta siihen meni tasan neljä tuntia. Matkan varrella on refuge du Glacier Blanc, missä voi pysähtyä vaikkapa kahville. Lähestymisellä mennään jo vähän matkaa jäätiköllä, joten matkaan kannattaa lähteä jo aamulla. Meinasi mennä vähän jännäksi yksinään puikkelehtia Glacier Blancin railojen välissä.

Huiputuspäivä on sitten aika rankka. Meiltä meni mökiltä autolle tasan 12 tuntia: nousua 1200 m ja laskua 2400 m, ja pituutta 12,2 km. Olosuhteet olivat meillä aika lämpimät, ja lumen sulaminen todellinen ongelma. Näinpä aamiainen mökillä tarjoiltiin jo kello kolme aamulla ja matkaan lähdettiin kello 3:20.

Alun tasainen jäätikköpätkä vedetiin jokainen omaan tahtiin ilman köysiä. Jyrkälle jäätikölle laitettiin porukka köysiin ja jatkettiin simulina aina reunarailon yli Brèche Lorylle. Lorylta alkaa kalliokiipeily länsiharjannetta pitkin toppiin. Jostain syystä jo tässä vaiheessa yksi meidän edellä ollut porukka otti pakit. Epäilemme pahis reunarailoa, joka jopa vähän murisi Veikalle.

Kalliopätkä on greidiltään II, mutta sen alku oli sen verran jäässä, että mentiin alku laskeutumisreittiä pitkin. Se olisi ollut vapaasati kiivettynä vitosta, mutta onneksi siellä oli fiksattuja köysiä, niin homma meni sutjakkaasti ns. hauiskiipeilynä. Harjannetta mentiin neljästään simulina noin puolitoista tuntia toppiin. Topissa oltiin 4h 51 min majalta laskien.

Noin puolessa välissä harjannetta aloin saada ajoittaisia pieniä huimauskohtauksia. Olin aika varma, että vuoristotauti se siellä kolkutteli, mutta on vielä niin vähän kokemusta että en vielä hätiköinyt. Kun muita ei kuitenkaan huimannut, ehdotin että minut vaihdettaisiin perimmäiseltä paikalta köysistön keskelle. Huimauskohtaukset hävisivät käytännössä heti kun lähdimme topista takaisin alaspäin.

Takaisin Lorylla huomasin että hengitys rohisee. Tämä taasen tarkoittaa käytännössä sitä että keuhkoihini oli alkanut kertyä nestettä. Kuten vuoristotaudissa voi käydä. Kunto oli kuitenkin hyvä ja tiesin, että olo helpottaa kunhan pääsen takaisin alaspäin.

Alaspäin mennessä reunarailo ei enää murissut, mutta oli aika pehmeä. Teimme hakuista ständin, mistä saatiin ykkönen toiselle puolelle. Sen jälkeen me loput vedimme ns. possujunana perässä. Joku oli tehnyt ystävällisesti myös lumipollarin.

Takaisin tasaisella jäätiköllä oltiin ajassa 8:23. Jäätikölle otettiin raudat pois ja sauvat käteen, sillä näin on paljon mukavampi ja nopeampi mennä kuin raudat jalassa. Köysistönä mentiin kuitenkin, koska lumi alkoi olla jo pehmeää. Jäätikön reuna saavutettiin ajassa 9:20. Mökiltä autolle kellotettiin 11:55.

Toivottavasti kukaan ei ota näitä minun listaamiani aikoja kovin vakavissaan tehdessään suunnitelmia Ecrinsin huiputtamiseksi. Tässä hommassa on tullut selväksi, että jokainen päivä on erilainen ja reittiin menevää ns. standardiaikaa on mahdoton määrittää. Laitan meidän kellottamat ajat kuitenkin tähän antamaan vähän suuntaa.

Selvää kuitenkin on, että täällä nopeus luo turvaa.

 

Ecrins kiivettävässä kunnossa.
Ecrins kiivettävässä kunnossa.
Länsiharjanteen kautta menevä reitti katkoviivoilla. Lähde: Camptocamp.
Länsiharjanteen kautta menevä normaalireitti katkoviivoilla. Lähde: Camptocamp.

Aiguilles d’Entrèvers, SW-NE Traverse

3. heinäkuuta 2015. Courmayer, Italia.

Kelit ovat olleet aika helteiset täällä päin Eurooppaa, joten vaihdettiin meidän tavoitteet pohjoisseinistä harjanteisiin ja kallioreitteihin. Courmayerista kun lähdetään, niin erittäin hyvä vaihtoehto tämmöisille noviisialppinisteille on Aiguilles d’Entreversin harjanne, eli tuttavallisemmin pelkkä Entrevers. Greidiä traverselle on annettu AD-, III+ ja yksi muuvi 5b:tä tai vaihtoehtoisesti A0 kamoista kiskomalla. Helppo 1,5 h lähestyminen Helbronnerin hissiasemalta.

Sählättiin vähän köysien kanssa ja tehtiin yksi väärä 30 metrin laskeutuminen, niin aikaa meni hissiltä hissille 9 h. Ilman sähläyksiä oltaisiin menty alle kuuteen tuntiin.

Mutta toisaalta, sählääminen vähän niin kuin kuuluu tähän lajiin.

Lähteet:

[1] Romelli M., Mont Blanc – Classic & Plaisir. Rock & Ice 1. 2012.

adffa
Alku oli helppoa mutta irtonaista. © Mikko Leskinen
fadsf
Lähempänä toppia homma meni huomattavasti mielenkiintoisemmaksi.
fadsf
Toppikuva © Mikko Leskinen
fasdfa
Laskeuduttiin harhaan, niin joutu vähän jumppaamaan. Ja kyllä, me molemmat laskeuduttiin ensin alas ja vasta sitten päätettiin, että tämä ei ollut oikea paikka. © Mikko Leskinen
fad
Entrevers on kuulemma Italian Cosmiques Arete, eli porukkaa riitti.
fda
Harhalaskeutumisen takia meinasi tulla vähän kiire viimeiselle hissille. Enpä ole aikaisemmin juossut jäätiköllä köysistönä.
Glacier du Géant sekä Italian puolen huippuja. Iso piikki, eli Dent du Géant oli meilläkin tähtäimessä, mutta nyt oli liian pehmeetä lunta. Ehkä joku toinen kerta sitten.
Glacier du Géant sekä Italian puolen huippuja. Iso piikki, eli Dent du Géant oli meilläkin tähtäimessä, mutta nyt oli liian pehmeetä lunta. Ehkä joku toinen kerta sitten.

 

 

Aiguille de Toula, North Face.

1. heinäkuuta 2015. Courmayer, Italia.

Etsitään toposta (Damilano) sopivaa reittiä Vallee Blanchen Italian puoleisesta päästä kunnes silmiimme osuu seuraava maaginen lause: ”Excellent route for beginners”. Eli Toulan pohjoisseinä, greidiltään D, helppo lähestyminen ja pituutta 200 metriä. Sinne siis!

En kai petä kenenkään odotuksia totetamalla, että pakithan ne tuli.

Kun olin kiivennyt köydet suoriksi olin saanut kaksi ruuvia sisään. Ensimmäisen reunarailoon ja toisen olin kaivanut noin käsivarren mitan verran lumen sisään. Sieltä löyty jäätä. Muuten sohjoa, neveä ja kaikkea muuta siltä väliltä. Tässä vaiheessa olin kiivennyt yhtäjaksoisesti ilman mainittavia lepoja noin puolitoista tuntia. Sitten tunnen köydessä pienen nykäyksen. Lumi oli pettänyt ja Mikko putosi reunarailoon parin metrin verran. Vaikka ollaan olevinaan pohjoisseinällä, niin aurinko porottaa täysillä niskaan. Lämpötila noin 5 astetta plussan puolella ja lumi tuntuu pehmenevän kokoajan lisää.

Päätän kiivetä takaisin alas.

Lähteet:

[1] Francois Damilano Snow, Ice and Mixed. The guide to the Mont-Blanc Range. Volume 2 from the Envers des Aiguilles to the Tré-la-Tête Basin.

Ei niin hyvin varmistettavaa lunta. Aiguille de Toula, North Face.

 

Arco ja kalkkikivikiipeilyn ihanuus

28. kesäkuuta 2015

Valaistuminen alkoi siitä, kun luulin olevani ihan hyvä släbikiipeilijä, mutta silti Corno di Bon kalkkikivisläbillä huomaankin kiskovani jatkosta 5a:n reitillä. Halkeamaakin olen jo kiivennyt jo jonkin verran. Mutta sitten yhdellä pitkällä 6a reitin ainoalla muutaman metrin halkeamaosuudella huomaan vetäväni itseni sellaiseen pumppuun ja paniikkiklippiin että taas ns. ranskalainen vapaakiipeily kutsuu (kiskon jatkosta).

Entäs Il Piazzolen oikea sektori sitten? Luulin jo osaavani kiivetä vähän kaikenlaista, mutta tämä melkein vertikaalinen nypymeri vie jalat alta heti kättelyssä. Mikä tietysti on ikävää, koska ei siellä oikein käsiotteita ollutkaan. Ja ennen kun huomaankaan, niin kiskon siitä viereiseltä sektorilta pikku vesisateessa 6c hänkkiä tufaa, ihan vaan testatakseni muuveja(!?). Siis minä, Tero Mononen, projektoin reittiä.

Täällä Arcon auringon alla tajuan, että miehen on mahdollista rakastaa kahta eri kivilaatua yhtäaikaa. Ja se on ihan okei. Polyamoria on ihan okei. Ja rakastuneena sitä tekee kaikenlaista hassua, kuten esimerkiksi projektoi reittiä.

Pari viikkoa vierähti ihan kivasti. Arcosta löytyy siis ihan oikeasti hyvääkin kalkkikiveä, ei kaikki ole sitä kiillottunutta kuraa. Erityiskiitos kuuluu Mikalle ja Hetalle hyvien paikkojen näyttämisestä ja hyvästä seurasta. Jos suunnittelet reissua Arcoon, suosittelen tutustumaan paikkoihin etukäteen Mikan blogista: rockblocks.blogspot.com.

Aspettando Martino 5c. Alkupään pätkiä. Paikoitellen vähän liukasta, mutta halkeamista löyty hyvin kitkaa. Jammailu ei oikein kuulu paikailliseen kiipeilyskeneen. © Mika Huhtamäki
.
Aspettando Martino. Vika helppo köydenpituus. © Mika Huhtamäki
Il Piazzolen nypykiipeilyä © Mika Huhtamäki
Hänkkiä tufaa. Il Piazzole. © Mika Huhtamäki
Moonbears 5c. Kivaa dihedraalihässäkkää noin 50 metriä. © Mika Huhtamäki
Viikon häröankkuri -kisan voittaja. Eihän se ATC maksa kun parikymppiä, niin kyllähän siitä voi säästää. Moonbears 5c. © Mika Huhtamäki
Käytiin Madonnalle esittelee meidän rusketusraitoja. Madonna on tuo vähemmän ruskettunut. © Mika Huhtamäki
Via ferrata Monte Albani. © Mika Huhtamäki
Via ferrata Monte Albani. Vikat rappuset. © Mika Huhtamäki
Tione kosteassa kunnossa © Mika Huhtamäki
Pian del Levron mahtavia kutosia © Mika Huhtamäki
Sauvakävelyä Brentalla © Mika Huhtamäki
”Mikäs se on pojalla mielessä?”. ”No Brentahan se on mielessä, mutta opetellaan nyt kiipeämään ensin”. © Mika Huhtamäki

Kolme kertaa via ferrata ja yhdet pakit

16. kesäkuuta 2015

Ensimmäisenä täytyy ymmärtää, että via ferrata ei ole kiipeilyä ja kovat kiipeilijät eivät todellakaan vedä via ferrataa. Tai ainakaan myönnä vetäneensä via ferrataa. Saati sitten kirjoittasivat blogiinsa, että ovat vetäneet ferrataa!

Toisekseen via ferrata rakennettiin ensin ensimmäisen maailmansodan tarpeisiin, sitten energiateollisuuden ja sitten turistien tarpeisiin. Eli via ferrata on turisteille, ei kiipeilijöille.

Kolmanneksi on hyvä ymmärtää, että minä en ole kovinkaan kova kiipeilijä ja näin suomalaisena poikana täällä Italian maaperällä turistin identiteettini on aika vahva. Joten: kolme kertaa via ferrata ja yhdet pakit, olkaa hyvä!

Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Centrale:
Kauhea oli hinku Brentan massiiville, mutta kiipeilykaverit tulisivat vasta muutaman päivän päästä. Joten otin suunnitelmaksi käydä linkittämässä kolme Brentalla kulkevaa suhteellisen legendaarista ferrataa, eli Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Bocchette Centrale. Topon mukaan kaikkien kolme linkittämiseen menisi reilut 8 tuntia, mutta en todellakaan uskonut sen kestävän lähellekään niin kauaa. Sen lisäksi ajamiseen 1.5 tuntia suuntaansa, lähestymiseen 3 tuntia ja poistumiseen 2 tuntia. Eli pitkä päivä.

No turpaanhan siinä tuli. Ja vieläpä pakittamisen kaikkein jaloimmalla tavalla, eli lähestymisellä.

Jätin auton Vallesinellan mökille. Siitä Rifugio Tucketille mistä Giro del Brentaa pitkin al Grosten hissiasemalle. Kaikki meni hyvin, kunnes tajusin että siellä 2500 metrissä on vielä lunta aika paljon ja se on pehmeää lunta. Ja sitten kelikin meni sinkkiin.

Niin eipä siinä sitten muuta. Hyvä että löysin takaisin hissiasemalle. Olen nyt pari kertaa joutunut vuorilla ollessani pilviin ja se on kyllä kertakaikkiaan haastavaa suunnistamisen kannalta.

Tämän päivän tiivistin telttanaapureilleni jotenkin näin: ”I went to the Cima del Groste but there was patches of at least 2 meters deep soft snow and I couldn’t see anything because of fog. Some of the snow patches were hollow and I almost fell on one of them. And I think the Sentiero Alfredo Benini is not even open yet because I didn’t meet any other people. But anyway, as a guy from Finland any day with 2400 vertical meters of hiking is a good day”.

DSCF0231
Rifugio Tuckett ja Cima Mandron
Siinä se polku jossain menee. Ehkä.
Poistumisella tuli vastaan kivoja niittyjä.

 

Via attrezzata Monte Albano

Kaverin kehoituksesta lähdin seuraavana päivänä vähän helpommin lähestyttävämälle ferratalle. Ajomatkaa 20 min. ja ferratan lähtö käytännössä paikallisen kirkon takaa. Ei tullu turpaan.

Via ferratallakin on omat greidit, ne menevät skaalalla A-E, missä E on vaikeaa. E niin kuin Extreme! Vaikea suhteuttaa kiipeilygreideihin, koska vaijerista voi aina kiskoa. Mitä greidiä se semmonen on, missä on aina täydellinen kahva mistä voi kiskoa? 4a?
Kuulemma nämä tikkaat on asennettu ihan äskettäin. Mikä on vähän tylsää. Paljon kivempää olisi ollut kiivetä vapaasti.
Ferrata on helppo tapa saada vähän ilmaa jalkojen alle.

 

Via ferrata Rino Pisetta:

Monte Albanon jälkeen oli teltoille palattu ja lounas syöty, niin ei kello ollut kuin puolenpäivän. Jotain ehti siis vielä tekemään. Joten seuraava Arcon musta(=vaikea) ferrata, Rino Pisetta!

Lähestyminen oli tällä kertaa jopa puoli tuntia, minkä jälkeen alkoi pikkasen ripeksimään. Mutta ei se haittaa, voin minä vaijeria kiskoa pikku vesisateessakin. Noin puoli tuntia tästä alkoi ukkonen jyrisemään jossain kaukaisuudessa. Ukkonen haittaa, sillä pieni fyysikko minussa sanoo, että via ferrata onkin itseasiassa vain yksi helvetin iso ukkosenjohdatin jonka komponentti minäkin olen.

Kiirehän siinä tuli. Maltoin kuitenkin ottaa toppikuvan. Sitten itse Cima Garzoletin huipulla kiitin Madonnaa että se ei jysäyttäny salamalla naamaan, pakkasin kamat ja lähdin alas. Noin vartin jälkeen ukkonen iski suoraan päälle ja vesisade niin kylmää, että oli pakko juosta pysyäkseen lämpimänä. Loput 7 kilometriä Sarcheen menikin siis suht joutuisasti. Mutta hyvä ferrata oli tämä: pääsi vähän kiipeilemäänkin!

DSCF0252
Rino Pisettan ”Toppikuva”. Tuo metallihäkkyrä taustalla on siis se todiste. Siinä lukee siis jotain, että ”nyt on via ferrata Rino Pisetta kiivetty”.

Via ferrata Giulio Segata:

Viimeinen lähiseudun kiinnostava ferrata oli Tre Cimen di Bondonnen: Cima Verde – Dos d’ Ambramo – Cornetto, läpi kulkevan kävelyreitin varrella. Itseasiassa tällä kertaa se kävely oli paljon nautinnolisempaa kuin itse ferrata. Tähän tosin saattaa vaikuttaa se, että kiipesin sitä ferrataa lopusta alkuun päin. Jonkun 40 metrin alaspäin kiipeilyn jälkeen minussa heräsi ajatus, että nyt ei olla ehkä ihan siellä missä pitäisi. Mutta eipä siinä. Olihan nämä ferratat jo niin sanotusti nähty. Tietysti intoa vähän vaimesin avokäsin meno, sillä olin ottanut mukaan kaksi vasemman käden hansikasta. Suositeltava paikka kuitenkin tämä ”Arcon Tre Cime”. Oli tosi kaunista. Se kuuluisa Tre Cime on tosiaankin sitten vähän erilainen.

Ei kuvia, kun kamerasta loppu virta. Harmi sinällään. Oli tosi nättiä.

Onneksi tänään tulee kavereita niin pääsee kiipeilemään.

Kiipeilijät ovat huonoja rekkakuskeja

12. kesäkuuta 2015

Nyt helpottaa, olen Arcossa. Brentan massiivi on ihan tuossa vieressä.

Otin siis päivälautan Turusta Tukholmaan, ja sieltä lähtien homma meni jotenkin näin: Helsinborg-Helsingör-Rödby-Puttgarden-Hamburg-Hannover-Cassel-Nuremberg-Munich-Innsbruk-Trento-Arco. Yhteensä 13 tuntia lautoilla, 22 tuntia ajoa ja tauot päälle. Tällä kertaa minulla meni aika tarkalleen 3 päivää, mutta kiireessä ja kahdella kuskilla tuon menisi kyllä yhtäsoittoakin. Minulla vaan ei ollut kumpaakaan. Nuo kolme päivää siis koostuivat lähinnä lautalla olemisesta, ajamisesta ja nukkumisesta. Koska minun Skoda Octavia -03 on täydellinen kiipeilyauto, niin nukkumaan meno on varsin helppoa; sopiva levike, takapenkit nurin, patjaan ilmat ja nukkumaan.

Tietysti tuon pätkän pääsisi vähän nopeamminkin, mutta mun täydellisessä kiipeilyautossa on vaan se huono puoli, että semmoinen mukava matkanopeus on suurinpiirtein 110 km/h. Hetkellisesti ehkä voi nostaa 120 km/h, mutta sitten alkaa jo vähän täristää. Tämä muodostuu jonkinlaiseksi ongelmaksi Saksan motareilla, joissa hyvin nopeasti tulee selväksi se, että Saksalaiset pitävät lähes perustuslaillisena oikeutenaan päästellä moottoritiellä tasan niin kovaa kun autosta lähtee. Tämä on ikävää, kun oma auto ei oikein kulje. Varsinkin sitten kun on pimeää, autoja kolmella kaistalla, olet itse keskimmäisellä, tie kääntyy loivasti vasemmalle 7% alamäkeen, sataa vettä ja päättymättömissä jonoissa rekat ohittelevat toisiaan. Ja juuri sillä hetkellä vasemmalta puoleltasi sujahtaa äänenopeudella joku ksenonvalonhöyryinen kromattu tuulenvire. Ja silloin sillä samaisella hetkellä sitä puristaa rattia vielä pikkuisen kovempaa ja yht’äkkiä huomaatkin tulleesi uskoon.

Eikös se ole johonkin kirjoitettukin, että: ”Saksan moottoriteillä ei ole ateisteja”?

Tosin, olen kuullut, että on olemassa autoja joilla voisi ajaa mukavasti kovempaakin kuin 110 km/h. Eikä tarvitsisi sitten ehkä pelätä niin paljoa. Mutta en vaihda, sillä niissä muissa autoissa on varmasti jotain muuta vikaa. Koska miksi muuten juuri minun auto olisi maailman täydellisin kiipeilyauto?

Eikä mua oikeasti pelottanu.

Kuvassa maailman täydellisin kiipeilyauto.

Roadtrip 2015

Auto parkissa Turun satamassa. Lautta lähtee huomenna 8:45, mutta ajattelin tulla jo tänne yöksi. Kämpillä touhu oli semmoista päämäärätöntä haahuilua, että ei enää psyyke kestäny. Siirtymät ovat aina hankalia, varsinkin henkiset. Kaikki on pakattu ja valmiina sekä ukko hyvässä kunnossa, mutta pää ei ole vielä mukana. Ei oikein vielä pysty semmoiseen amerikkalaistyyliseen ”Roadtrip 2015 is ON and I’m ready as a motherfucker!!” -hehkutukseen. Mutta en huoli, kyllä se oikea meininki löytyy noiden seuraavien 2000 (tai sinnepäin) kilometrin aikana mitä tässä pitää ajella. Aina aikasemmillakin kerroilla löytyny.

Seuraavat 9 viikkoa olisi siis tarkoitus rällätä ympäri Alppeja. Se on mun roadtrip 2015. En tykkää kertoa tarkkoja suunnitelmia etukäteen, koska niistä en minä yksin päätä. Sään jumalilla on paljon suurempi sananvalta, ja luonnollisesti myös kiipeilykavereilla. Mutta olen aina ajatellut, että kiipeilijästä kertoo tosi paljon se, mitä topoja sillä on:

.
Topoja joita otin mukaan.

Kun aloitin kiipeämään, kukaan ei kertonut että se olisi tällaista

Sunnutai-ilta, istun kotona koneella ja katson Ilmantieteen laitoksen nettisivuilta Vaasan sääennustetta vapuksi. Kymmenen vuorokauden todennäköisyysennuste lupaa mahdollisia sateita. Maanantaina otan asian puheeksi Vaasan BoulderFest 2015 -telttakuntani kanssa.

Maantaina katson Ilmatieteenlaitokselta sääennusteen Vaasaan. Meteorologin ennuste päivitetään noin 4 kertaa päivässä. Kymmenen vuorokauden todennäköisyysennuste päivitetään kaksi kertaa vuorokaudessa. Ennuste lupaa sadetta.

Tiistai. Ensimmäisenä aamulla katson sääennusteen vapuksi Vaasaan. Ensimmäisellä kahvitauolla katson Ilmatieteen laitoksen ennusteen, vaikka eihän se mihinkään ole aamusta muuttunut. Se päivitetään neljä kertaa päivässä. Katson siis sittenkin Forecan ja Yr:in. Yr on norjalaisten sääpalvelu, ja kuuluisa hyvistä säämalleistaan jotka toimivat Suomeenkin erittäin hyvin. Lounaalla katson Ilmatieteen laitoksen päivitetyn meteorologin ennusteen. Todennäköisyysennuste lupaa sadetta, mutta meteorologi laittaa viikonlopulle vain pilven ja yhden sadepisaran, heikkoja sadekuuroja siis.

Seuraavalla kahvitauolla katson josko iltapäivän päivitys olisi jo tullut. Ei ole.

Tiistai-illan teen kouluhommia ja käyn noin puolen tunnin välein toteamassa että ennuste ei ole muuttunut miksikään. Kerroinko jo, että meteorologin ennuste päivitetään neljä kertaa päivässä ja todennäköisyysennuste kaksi kertaa vuorokaudessa? Katson Forecan ja Yr:in. Lisäksi katson Ylen säälähetyksen Areenasta. Siinä meteorologi kertoo, että vappuna sataa vettä ja lunta. Animaatiossa näyttää siltä, että Vaasassa ei sada. Ilmatieteenlaitos: pilvi ja yksi sadepisara. Sovitaan telttakunnan kesken, että päätetään keskiviikkoiltana, että lähdetäänkö. Fyysikko minussa ajattelee, että ilmakehä on niin kaaottinen systeemi, että yli kolmen päivän ennusteet eivät voi ikinä olla tarkkoja.

Keskiviikkoaamuna katson sääennusteen vapuksi Vaasaan Ilmatieteenlaitokselta, Forecasta, Yr:stä ja päälle katson säälähetyksen Areenasta. Uusi lähetys tuleekin vasta yhdeksältä aamulla, joten joudun odottelemaan. Maikkarilta en pysty katsomaan kun selaimeni ei tue Microsoft Silvelightia. En halua asentaa Silverlightia. Kahvitauolla, lounaalla ja kahvitauolla katson kännykällä kaikki läpi. Ei muutoksia. Pilvi ja yksi sadepisara, 80% todennäköisyys että vappupäivänä sataa ainakin jonkin verran.

Keskiviikkoillan vietän Ilmatieteenlaitoksen sivuilla ja painan F5:sta kuin pakkoliikkeinen eläintarhaeläin. Kaikki ennusteet ovat samaa mieltä, perjantaina sataa, mutta kukaan ei oikein tiedä kuinka paljon. Sääkartoista näkee lännestä saapuvan saderintaman, joka kiertää Vaasan länsipuolelta noin 30 kilometrin päästä. Ilmatieteenlaitos: pilvi ja yksi sadepisara.

Kaverin kaveri sanoo, että Vaasa on Suomen aurinkoisin paikkakunta. Minä taas tiedän, että Helsingistä Vaasaan on 420 kilometriä.

Toisen asteen kivaa hiihtovaelluksella

Mitä se nyt hiihtämisestä kirjoittaa? Tämän bloginhan pitäisi käsitellä kiipeilyä. Eikö? Ja jos kiipeilijää hiihtää, niin se on korkeintaan rando-hiihtoa tai off-pistelaskettelua.

Samaa mieltä. Mutta tämä teksti käsitteleekin blogini toista aihetta eli kanttia. Nimittäin suksen kanttia.

Tehtiin siis hiihtovaellus Urho Kekkosen -kansallispuistoon. Reissu oli Soopa ry:n järkkäämä jokavuotinen Kaamosvaellus. Kuusi päivää hiihtoa kaamoksessa, yhteensä 60 km, pari yötä laavussa, yksi teltassa ja loput autiotuvissa. Lämpötila vaihteli +2 asteen suojakelistä -25 pakkasiin. Välillä oli jalat jäässä, toisinaan nenä ja joskus sormet. Makuupussissa ja hiihtäessä oli lämmin, loput ajasta sitä yritti pysyä lämpimänä. Ylämäissä suksi piti harvoin. Suojakelillä ahkio ei luistanu. Paljon oli porukkaa; parhaimmillaan 13 henkeä nukkui samassa tuvassa. Ville eksyi. Jussi putosi avantoon. Lapio hukkui.

Hetkeäkään en vaihtaisi pois.

Kiipeilyssä kuulee usein vitsin ensimmäisen ja toisen asteen kivasta. Ensimmäisen asteen kiva on sitä kun kotona karkkipussin – vai oliko se sipsipussin(?) – kanssa katsoo sitä viihdesarjaa mikä ikinä nyt sillä hetkellä sattuukaan olemaan sitä kuuminta. Tiedättehän, silloin on ihmisellä oikeasti kivaa ja asiat hyvin. Energiatase vahvasti plussalla.

Tämä meidän hiihtovaellus taasen kuuluu siihen toiseen kategoriaan, josta sitä huumoria sitten kiskotaan. Toisen asteen kivassa itse tekeminen onkin itseasiassa kärsimystä tai helvettiä. Joskus tulee jopa nälkä. Mutta siitä toisen asteen kivasta tulee sitten loppujenlopuksi jälkeenpäin muistellessa kiva olo. Yleensä silloin kun on taas lämpimässä ja pois nälästä. Toisen asteen kiva on siis tavallaan sama asia kuin ”aika kultaa muistot”, mutta ei ihan. Toisen asteen kivaan kuuluu myös tietoisuus siitä, että tulipahan tehtyä jotain tervehenkistä, mutta ei missään nimessä tervejärkistä.

Mutta vaikka kuinka sitä tuollakin hiihtäessä ajatteli, että kuinka hienoa se sitten on, kun on reissun päätteeksi lämpimässä linja-autossa, maha täynnä, saunoneena. Nukkua siihen ja hei hei. Hekumoida siinä tunteessa, että vitsit meikä on kova jätkä ja kylläpäs tuli taas hiihdettyä ja jumankekka että oli perseestä! Ja niin edelleen.

Niin oikeasti heti ensimmäisenä sieltä linja-autosta – jopa ennen saunaa ja lohibuffettia – haluaa vaan takaisin sinne metsään. Ihan tylsää istua siellä liian lämpimässä ja katsella ikkunasta ulos. Kaikki on jotenkin niin kliinistä. Kiva on tuolla jossain, ja minä istun täällä.

Sitten sitä pohdiskeli, että mihinkä kategoriaan se tämmönen touhu sitten oikeasti menee? Kun minulla kuitenkin oli ihan kivaa kokoajan. Eli kivaa kärsimystä, jota oli kiva muistella? Perverssiä.

Ja entäs elämä itsessään sitten? Kumpaa kivaa elämä on? Ensimmäisen vai toisen tyypin? Onko elämä edes kokoajan kivaa?  Vai jossain vaiheessa – ehkä sitten kiikkutuolissa jälkikäteen muisteltuna – tämä kaikki muuttuukin yhtäkkiä, jotenkin oudolla tavalla, kivaksi?

Näitä ristiriitaisia tuntemuksia märehtiessäni olin kuitenkin luottavaisin mielin, sillä onnekseni olen jo aikuinen ja minulla on valmiit toimintamallit tämmösten asioiden käsittelyyn.

Sitten muistin, että minähän olen tipattomalla…

Rautulampi
Rautulampi © Pekka Alanen
Porukkaa Lankojärvellä © Pekka Alanen
Jussi pluttas. © Pekka Alanen
Kuivat vaatteet päälle ja suksista jäät pois. © Pekka Alanen
Yhtenä iltapäivänä keskityimme lähinnä siirtelemään lunta paikasta toiseen.
Kuva-arvoitus: mitä tässä on tapahtunut? Tilanteeseen liittyy muutama hiihtäjä sekä ahkio ja rinkka.
Okei, myönnetään. Se suojakeli hajotti. © Pekka Alanen
Allekirjoittanut tiskaa. © Pekka Alanen
Paikallisia nähtävyyksiä. © Pekka Alanen
Käytiin rajalla. Ei menty yli, kun ei ollu rynkyt mukana. Ja muutenkin, me osataan käyttäytyä korrektisti näissä kansainvälisissä tilanteissa. © Pekka Alanen
Poikien kammi romahti vikana yönä Rajajoosepin rajanylityspaikalla…
Meidän majoitusratkaisu oli kuulemma ihan tylsä.
Pakollinen kuva paluubussista. Ei hätää äiti, tipaton kesti!
Kyllä se kaamoksessakin päivä paistaa.