Antti A., soolokiipeily, Blaitièren onnettomuus ja miten mikään liittyy yhtään mihinkään

”Ylipäätään tämä pentumainen ns extremelajien harrastelu saa ihan liikaa palstatilaa ja median huomiota, siis silloinkin, kun onnettomuuksia ei satu, eikä riskejä tunnu koskaan olevan ainakaan kulloisenkin hengenvaarallisen hölmöilyn nokkamiesten mielestä mitenkään merkittävästi! Selkeää älyllistä epärehellisyyttä siis. Myöskään näitä ”kaveria ei jätetä” -sankareita, jotka – ilmeisesti jossain vaiheessa varmaan yhteiskunnan kustannusavulla – aiheuttavat aina vaan lisää vaaroja ainakin itselleen ja sitä kautta lähipiirilleen, ei totta toisen kerran pitäisi tolkuttomasti hyysätä” (Kardemumma Kalliosta, YLE.fi)

Tänä kesänä tapahtui kahden suomalaisen kiipeilijän hengen vienyt onnettomuus Ranskan Alpeilla Chamonix:n läheisyydessä Aiguille de Blaitièren vuorella. Suomalaisten henkiä vievä kiipeilyonnettomuus tuntuu aina huomattavasti pahemmalta kuin muut onnettomuudet, ja erityisesti tämä, koska toinen uhreista – Antti Ahola – oli monille tuttu mm. reitintekijänä Salmisaaren Kiipeilyareenalta. Tällöin kuolema tuntuu jotenkin niin henkilökohtaiselta. Syksyn aikana Antti onkin tullut puheeksi käytännössä joka kerta sekä uusien että vanhojen kiipeilytuttavuuksien kanssa.

Lisäksi asian käsittely kansallisissa medioissa on ollut poikkeuksellisen kattavaa ja yksityiskohtaista. Esimerkkeinä mainittakoon Hesarin ja Ylen uutisten lisäksi myöhemmin julkaistu yksityiskohtainen analyysi onnettomuuden syistä (Väärät varusteet osasyy Ranskan kiipeilyturmaan, HS). Tämä analyysi on kirjoitettu Artturi Krögerin julkaiseman haastatteluihin perustuvan raportin pohjalta.

Tosin, hesarin ei-kiipeilevä journalisti on tehnyt omia johtopäätöksiään, ja lukijalle luodaan kuva huonosti valittujen varusteiden merkittävästä osallisuudesta kuolemiin. Antilta puuttui näet yleensä onnettomuuspaikan tapaisissa olosuhteissa – eli jäätiköllä – suositeltu vaellushakku, jonka avulla Antti olisi voinut yrittää pysäyttää liukunsa ns. self-arrest tekniikalla. Lisäksi koko neljän hengen kiipeilyseurue vaelsi jäätikköolosuhteissa ilman köyttä. Mikä on varsin yleistä, mutta silti vastoin yleisimpien oppikirjojen suosituksia.

Ennen kuolemaansa Antti keräsi harvinaislaatuisen laajaa huomiota suomalaisen kiipeily-yhteisön ulkopuolelta soolokiipeilemällä varsin kuuluisan ja vaikean reitin Olhavalla, ja ottamalla tästä selfien. Tai sooloselfien, niin kuin Antti asian ilmaisi. Tämä tempaus päätyi sitten jotain kautta Iltasanomien toimittajan tietoisuuteen ja siitä tehtiin juttu After Dark -osioon otsikolla ”Kesän hurjin selfie?”. Antin mukaan tälle jutulle saattoi arvioida noin 30 000 lukijaa, mikä on suomalaisessa kiipeilyskenessä aivan valtava määrä.

”Se fiilis, kun pääset kallion juurelle ja lähdet kiipeämään yksin on uskomaton. Ensimmäiset metrit ilman köyttä sydän lyö tiheään, mutta hetken – muutaman metrin kiipeilyn jälkeen focus tiivistyy, silloin on jäljellä vain sinä ja kallio. Ainoa mitä tarvitsee miettiä on itse kiipeäminen.” (Antti A., Iltakiipeilyn lyhyt oppimäärä)

Tästä kaikesta piirtyy kieltämättä aika vaivannuuttava kuva onnettomuudesta, sen syistä ja myös koko kiipeilystä lajina. Ja veikkaanpa, ettei nimimerkki Kardemumma Kalliosta ole edes kuullut koko soolokiipeilyn käsitteestä yhtään mitään. Ja hyvä niin. Eikä tämä kyseinen kommentti nyt kovin paljon samanmielisiä ääniä saanut. Mutta silti, tämä homma ei todellakaan mennyt millään tavalla putkeen.

Koen olevani harvinaisen etuoikeutettu, kun minulle suotiin mahdollisuus tutustua henkilökohtaisesti Antti Aholaan, ja siten myös koin hänen kuolemansa varsin raskaasti. Antti osallistui samalle RCI -kursseille kanssani eli touhusimme samoja juttuja yhden viikonlopun Olhavalla ja sitten kaksi viikkoa Dolomiiteilla. Eihän sitä voi todellakaan väittää tuntevansa ihmistä näin lyhyen ajan jälkeen, mutta silti Antin poismeno tuntui pahalta.

Soolokiipeilyllä on vahva leima. Se, kuka päättää kiivetä ilman köyttä, lokeroidaan automaattisesti siihen tiettyyn lokeroon, jolle muut eivät kovin suurta elinajanodotetta anna. Se rajallinen ymmärrys mikä minulla soolokiipeilystä on, on että sooloamista ei tehdä ainakaan maineen ja kunnian takia. Asiasta selfien ottaminen ja Iltasanomien nettijulkaisuun päätyminen on tietysti jonkinlaista rajanvetoa, mutta ainut kestävä motiivi kovien reittien sooloamiseen on sisäinen. Uskon, että Antti tiedosti tämän varsin hyvin. Itsekkin olen nyt videoinut omat sooloamiset ja pistänyt ne tänne blogiin, eikä siinä motiivi ole ollut kokonaan sisäinen. Omat soolokokeilut ovat olleet kuitenkin niin helpoilla reiteillä, että ei tässä puhuta samasta asiasta.

Sooloaminen herättää väistämättä voimakkaita tunteita ja jopa kateutta. Joidenkin kiipeilijöiden päässä herää kysymys, että miksi minä en ole noin vahva ja rohkea, jotta voisin kiivetä noin vain ilman köyttä? Ja sitten kun se sooloaja ottaa ja kuolee, niin ollaankin kaikki niin oman elämän asiantuntijoita.

”Satuin tänne ihan muusta syystä, mutta todettakoon, että tuon tapauksen riskit olisi voinut mitigoida (ja päivän oikeaan varustukseen päätyä) vaikka samalla 3×3 menetelmällä, jotta SAC promoaa. […] Opetus on ehkä se, että jos et ole huomenna kuolemassa agressiiviseen syöpään tms. niin kannattaisi valita riskinsä siten, että pääsee huomennakin kiipeen tai tekemään mistä nyt sitten nauttiikaan.” (nimim. Kehva. Relaa.com)

Joka sitten ilmenee siten, että noin vain kuitataan koko tragedia jollain epämääräisellä teknisellä jargonilla tai silkoilla epäolennaisuuksilla. Kovasti opitaan jotain ja vakuutellaan, että jos vaan tehdään asiat oikein, niin ei tuommoista voi tapahtua oikeille kiipeilijöille.

Tämä on tavattoman epäreilu viesti. Vedetään niin koukeroiset ja ihmeelliset yhtäläisyysmerkit onnettomuudesta ja hakun puutteesta Iltalehden jutun kautta Antin sooloamiseen, ettei sitä edes ymmärrä. Jotenkin vaan tulee hinku ostaa uusi köysi. Tämä viesti on epäreilu kiipeily-yhteisölle, muulle kansalle ja varsinkin Antin läheisille. Ja vaikka elämmekin anonyymin nettikommentoinnin maailmassa, niin koen, että viestintävastuu ulottuu viestin vastaanottajana myös minuun. Haluankin täten kertoa oman näkemykseni.

Aloitan siis siitä, kun tapasin Antin ensimmäisen kerran.

Olin kiivennyt RCI-kandi Henrin ja ohjaajien kanssa pari päivää ennen RCI-kurssien kakkosmoduulin alkamista Olhavalla. Perjantai-iltana (kurssi alkaisi lauantaina) istuin iltapalalla nuotiopaikalla, kunnes paikalle saapuivat minulle aikaisemmin tutut kandit Marko ja Joni sekä joku minulle tuntematon partasuu – Antti. Siinä iltapalaa syödessäni katselin kun Antti vyyhtesi köyden repuksi harteilleen ja soolosi ylös Kehrääjän aina Olhavan vuoren huipulle asti. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Sooloamista olin nähnyt, mutta en mitään tämmöistä. Niin varmaa ja rauhallista kiipeilyä. En livenä. Myöhemmin Antti viittaa Kehrääjän helppona peruslinjana, jonka avulla hän pääsi nopeasti Olhavan laelle. Muistaakseni tässä kohtaa jatkoin iltapalani syömistä.

Tämän jälkeen kuulen epäuskoista kommentointia, kun Antti sooloa Ruotsalaisten reitin 5+, joka helposta greidistään huolimatta on varsin viukea reitti. Ei mitään semmoista, mitä huvittaisi vetää ilman köyttä iltayhdeksältä ennen iltapalaa, tai ollenkaan jos niikseen tulee. Ja pian sen jälkeen lähtee – kuten jo tiedetään – ehkä Suomen kuuluisin reitti: Kantti 6-.

Illalla nuotiolla istuessamme joku kysyy sitten Antilta, että tuleeko hänestä seuraava – soolokiipelyn supertähti – Alex Honnold. Johon Antti vastaa hetken miettimisen jälkeen, mutta yks’kantaan: ”Ei. Ei mitenkään.”. Kuten olen aikaisemminkin todennut, niin yksi varsin oleellinen osa kiipeilyä on toisille kiipeilijöille uhoaminen ja omilla sankariteoilla retostelu. Vaikka ne olisivatkin kuinka säälittäviä tahansa. Edellisenä iltana olimmekin keskustelleet mm. siitä kuinka Ruotsalaisten reitin voisi oikeasti kiivetä vain kolmella varmistuksella. Nyt sitten saimme nähdä, miten se kiivetään, kun osataan oikeasti kiivetä. Koin todella virkistävänä kohdata kiipeilijän, joka ei kokenut tarvetta oman egonsa kohottamiseen muuten kuin tekojen kautta.

Pari kuukautta myöhemmin, olen muistaakseni taas iltapalan kimpussa Cortina D’Ampezzossa, kun telttamme viereen parkkeraa Antti valkoisella 90-luvun farkullaan. Silminnähden nääntynyt Antti kertoo innoissaan, kuinka piti käydä vielä katselemassa Marmoladan massiivia ennen kuin ajoi Cortinaan. En ole ihan varma, mikä Antin ajoreitti oli, mutta kyllä siitä ainakin joku neljä tuntia on tullut ylimääräistä. Ravintoa oli kuulemma nautittu lähinnä energiajuomista, ja siltä se vähän näyttikin. Navigaattorin virkaa hoiti nippu googlemapsista tulostettuja papereita. Keittimen kahvakin oli unohtunut kotia, mutta ei kelvannut kahva lainaan vaan kuumat vedet kaadettiin kattilasta paljailla näpeillä.

Kurssin aikana me kurssilaiset pidimme toisillemme luentoja erinäisistä kiipeilyyn liittyvistä aiheista. Antti piti omansa ajan säästämisestä erittäin pitkillä reiteillä. Luentonsa aikana Antti piti myös pitkän puheenvuoron soolokiipeilyn puolesta ja kehotti meitä muita aloittamaan sooloamisen hyväksi kokemallamme tasolla.

Myöhemmin Dolomiiteilla Jorin reittillä  soolosimmekin ensimmäisen köydenpituuden lähestymiskengillä. Tähän päädyttiin pitkän reitin kiipeämisen käytettävän ajan minimoimiseksi. Tämä oli samalla elämäni ensimmäinen soolo ja lopullinen kimmoke sooloilun aloittamiseen. Itseasiassa Antti kiipesi koko loppureitin lähestymiskengillä. Meidän takana tullu UIAGM -opas arveli tästä, että ”He must be really strong climber”. Johon me sitten totesimme, että niinpä on. Jorin reitin vaikeimmat köydenpituudet ovat ranskalaisilla greideillä jotain 5a:n luokkaa. Mutta uskaltaisin väittää, että tässä tapauksessa greidi on hieman suhteellinen käsite.

Kurssin lopussa pidimme kurssilaisten kesken äänestyksiä mm. siitä kuka on paras varmistusten asentaja, paras yhteishengen luoja, paras ohjaaja, kenen kanssa on ollut mukavinta ja turvallisinta kiivetä jne. Antti valittiin henkilöksi kenen kanssa on ollut mukavinta ja turvallisinta kiivetä. Äänijakaumaa ei paljastettu meille kurssilaisille, mutta veikkaan että aika moni meistä oli tästä samaa mieltä. Antin kanssa homma toimi ja oli koko ajan turvallista. Mikä ei tällä tasolla, kuten valitettavasti huomasin, ollut itsestäänselvyys. Eikä parhaista yrityksistäni huolimatta edes omassa toiminnassani.

Olihan Antti omalla yli 15 vuoden kiipeilykokemuksellaan täysin omassa sarjassaan, joten miten minä omalla neljän vuoden kokemuksellani pystyisin arvioimaan sitä toimintaa mitenkään järkevästi? En pystykään. Mutta ei se mielipidettäni mihinkään muuta: Antti ei ollut vaarallinen kiipeilijä.

Mielestäni Antin toiminnasta oli turha etsiä muita kiipeilijöitä vaarantavia elementtejä, jotka olisivat johtuneet ylimielisyydestä, kuolemaa halveksuvasta asenteesta tai mistään muustakaan. Homma kulki hyvin ja sopivalla huumorilla. Tämä on ehkä hankala ymmärtää, koska samalla kyseessä oli itse herra Soolokiipeily. Näin se vaan oli. Näin minä sen koin. Ja todistettavasti myös enemmistö muista kurssilaisista.

Miten sitten Antin kaltainen todella kokenut kiipeilijä voi vetää lipat lähestymisellä ja kuolla? En minä sitä tiedä. Mutta sen tiedän, että joskus vedän lipat, kun vien roskia. Ja joskus on tullut jopa vedettyä lipat ihan vaan kiivetessä. Vaikka fokus on ollut yli sataprosenttia ja flow rikkumaton – täydellinen. Jos näkisin kuinka kiipeilykaverini luisuu sata metriä korkean jyrkänteen yli, niin saattaisin ehkä hätääntyä. Tuntea syvää voimattomuutta ja ahdistusta. Verenpaineeni ja sykkeeni nousisi. Parasympaattinen ja sympaattinen hermostoni alkaisivat soida eri raidoilla ja jalkani alkaisivat tärisemään. Enpä tiedä. Saattaisin jopa itsekkin liukastua.

Jos sinusta hyvä lukija tuntuu, että hakku ja self-arrest tekniikka olisi auttanut sellaisessa fyysisessä olotilassa yhtään mitään, niin luulen, että olet väärässä. Jos sinusta tuntuu, että köysistössä kulkeminen olisi pelastanut kaikki, niin olet ehkä oikeassa. Tosin maailma on täynnä esimerkkejä, joissa koko köysistö on livennyt, kun yksi jäsen on vetänyt muut mukanaan. Aivan hyvin köysittä vaeltaminen Blaitièrella saattoi nimenomaan pelastaa ne kaksi muuta kiipeilijää. Jos sinusta tuntuu, että olisi kannattanut mennä simulina, niin ehkäpä sinun pitäisi kiivetä jotain muuta.

”Running belayn [=simulikiipeily] idea  …

http://www.youtube.com/watch?v=GuYbAz2X6Dg

Jäätikkö- ja alppikiipeilykursseilla opetetaan tekemään noikin temput oikein.” (nimim. Hyde. Relaa.com)

Simulikiipeily on aina moninverroin hitaampaa kuin ilman köysiä kulkeminen. Ei vuorilla voi olla kovin pitkälle iltapäivään. Ja jos kaikki aika hassaantuu jo lähestymisellä, niin homma on sitten siinä. Vaikka reitin pystyisikin toppaamaan, niin ei sieltä enää pääsisi pois. Lisäksi jos etenemistä jäätiköllä haluaa oikeasti varmistaa, niin pitää olla mukana jäähän kiinnitettäviä suojauksia. Näillä tavaroilla ei taas tee yhtään mitään sitten itse kalliokiipeilyreitillä. Ja reppu, sehän on aina liian pieni.

On täysin luonnollista etsiä syitä sille, miksi juuri minulle ei voisi ikinä käydä noin. Mutta silti onnettomuuksia vaan tapahtuu. Turvallisuus ei ole asia jota maksimoidaan, se on asia joka optimoidaan ja sovitetaan siihen viitekehykseen, mitä elämältä haluaa. Ei Muumitalonkaan ovia lukita yöksi ja silti niillä menee ihan hyvin.

Välillä onnistuu, välillä tulee turpaan ja kuten Kipling runossaan ”If—” toteaa: ”Treat those two impostors just the same;”.

Hyvää matkaa Antti! Harmi, että meidän jäähyväiset jäivät sillä tavalla miehekkään jäyhäksi. Olin varma, että tapaamme vielä.

Soolocircuit Käärmekalliolla, oikea sektori

Muutin viime viikolla Helsinkiin ja siitä lähtien on himottanut käydä kokeilemassa paikallisia kallioita. Viime viikon sateiden jälkeen on ollut tosi hyvää keliä, niin päätin lähteä samantien vetämään soolona on-sighteja. Tuloksena syntyi eräänlainen ”soolokiipeilycircuit” Käärmekallion oikealle sektorille. En ole ihan varma, että mitkä reitit tuli kiivettyä, mutta luultavasti ne olivat Slab No. 2, Slab No. 3 ja Slab No. 6.

Koko sektori on kallistukseltaan superpositiivinen eikä se ole hirmu korkeakaan. Ehkä 12 metriä. Hyvä paikka köysikiipeilyn harjoitteluun, kunhan muistaa varoa lasinsiruja. Hyvä paikka myös soolokiipeilyn harjoitteluun, kun noin matalta pudotessa ei välttämättä edes kuole. Trädireitit näyttivät olevan lähinnä kehnosti varmistettavaa otekiipeilyä.

Tässä video circuitista:

Vetäsin minä myös neljännenkin reitin, mutta yllätys yllätys, unohdin tohkeissani painaa kameran rec-nappulaa (joo joo, tiedetään). Onneksi se reitti ei ollut mitenkään kovin hieno… Toisaalta, mikäpä näistä nyt hieno olisikaan.

Kiipeilyä ja hieman luolailua Olhavalla

Olhava on paras kiipeilykallio mitä Suomesta löytyy. Hyvää kiipeilyä halkeamakiipeilystä otekiipeilyyn. Ainut mikä uuppuu ovat helpot pultatut reitit.

Olhava löytyy Repoveden kansallispuistosta. Kansallispuisto meinaa sitä, että uusia reittejä ei enää pulttailla, mutta myöskin sitä että infra on hyvää! Heti kallion alta löytyy hyvät telttapaikat, nuotiopaikka ja veneitä lammella liikuskeluun. Kaivo löytyy parin sadan metrin päästä, samoin huusit ja vähän kauempaa metsästä löytyy myös laavu. Polttopuut tulee talon puolesta.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, että Olhavalle voi lähteä kesällä vaikka itsekseen ja kiipeilykavereita löytyy taatusti. Joitakin tietysti tungos voi ahdistaa, mutta itse tykkään kun on porukkaa. Ja pysyypähän reititkin puhtaina. Olhavalla on vain pari niin sammaleista reittiä, että niitä ei kehtaa kiivetä.

Tämä viikonloppu oli varsin kuurosateinen ja yhden tämmösen kuuron aikana käytiin kiipeämässä Olhavan luola, kun ei sitä sateella oikein muuta pysty. Luolassa kulkee FIN 3+ greidattu trädireitti, mutta sen greidi tulee lähinnä lopun halkeamasta jonka voi kiertää helpomman kautta. Jätettiin siis köydet teltoille ja vedettiin vapaasti.

Luolaan mennään sisään Olhavanlammen puolelta parisen metriä korkeaa luiskaa pitkin kiiveten. Tässä tulee reitin teknisin osuus, jotain III UIAA greideillä. Luiskan jälkeen tyrkätään sisään luolaan, jonka viimeistään tässä vaiheessa huomaa olevankin iso halkeama. Halkeaman pohjaa pitkin kävellään noin 10 metriä pohjalla olevan kivikasan kohdalle. Halkeama on heti alussa kaikkein kapeimmillaan, noin 60 cm leveä, mutta levenee äkkiä. Heti kivikasan jälkeen kiivetään halkeamaa ylöspäin stemmaten selkeä linja ylös ja luolaan päin noin 5 metriä korkeammalla olevien halkeamaan jumittuneiden kivien päälle. Kivien päältä jatketaan matkaa luolaan päin kiiveten vaakatasossa halkeamaan jumittuneen oksan päälle, ja siitä nurkan toiselle puolelle. Nurkan jälkeen löytyy iso ylöspäin aukeava halkeama, josta kiivetään ylös vapaavalintaisesta kohdasta. Tässä videokooste luolasta.

Kuvia, joiden laatu on nyt poikkeuksellisen hyvä sillä ne on ottanut allekirjoittanutta vähän laadukkaampi kuvaaja Harri Kallunki.

Olhavan telttakylä. © Harri Kallunki
Luolan suuaukolla. © Harri Kallunki
Heikki näyttää mallia alun kiipeilyä helpottavasta lieback -tekniikasta. © Harri Kallunki
Luolan suuaukko. © Harri Kallunki
Luolasta poistuminen. © Harri Kallunki
Martin liekeissä tulevasta Alppitorvi 4+ halkeamasta. © Harri Kallunki
Liidaaja menee ensin ja kakkoset perässä. Köysihommat kannattaa tehdä ennen kun kaikki ovat tunkeneet halkeaman alle, koska siellä ei oikein sitten mahdu tekemään mitään. © Harri Kallunki
Venyttely todellakin siirtyy kiipeilytekniikkaan! Salama 5+ © Viivi Hyppönen
Salama 5+ © Viivi Hyppönen
Repovedellä ei autolla ajeta. Niinpä parkkipaikalta Olhavalle tulee kävelyä 3 kilometriä. Tämä on vain hyvä asia, koska samalla pääsee kunnon retkeilytunnelmaan eikä ylimääräistä kamaa tule otettua niin paljoa. © Harri Kallunki

Nelosen soolo

Soolokiipeily – tarkemmin sanottuna vapaa soolokiipeily – on kiipeilyä ilman köyttä. Tässä kiipeilyn alalajissa kiipeilijä luottaa vain omaan taitoonsa reitin kiipeämiseksi. Varmistuksia ei ole. Soolokiipeily on tavallaan kiipeilyn puhtain muoto ja samalla nykyaikaisen kontrollikulttuurin kauhistus. Tilanne on koko ajan omassa hallinnassa, mutta samaan aikaan kontrollia ei ole.

En ole aikaisemmin uskaltanut soolota. Kuitenkin, tänä kesänä näin Dolomiiteilla useampaan kertaan kuinka oppaat soolosivat reittejä ylös asiakkaiden kanssa, ja ymmärsin että sooloaminen on osa kiipeilyä siinä missä sisähallin sohvilla kahvittelukin. Jotkut harrastaa sitä, toiset ei. Minusta sooloaminen auttaa kasvamaan henkisesti kiipeilijänä. Mitä ikinä tuo ikuinen klisee sitten tarkoittaakin…

Tänään sitten päätin käydä sooloamassa helpon ja muutamaan kertaan kiivetyn nimettömän nelosen trädireitin Patamankalliolla, ja tuntui kyllä hyvältä:

ps. Matkalla Patamalle päässäni soi Chopinin Nocturne Cis-mollissa, joten laitoin sen videon taustalle. Tuli ehkä turhan dramaattinen näin, mutta hyvä biisi se on kuitenkin!

Kotiinpaluu

Ollaan viime päivät ajeltu Euroopan halki takasin kotia kohti. Tultiin takasin Via Balticaa pitkin, eli ensin Saksan puolella Berliinin ohi Puolan A12 moottoritielle, jota pitkin ajellaan Varsovaan asti. Sieltä E67 tie – eli ns. Via Baltica –  vie aina Tallinnaan asti. Tylsää puuhaa tuo ajaminen. Lauantaina lähdettiin ajamaan aamupäivällä Innsbruckista. Sunnuntaiaamuna oltiin Varsovassa ja maanantaina Pärnussa. Sunnuntai oli hyvä päivä Puolan läpi ajamiseen, kun siellä ei ollut juurikaan rekkoja.

Ajon kurjuuteen osasi tietysti varautua etukäteen, mutta lisäksi lauantaina Saksalaisessa mäkkärissä uutisia selatessa meille selvisi, että sen Chamonix onnettomuuden nuorempi kuolonuhri oli meidän uusi tuttavuus RCI-kurssilta parin viikon takaa. Ehdin tosissani ystävystyä tämän kaverin kanssa, hyvää kiipeilyseuraa ja tosi mukava tyyppi. Toivotan voimia hänen perheelleen ja läheisilleen.

Jotenkin tuntuu kornilta lueskella tuota aikasempaa postaustani, missä paasaan siitä miten kiva päivä oli kun kaikki selvisi hengissä ja mitä kaikkea. Tekisi mieli ottaa se pois, mutta mitäpä se auttaisi.

Lisäksi on hirveä lomaltapaluumasennus päällä.

Eli tämmösiin tunnelmiin; Roadtrip 2014 kuittaa.

Piz Bernina, ärsyttävä rajatapaus.

Monte Rosa -seikkalujen jälkeen heitin Jarkko ja Emma takaisin lentokoneelle ja Viivi Itävaltaan ÖAV:n jäätikkövaelluskurssille. Nelitonnisten huiputtaminen innosti vielä joten päätin lähteä koittamaan Piz Berninaa 4049 m.

Aikasemmat huiputukset – Gran Paradiso, Piramide Vincent ja Signalkuppe – olivat tekniseltä vaikeudeltaan helpoimmasta päästä ja itse nousut tuli tehtyä auringon paisteessa ja hyvin tallattuja polkuja pitkin. Hakut olivat mukana lähinnä näön vuoksi. Nyt oli hakusessa vähän teknisempää  huippua ja Piz Bernina sattui olemaan kaikkein lähimpänä. Normaalireitti huipulle on vaikeudeltaan PD+, eli pykälän vaikeampi helpoimmasta F greidistä ja vielä plussa päälle merkiksi siitä että kyseessä on vaikea PD.

Laitoin auton parkkiin Campo Moroon sunnuntaina. Suunnitelmana oli kävellä maanantaina Marinello Bombardieri majalle (2813 m), tiistaina Marco e Rosa majalle (3600 m) ja keskiviikkona huiputtaa itse Bernina sekä vetästä koko matka takaisin autolle. Näin saisin riittävästi aikaa akklimatisoitua eikä vuoristotauti muodostuisi samanlaiseksi ongelmaksi kuin Monte Rosalla.

Ongelmat näytti sen sijaan tarjoavan sää. Berninalle oli tullut sunnuntain vastaisena yönä uutta lunta pari senttiä. Lisää oli tulossa ennusteen mukaan myös maanantaina ja ehkä tiistainakin. Uusi lumi aiheuttaa kaikenlaista harmia. Se vyöryy helposti, antaa periksi jalkojen alla ja piilottaa railot. Keskiviikolle ennuste antoi kuitenkin suht hyvää ja aurinkoista keliä, joten päätin lähteä katsomaan miltä hommat siellä ylhäällä näyttävät.

Maanantain lähestyminen Marinellille sujui leppoisasti pienessä vesisateessa ja ukkosessa. Matkalla kohtasin ainoastaan yhden parivaljakon vuoristotamineissa matkalla alaspäin. Piz Bernina on kuulemma liian vaikea tässä kelissä, jopa Marco e Rosalle pääseminen on hankalaa uuden lumen ja vesisateen takia. Marco e Rosalle päästääkseen pitää kiivetä noin sata metriä 50 asteista lumirinnettä ja lisäksi edeltävällä jäätiköllä on railoja (PD). ”No, jokaisella on oikeus mielipiteeseen”, tuumin ja jatkoin matkaa.

Marinellille saavuttuani huomasin, että eihän siellä ollut ketään muita kiipeilijöitä kuin minä! Yksi köysistö oli kuulemma tulossa illemmalla. Sääennustekkin oli muuttunut pykälän huonompaan. Jännitys tiivistyy ja alkaa mietityttämään.

En siis ole aikaisemmin kiivennyt PD-:sta vaikeampaa, joten greidinä PD+ on minulle henkisesti hankalampi kuin, jos olisin aikaisemmin kiivennyt jonkun sen tasoisen reitin. Uusi taso on aina henkisesti hankala. Samalla tavalla esim. toisen maratonin juokseminen ei ole läheskään niin vaikeaa (henkisesti) kuin ensimmäisen. Kiipeilyssä tämä ilmiö korostuu. Keskeyttänyt maratoonari tilaa taksin ja lähtee kotiin. Mitään ei tapahdu. Vuorilla yksin kiivetessä ”keskeyttäminen” on – ongelmallisempaa.

Jalkaakin jomotti. Joku rasitusvamma oikeassa nilkassa, joka oli kuitenkin pysynyt buranalla kurissa. Se toinen köysistö perui tulonsa. Ja sitten Marco e Rosan majan vartija, joka oli sattumoisin vuoristo-opas, pyysi puhelimessa että en lähtisi. Täällä on kuulemma vähän erilaista kuin Monte Rosalla, ja ymmärsin rivien välistä, että vaikka kuinka Madonna meitä suojelee, niin sillä on tapana suojella vähän enemmän niitä jotka pitävät itsestään huolta. Tottakai, eivät ne halua että porukka tulee niiden vuorille kuolemaan. Huonoa mainosta.

Tiedän jääkiipeilystä että pystyn kiipeämään AD tasoa helposti. Lunta oli tullut kaikkinensa vain muutama sentti. Osaan jo havaita railot, tiedän missä niitä yleensä esiintyy sekä hitaasti etenemällä löydän myös ne lumen alle hautautuneet. Suunnistaminen ilman tallattua polkua ei ole ongelma.

Mutta sehän ei ole nyt se pointti. Pointti on se, että riskitekijöitä on niin monta. Huono keli, henkisesti vaikea reitti, ei muita kiipeilijöitä sekä jalan kipuilu. Jos näistä riskeistä olisi vallitsevana vain yksi, niin päätös lähteä olisi helppo. Sää voikin olla pahempi kuin ennustettu, mutta ei haittaa koska muita on lähellä, kroppa toimii eikä henkisiä hidasteita ole. Tai jos muita kiipeilijöitä ei ole, mutta sää on hyvä, kroppa toimii ja niin edelleen. Mutta entäs jos käykin niin, että sää on huonompi, reitti vaikeampi ja jalkaan koskee niin paljon että sitä pitää varoa. Silloin on maailma täynnä paskaa.

Luontaisesti sitä haluaa ajatella että kaikki kääntyy parhain päin, ja niinhän siinä olisi käynytkin. Nyt on keskiviikko, istun Val di Mellon paikallisessa kaljan kanssa ja aurinko paistaa. Kirjoitan tätä blogia ja yritän perustella itselleni miksi päätin jättää leikin kesken. Ei auta.

Mutta kuten Tapanin iskä on joskus sanonut: ”Hyvä päivä: kukaan ei kuollut ja pidämme lajista edelleen”.

ps. Ihan hyvää sporttia täällä Mellossa.

Signalkuppe

Piramide Vincentin huiputuksen jälkeen alkoi maailman tylsin odottelu majalla. Vaikka minulla olikin hyvää luettavaa (Neil Gaimanin Ocean at the end the lane), niin koko päivä sisällä – ainoana rytmittäjänä ajoittaiset kusitauot – ei ollut sitä kaikkein hauskinta. Meidän vuoristotaudin oireet eivät olleet kuitenkaan täysin hävinneet, niin pakko oli vaan levätä ja tankata vettä. Illalla sitten piti ottaa yksi särkylääke, kun selkä oli mennyt niin jumiin makoilusta. Seuraavana aamuna ohjelmassa Signalkuppe.

Aamulla oltiin jo viisaampia ja mentiin aamiaiselle 10 minuuttia etuajassa, koska sillon kaikki oli jo aseteltu saataville vaikka virallisesti aamiainen alkoikin vasta 4:30. Näin päästiin kävelemään jo kymmentä vaille viisi ja hyvissä ajoin ennen muita köysistöjä. Välillä pitää vähän sikailla. Yleensä toki ei.

Signalkuppelle mentiin länsireittiä pitkin. Gnifetin majalta suoraa kyytiä Piradime Vincentin ohi Lys -jäätikön satulalle, ja sieltäpä jo huippu näkyykin. Pieni notkelma, vähän serakkia ja viimeinen nousu. Nousua tulee yhteensä 960 metriä ja topon mukaan aikaa menee 4h ylös ja 2h alas. Me oltiin jonkin verran tätä nopeampia, lähinnä koska olosuhteet olivat niin loistavat.

Signalkuppen toppi onkin keskimääräistä viihtyisämpi. Aamupiirakat ja teet Margeritta -majalla, joka on samalla euroopan korkein rakennus.
Madonna suojelee täälläkin.
Lys jäätikön satula.
”Hei olen kivi! Tykkään vieriskellä näitä rinteitä alas ihan hurjana!”

Piramide Vincent

Piramide Vincent on ainoa Monte Rosa -ryhmän nelitonnisista joka on kokonaan Italian puolella, loput huipuista toimivat rajapyykkeinä Italian ja Sveitsin välillä. Me otettiin NNW -reitti Gnifetin majalta, jolloin nousua tulee 610 metriä ja aikaa ylös 2h 15min ja alas 1h 15min. Keli oli hyvä ja lumi kovaa, niin meillä meni huomattavasti vähemmän aikaa ja oltiin takaisin Gnifetin majalla noin kasin aikaan aamulla.

Hyvä aamuboogie Lys -jäätiköllä.
Edestä lähtien lueteltuna Corno Nero, Ludwigshöhe ja Parrotspitze. Ihan edustalla lumisiltoja. Tuommosten päällä ei kannata hirveästi kävellä.
Inversiokerro. Laaksossa on pilvistä ja meille paistaa.
Piramide Vincent. Takana näkyy Il Naso ja Liskamm.

Pahaa oloa ja pelkoa Monte Rosalla

Dolomiittien multipitch -hommien jälkeen oli aika hakea vahvistuksia Milanon lentokentältä ja suunnata Valsesian laaksoon Monte Rosan alle. Monte Rosa on tukku nelitonnisia huippuja Italian ja Sveitsin rajalla, joista ainakin neljälle löytyy helpohko perusreitti. Perusleirin perustetimme Alagna Valsesian kylään Camping Alagnaan. Alagnasta pääsee hisseillä ja tunnin haikkauksella Gnifettin majalle, mistä meidän valitsimien huippujen reitit lähtivät.

Suurin ongelma tässä hommassa oli alusta asti selvä; vuoristotauti. Gnifettin maja on 3647 m merenpinnan tasosta ja Alagna noin 1100 m, eikä siinä välissä oikein ole mitään yöpaikkaa. Ainakaan mikä olisi tähän aikaan vuodesta auki. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis tehdä niin kuin muutkin tekevät, vetästä kylmiltään Gnifettiin majalle ja katsoa miten käy.

Siellä mökillä olikin sitten oikeat vuoristotautibileet. Meidän neljän hengen porukkasta saatiin kasaan yhteensä melkeinpä kaikki miedon vuoristotaudin oireet, eli kuiva yskä, nenäverenvuotoa, päänsärkyä, heikotusta, rohisevaa hengitystä, univaikeuksia, abstrakteja unia, pahoinvointia, väsymystä ja huimausta. Oireet olivat kuitenkin mietoja, ne tulivat ja menivät eikä kenellekkään osunut monia oireita yhtäaikaisesti. Kaikki pystyivät juomaan ja virtsaamaan eikä kukaan saanut liikaa pisteitä Lake Louise Scorin Systemissä. Joka tapauksessa, mentiin liian nopeasti ylös ja seuraavalla kerralla itse ainakin otan ensimmäisen yön alle 3000 metrissä ennen etenemistä ylöspäin.

Minulla ja Viivillä oli jo alla monta viikkoa hengailua tuhannessa metrissä, joten me päästiin pahimmasta ohi jo samana iltana. Meidän vahvistusten Jarkon ja Emman tilanne ei ollut niin kiva, koska he tulivat reissuun mukaan käytännössä merenpinnan tasosta. Ensimmäisenä huiputuspäivänä Jarkko ja Emma lähtivätkin sitten alaspäin. Omien rajojen löytäminen on aina arvokas kokemus.

Hississä meno kohdallaan.
Alagna on enemmänkin hiihtomesta, mutta sehän sopii meille. Vähemmän ruuhkaa ja hissit toimivat vaikka lunta ei olisikaan
Väliasemalla keli meni huonommaksi.
Vikalla hissillä menikin ihan täysin sinkkiin.
Mantovan mökillä paistoikin jo arska. Ylhäällä oikealla näkyy Gnifetin maja.
Täällä Italiassa Madonna suojelee.
Päivällishetki Gnifetillä. Vuoristomajoilla syödään seiskan aikoihin päivällinen. Kannattaa syödä itsensä palloksi, sillä aamiaisen ravitsevuuteen ei voi luottaa.