Apparizione del Cristo Verde

Parin harjoitusreitin jälkeen koimme olevamme valmiita Sergentille. Reitiksi valikoitui sekavarmisteinen släbi: Apparizione del Cristo Verde 6b (oblig. 6a), 330 m. Sekavarmisteinen tarkoittaa sitä, että kiipeilyn suojaamiseksi on tarjolla pultteja omien varmistusten lisäksi. Kiipeily oli hyvää, hommat luisti ja kellotettiin autolta autolle -ajaksi vähän reilut 7 tuntia. Ei ollenkaan paha.

Tällä kertaa meillä oli sanallinen kuvaus, kuva, piirros JA pulttilinja jota seurata. © Ville Saksola
Tule Sergentille ja ui kalliomeressä. © Ville Saksola
Viikon häröankkurikisan voittaja! Joku pariskunta tuli viereiseltä reitiltä samalle ankkurille ja lähti laskeutumaan. Tämä tyyppi klippasi lankaportillisen jatkon meidän sulkkariin ja sitten kaiken muun siihen ketjuun. Jopa oma tyttöystävä roikku siinä samassa. Varmaan jotain sporttikiipeilijöitä.. © Ville Saksola
Minullapa onkin kumia jalkapohjissa! © Ville Saksola
Rantapose. Eikä olla vielä edes topissa.
Kruksipätkän jälkeen tulikin vähän semmosta obligatory meininkiä. 40 metrin pätkä ja kolme pulttia. Kuva laskeutumiselta. © Ville Saksola
Toppikuva. © Ville Saksola
Siellä me ollaan tulossa alas! © Timo Manninen

Parete delle Ombre ja pakittamisen jalo taito

Eilisen reitit olivat mahtavia, mutta ne vedettiin harjoittelumentaliteetilla meidän todellista kohdetta Sergenttiä varten. Tämänkin päivän kohde Parete delle Ombre tarjosi meille hiukan helpompaa harjoittelukiivettävää, mutta sillä erotuksella Aimoniin, että ankkuripisteet eivät olleet pultattuja. Ne piti itse rakentaa. Reitin lukeminen eli kalliolla suunnistaminen muodostuukin tämmöisellä reitillä huomattavasti haastavammaksi, kun säännöllisin väliajoin ei tule pulttiankkuria vastaan.

Timo ja Taneli muodostivat köysistön ja lähtivät reitille Fessura degli schiavi della Pietra 5c ja me Villen kanssa lähdettiin reitille Colpo Basso 5b. Colpo Basso on pari köydenmittaa pidempi, eikä sille annettu sanallista kuvausta, ainoastaan kuva ja piirros saatiin mukaan.

Kolmannella köydenmitalla löydettiin kuvastakin näkyvä miehen levyinen halkeama (eli chimney). Halkeama olikin ihan tosi leveä, eikä minulla taikka Villellä oikein taidot riittäny sen selättämiseen. Varmistusten asettaminenkin olisi ollut mahdotonta noin 10 metrin matkalta.

Päätin sitten mennä sen halkeaman läpi kallion sisään ja sieltä pienestä reiästä ulos toiselle puolelle. Tästä yritettiin sitten löytää takaisin reitille. Kiipesin yhden pätkän täysin mahdottomasti varmistettavaa boulderpuutarhaa kunnes löysin ison hyllyn ja pultatun ankkurin jossa oli nenärengas laskeutumista varten! Edellinen ständi oli kuitenkin kahden kiilautuneen irtolohkareen väliin laitettu slingi, niin ajattelin että ehkä Villekin haluaisi jo sieltä pois. Lisäksi olin vetänyt kaksi edellistä pätkää laittamatta yhden yhtä varmistusta, niin koko homma alkoi jo arveluttamaan. Minulla ei ollut enää mitään hajua missä se reitti menee. Taneli ja Timo olivat topanneet oman reittinsä jo puolitoista tuntia sitten, kun me oltiin rönytty jo kohta neljä tuntia eikä oltu edes puolessa välissä.

Villen saavuttua totesimme, että emme ole enää samaa mieltä nykyisestä sijainnista, reitin jatkosta tai oikeastaan mistään muustakaan. Yhdessä asiassa olimme kuitenkin herttaisen samaa mieltä: otetaan pakit.

Kolmannen köydenpituuden halkeama. © Ville Saksola
Vähän turhan leveä. Ei me tuommosta osata. © Ville Saksola
Kolosta sisään ja kohti aurinkoa! © Ville Saksola
Jee! Me lähdetään vittuun täältä! © Ville Saksola
Lähestyminen oli kyllä aikamoista ryteikköä. © Ville Saksola

Torre di Aimonin

Tänään lähdettiin eilisen rohkaisemana ensimmäisille pitkille reiteille Torre di Aimonille. Minä ja Timo vedettiin Pesce d’Aprile 5c (oblig. 5a) ja Taneli ja Ville kiipesivät Spigolon 6a+ (oblig. 5b). Molemmat Aimonin klassikkoreittejä ja todella hyvää kiipeilyä!

Pitkä reitti tässä yhteydessä tarkoittaa 170 metriä kiipeilyä viidellä köydenpituudella. Molemmat reitit olivat yhtä pitkiä. Yhdellä köydenpituudella tarkoitetaan sitä, että ensimmäisenä menevä kiipeilijä liidaa seuraavalle ankkuripaikalle, josta sitten varmistaa toisena tulevan kiipeilijän. Toinen kiipeilijä sitten varmistaa samasta ankkurista liidajan seuraavalle köydenpituudelle.

Greidi 6a+ Spigololle kuvaa koko viiden köydenpituuden kokonaisvaikeutta. Yksittäisen köydenpituuden vaikeusaste voi olla helpompaakin. Esim. Spigolon köydenpituudet ovat greideiltään 4a, 4b, 6a+, 5b ja 5c. Suluissa ilmoitetaan ns. obligatory greidi, joka Spigololle on 5b. Tämä tarkoittaa yksittäisen pakollisesti vapaasti kiivettävän pätkän vaikeutta. Muissa tilanteissa voi joko teknota, vetää varmistuksista tai jotenkin muuten nylkyttää ylöspäin.

Aamujärjestelyt Noascan kylässä. © Timo Manninen
Pesce d’Aprilella ja Spigololla on yhteinen eka köydenpituus. Mukavan ilmavaa. © Timo Manninen
Pesce d’Aprilen ehdottomasti paras pätkä oli tuo mahtava dihedraali. Seuraavalle ankkuripisteelle könyttiin dihedraalin yli noin kymmenen metriä kuvassa näkyvän koivun jälkeen. © Timo Manninen
Dihedraalin jälkeen alkoi mahtava käsihalkeama. © Timo Manninen
Yritin piilottaa keltaisen camun tuonne puskaan, mutta Timo kuitenkin löysi sen. © Timo Manninen
Halkeaman jälkeen päästiin toppinurtsille… © Timo Manninen
jota sitten riittii..
ja riitti..
noin parikymmentä metriä, kunnes löytyi ankkuripuu… © Timo Manninen
ja varmistaja! © Timo Manninen
Tässä on Timon ja mun virallinen toppikuva, koska noista Timon fist.., siis jammihanskoista ei voi erehtyä. © Timo Manninen
Valmiina laskeutumaan Spigoloa pitkin. Piti odottaa ensin pojat alta pois, kun ne olivat vähän hitaampia kuin me. © Timo Manninen

Valle dell’Orco: Saapuminen ja Massi sotto il Caporal

Sain reissuun seuraksi Malpensan lentokentältä Tanelin, Timon ja Villen. Tarkoituksena kränkätä Valle dell’Orcon trädimultipitchejä niin paljon kuin mahdollista kahdeksan päivän ajan. Ensimmäinen päivä meni varsin tehokkaasti kaikkeen käytännön säätämiseen, joten jätettiin pitkät reitit myöhemmäksi. Sen sijaan käytiin kokeilemassa Orcon lyhyempiä ”bouldereita”.

Ihan ensimmäisenä käytiin ottamassa turpaan 6b halkeamalla Fessura Kosterlitz. Seuraavaksi siirryttiin alemmaksi laaksoon Massi sotto il Caporalille. Tämä paikka on Caporalilta aikanaan irroneiden bouldereiden muodostama oikea boulderpuutarha. Kosterlitzin innoittamana kävin ottamassa turpaan Diedro di Tatanos 5b -reitiltä. Lisäksi ruhjoin oikean sääreni lähestymisellä. Alkoi satamaan ja kuoritakit olivat autolla (paitsi Timolla). Päivän kokonaissaldona Tanelille Onlio 5a.

Orco näyttäytyi meille juurikin sellaisena kuin odotimmekin.

Boulderpuutarha. © Timo Manninen
5b dihedraali. No go. © Timo Manninen
Takki auki takasin autolle. © Timo Manninen

Gran Paradiso

Pakko myöntää, että olen hermoillut tämän idean kanssa aika pahasti jo siitä lähtien kun sen sain. Mutta kesän kiipeilymatkaa suunnitellessa huomasin, että olisi mahdollisuus tikistää pari päivää ennen reissua omaa aikaa ja yrittää jotain itsekseni. Päätin siis vetästä Italian korkeimman vuoren Gran Paradison huipulle normaalireittiä. Normaalireitti on IFAS -greidiltää helpoin mahdollinen (F eli facile) ja jäätiköllä ei ole käytännössä ollenkaan railoja. Lisäksi Gran Paradison sijainti oli sopivasti ajoreitillä. Joten mikäs siinä. Kaiketi.

Saavuin Valsavarenchen laakson perukoille noin kolmen aikaan perjantai-iltana. Pakkaaminen tapahtui hieman hermostuneissa tunnelmissa (tämä kostautui myöhemmin!) ja pääsinkin lähtemään vasta vähän ennen viittä. Gran Paradison normaalireitti lähtee Vittorio Emmanulle II -majalta., jonne on Pontin parkkikselta noin 750 m vertikaalimetriä hyvää polkua. Topon mukaan aikaa kannattaa varata 2 – 2.5 h. Alussa mietitytti että onko tahti liian kova, mutta happi kulki ja jalka nousi, niin perillä majalla kellotin ajaksi 1h 55min enkä pitänyt yhtää taukoa! Ja ehdin juuri ennen päivällistä!

Majalla hyvä tuuri alkoi, kun tapasin toisen neljän hengen suomalaisporukan sekä heidän oppaansa. Kolmen ruokalajin päivällisen lomassa pääsinkin käyttämään hyväkseni oppaan asiantuntemusta ja kysyin odotettavista olosuhteista reitillä. Tänä vuonna on vissiin tullut alpeilla lunta ihan kunnolla, ja harvinaisen myöhään. Näin ollen koko reitti majalta huipulle oli vuoden aikaan nähden poikkeuksellisesti lumen peitossa. Reitillä ei myöskään pitäisi olla kovaa jäätä, koska lunta tosiaan riittää ja kesä on vasta alussa. Myöhemmin kesällä kovaa jäätä saattaisi löytyä. Majan ilmoitustaulun sääennuste näytti myös loistavaa keliä, joten en enää löytänyt yhtään syytä jättää yrittämästä.

Aamiaispöytään pääsin 04:15. Parin marmeladileivän ja teekupin jälkeen lähdin luullen olevani ensimmäinen, mutta yksi pari olikin skipannut koko aamiaisen ja näin heidät vasta aamun valjettua. Ei huonompi idea, varsinkin kun ottaa huomioon tämän mannermaisen aamiaisen ravintoarvon.

Tykitin koko aamun varjossa todella hyvää ja kiinteää lunta. Taivas oli kirkas ja tuuli hyvin maltillista. Parissa kohtaa näki lumivyöryjen jälkiä. Railoja ei näkynyt missään. Helppoa kävelyä, ja monella olikin sukset mukana.

Aikaa meni 4h 12min kunnes saavuin ihan lopussa olevalle vähän kiipeilyllisemmälle pätkälle. Tässä vaiheessa laitoin valjaat jalkaan, koska odotin löytäväni harjanteelta fiksatun köyden. No eipä siellä ollut kuin kolme pulttia. Harjanne on greidiltään vain II+, mutta se olikin sitten sitä sorttia, että jos horjahtaa niin kuolee varmasti. Harjannetta voisikin luonnehtia ns. hengelliseksi kiipeilyksi. Selvitin harjanteen molempiin suuntin ilman ongelmia. Laitoin yhteen pulttiin kuitenkin pätkän 6 mm varustenarua, joista pystyi ottamaan tukea. Ja näinpä pääsin moikkamaan Gran Paradison Madonna -patsasta!

En kyllä enää muista minkälaiset maisemat siellä huipulla oli. Pohjoisessa(?) näin ainakin Matterhornin. Siitä tobleronen muotoisesta töppyrästä ei voi erehtyä. Kai sitä vaan oli niin pää tyhjä, että unohti katsella ympärilleen ja pistää maisemaa mieleen. Ja siis kuviahan olisin ottanut, jos en olisi unohtanut kameraa autolle..

** reittiraportti jatkuu myöhemmin **

”Siis mitä! Unohdit kameran autolle!!?!

”Kyllä”

Kiipeilyssähän suuri osa on omien rajojen etsimistä ja sitä kautta ns. kovien suoritusten tekemistä. Näin tasamaan asukkaalle, minkä tahansa Alppien nelitonnisten sooloaminen on kova suoritus. Ongelmahan on se, että kun ei ole kuvia eikä todistajia, niin periaatteessahan sitä minun nousua ei ikinä tapahtunut. Eikö niin?

Pitäisi olla kuva, jossa näkyy se Madonna ja sitten minä. Tai jos on yksin kiipeämässä, niin meitsie Madonnan kaa tai sit vaikka oma hakku siihen Madonnan patsaan juureen ja siitä sitten se kuva. Kuva, eli todiste siitä että on tehnyt sen reitin. Olihan siellä huipulla muutakin porukkaa ja yksi niistä otti minut kuvaan kun ei muuten mahtunut, mutta siinäpä se. Ne oli suksilla ja eikä niitä enää sen jälkeen näkyny.

Jotenkin tuntuu, että tästä pitäisi oppia jotain, mutta en vaan millään keksi että mitä.

** reittiraportti jatkuu **

Alaspäin meno tuntui yllättävän mukavalta. Happea tuli kokoajan lisää. Näkökentän tähtikuviot hellittivät ja virtsasinkin jopa kerran. Eli käytännössä ohuen hapen tuomat ongelmat alkoivat väistyä ja se tuntui tosi hyvältä. Erillistä akklimatisaatiotahan en tälle reissulle tehnyt. Olikin mukava huomata, että kroppa ei ole niin herkkä korkeudelle ja pystyi tekemään tämmöisen setin.

Majalta majalle reitille meni kokonaisuudessaa 6h 25min ja kellon barometrin mukaan 1400 m vertikaalia kumpaankin suuntaan. Paluumatkalla lyöttäydyin yhteen toisen kiipeilijän kanssa ja matka meni kivasti jutustellessa. Ihan majan läheltä aurinko oli sulattanut lumen upottavaksi sohjoksi ja viimeinen tunti olikin aikamoista kahlaamista. Aikaisempi startti aamulla olisi ollutkin ihan kiva. Mutta toisaalta, pehmeässä lumessa oli tosi siistiä vetää pyllymäkeä alas. Harmi ettei ollut liukuria mukana..

Siinäpä se. Tiedon hankintaan käytin summitpost.orgia. Opaskirjana käytin Moran M. The 4000m Peaks of the Alps ja karttana oli IGC:n 101.

(Tässä postauksessa ei ole kuvia.)

Kiipeilyloma Espanjan Siuranaan

Kiipeilyloma on retki johonkin hienoon kiipeilymestaan (esim. Siuranaan), jossa voi keskittyä kiipeilyyn ilman muita arjen rasitteita. Kiivetään 10+ tuntia päivässä, syödään huonosti ja liian vähän, ei löydetä reittejä, nukutaan huonosti, saadaan rasitusvammoja, podetaan flunssaa tai mahatautia (tällä reissula jopa samanaikaisesti), kävellään pitkiä matkoja kaltseille ja takasin, eksytään pimeään metsään, yritetään ymmärtää topon vapaalla kädellä piirrettyjä karttoja ja kaikin puolin nautitaan hyvästä kiipeilystä.

Mahdoton oikeastaan selittää miksi tämmöset reissut ovat ihan sika siistejä. Kai sitä voisi verrata golflomaan tai shoppailureissuun: Vaikka välillä – tai oikeastaan aika usein – onkin ihan perseestä, niin ei se haittaa kun pääsee tekemään sitä mistä tykkää.

Siuranassa on reilut 700 pultattua reittiä erittäin laadukkaalla kalkkikivellä. Hienoja maisemia,  hyvä topo (C. Brasco, Siurana 2013), OK camping, hyvät kelit, halpaa ruokaa ja halvat lennot. Miinuksia annan paikallisesta bakteerikannasta.

Kuvia, olkaa hyvä:

Advanced packing skills.
Camping Siuranan bungalow. Noin 16€/yö/hlö, kun meitä oli neljä henkeä jakamassa.
Maisemat.
Viivi näyttää miten lähestytään.
Hyvä suunnittelu ennen kiipeilyä tuo paremman mielen. © Toni Leppänen
Ei kiipeilyä haukkojen takia. Mahtavaa meininkiä. Suomessa rauhoitetaan (jos rauhoitetaan) vain pesinnän ajaksi. Toisaalta, eipä meillä turhan paljoa ole mitä rauhoittaa, niin kait ne linnut vois mennä jonnekin muualle pesimään. Vai mitä?
Joillakin reiteillä tuli kieltämättä vähän ylläreitä vastaan esim. omatekoisia pultteja, irronneita pultteja ja yhteenruostuneita mailoneita.
Välillä lähestyminen reiteille oli viidakkoista. Ainut vaihtoehto oli toivoa, että polku johtaa oikeille mestoille.
Viivi tykittää. Can Fanga 5+.
Siuranella sektoreille piti vetästä pienet via ferrata pätkät. Metallitikkaista kiskoen siis.
Siuranellan varmistushyllyllä mentiin jonossa kuin köyhän talon porsaat.
Kati ja La discórdia 6b.
Reissun Häröankkuri -kisan kiistaton voittaja! Oppikirjajamppa laittais laskeutumisköyden vielä tuon mailonin läpi. Tosin, silloin laskeutumisköysi  hankaisi tuota valkoista fiksattua köyttä, koska se köysi oli kiristetty niin vammasesti tuon mailonin ja laskeutumiskarabiinin välistä. Ja se fiksiköysi oli kiinnitetty kallioon kiertämällä se halkeamasta löytyvän ahtauman ympäri. Itse laskeutumiskarabiini taasen oli jotain rautakauppamerkkiä ja portti oli jumiutunut lukkoon. Mut kyllähän se kestää?

Apuohjaamista KTO-kurssilla

Tässä blogissa haluan valottaa omien kokemusteni kautta Suomen kiipeilyliiton (SKIL) kiipeilykouluttajajärjestelmää. Olen päättäny käydä koko systeemin läpi ja kouluttautua kalliokiipeilykouluttajaksi (RCI). Minusta on mukavaa opettaa muille sellaisia asioita joista olen itse ihan innoissani. Koen myös, että kurssien kautta voi aloitteleva kiipeilijä helposti saada tarvittavat tiedot ja taidot turvalliseen kiipeilyyn.

Itsehän opettelin tarvittavat jutut katselemalla Youtube -videoita, kyselemällä muilta ja seuraamalla vierestä kun kokeneemmat kiipeilijät tekivät juttujaan. Jyväskylän paikallinen kiipeilyseura Projekti ry ei näet ole kovin aktiivinen järjestämään kursseja, joten vaihtoehtoja ei hirveästi ollut (nykyäänhän meillä on Boulderpaja jossa kurssitusta saa). Jotenkin sitten onnistuin kuitenkin selviämään hengissä.

Kiipeilyohjaajajärjestelmä Suomessa on kolmiportainen. Itse olen aloittamassa viimeistä porrasta johon kuuluu mm. apuohjaajana toimimista kursseilla, joilla koulutetaan alemman tason ohjaajia. Apuohjaaminen on tosi kivaa, koska suurimman osan ajasta voi keskittyä ohjaamisen hauskimpiin puoliin eli valokuvaamiseen ja kurssilaisten mokista huomautteluun.

Pidemmittä puheitta, kuvia:

Arto näyttää miten ei itse vahingossa tiputa jyrkänteen yli, kun laskeudutetaan muita kalliolta alas.
Juho näyttää miten otetaan keskittynyt ilme. Kyseessä siis kovan luokan suomalainen alppinisti. Tästä Juhon blogiin.
Ryhmälaskeuduttamispiste puuhun.
Apuohjaajaa voi käyttää mm. painona…
.. ja sitten apuohjaajan voi vaikka unohtaa.
Käärmekalliolla on harvinaisen kätevä hylly yläköysitekniikoiden harjoitteluun. Pääse ankkurille rakentelemaan ilman erillistä laskeutumista.
Ryhmälaskeutumispiste pultattuun ankkuriin, eli ns. KTO-hässäkkä.
Vielä toisesta kuvakulmasta. Nämä ovat vaan niin hienoja!
Pelastettiin tajuttomia potilaita kans. Stefan näyttää esimerkillisesti, kuinka potilaan hengitystiet varmistetaan oikella pään asemoinnilla.
Loppuun perinteinen kamahärväys. Kiva ryhmä oli. Apuohjaajaakaan ei pelottanu kertaakaan.

Kevään ekat boulderoinnit ja köysittelyt

Just kun olin päättänyt, että tästä blogista ei tulisi pelkkää kiipeilypokeria niin pilvet rakosivat ja kevät tupsahti Jyväskylään. Minkäs teet. Kai tässä postauksessa joitain informatiivisiakin ulottuvuuksia on. Löytyy tästä ainakin kuvia ulkokiipeilyn kahdesta suurimmasta tyylisuuntauksesta, boulderoinnista ja köysikiipeilystä. Mahdollisesti lukija myös saa jonkinlaisen käsityksen näiden tyylisuuntauksien välisistä eroista.

Mutta lähinnä tämä on nyt sitä itseään.

Boulderointia Salmirann. Tältä boulderointi suurimman osan ajasta näyttää. Pudotessa olisi tarkoitus osua noille patjoille.
Tomppa alaköysittelee Patamankalliolla. © Viivi Hyppönen
Gangbang 7A oli ainut kuiva reitti Marvinilla… © Riku Rissanen
Liian tiukkaa, liian kylmää. © Riku Rissanen
Riku sai jo huukin osumaan. © Heikki Pitkänen
Näätäkivi on niitä kiviä, joilla kiipeily on huomattavasti helpompaa keväisin… © Riku Rissanen
..tai ainakin kuivempaa.
Kunkku 6b. Kiva, mutta ei greidinsä veroinen. Paitsi jos ei yllä kruxissa oikean käden otteelle, niin sitten tämä on varmasti tosi vaikea. Ainiin, mainitsinko jo että olen greidinihilisti? © Riku Rissanen
Tomppa pistää yrkkää Herkulekseen 7b+. Joka sitten menikin seuraavalla sessiolla muutaman päivän päästä. Herra kuitenkin vetäs ensimmäisen 7a:nsa vasta viikko aikasemmin. © Riku Rissanen
Kelit hellii. © Riku Rissanen

Climbing Kantti in Olhava

Here’s a video of me climbing Kantti 6- in OlhavaRepovesi National Park. Like most of the climbing videos, it’s extremely boring. But I hope here you can get the idea of Kantti and the surrounding cool crag of Olhava. On general I think climbing is like sex, it’s nicer to actually do it than watch it on video. But anyway, here it is:

Kantti is a partially bolted technical slab route which consist of 3 horizontal cracks for protection and extra 5 bolts between them. First crack is about 4 meters from the start and then next protection – steel bolt – is so high that the first pro wont stop you falling all the way to lake Olhavanlampi. As the whole line is about 40 meters long and also rest of protections are quite widely spaced the Kantti has become famous  within finnish climbing scene. Don’t get me wrong, it’s nothing new here that bolting is widely spaced, but there are not much over 35 meter high lines. And bolting in Kantti is quite sparse. But in a manly way.

Kantti is actually so famous that it is in cover page of the topo book of Finland. And yes, you can fit all the climbs in Finland in one book. That is little bit over 70 crags and about 1600 lines and that’s it for Finland. It’s all different forms of granite mainly formed by continental glaciers during ice age, but there are also other types.

The grade in Kantti is 6- in finnish climbing grading system. That is 6+ on UIAA scale and 6-/6 on swedish scale and about 6a+ on french system. I think. It could also be 6b. The thing is, that finnish grading system originally was the UIAA scale. But then the FIN scale started to live it’s own life and after a while the FIN scale was no longer the same as the UIAA scale. Then apparently there was a major attempt to renew the whole thing. But somehow it didn’t quite work out. And there’s not much written info available about those days, so I can’t really tell you anything else that it’s pretty confusing with the FIN scale.  It helps to remember that back in the days it was all about showing of to swedes how much harder climbers we are.

I think Kantti is 6a+ and I think it’s one supercool line. It inspired the name for this blog.