Rich folk hoax

9. heinäkuuta 2016

Olen kiivennyt tämä samaa jatkuvaa 6a:n seinää jo toista sataa metriä. Ihan hyvin menisi muuten, mutta joka paikkaan sattuu, väsyttää ja hieman oksettaa. Ollaan Soleil Glacialilla, klassikkoreitillä. Kai tämä kivi on ihan hyvää? Niin kuin klassikkoreiteilä pitääkin olla. Laatukiipeilyä.

Ei vaan enää millään jaksaisi. Nyt on jo menossa kahdeksas päivä putkeen, joista viisi vietettiin ylävuoristossa. Eikä palautuminen ole siellä ihan sitä mihin on tottunut. Päässäni soi Rodriguezin ”Rich Folk Hoax”, enkä edes muista kuin osan sanoista, joten tyydyn hyräilemään vaan kertsiä: ”Talking ’bout the rich folks // Rich folks have the same jokes // And they park in basic places”. Tarkemmin ajateltuna kyseessä lienee enemmänkin ärsyttävä korvamato. Ei kovin hyvä flow.

Saavumme välitasanteelle, missä pistämme köydet selkäreppuun ja kävellään n. 200 metriä ylämäkeen reitin jatkolle. Nyt on Claytonin vuoro liidata, ja minä otan kakkosen repun kantaakseni. Ja hemmetti kun se on painava! Miksi ei vaan otettu omia reppuja? Kaiken lisäksi näin Claytonin laittavan ylimääräisen pitkähihaisen reppuun. Omassa repussa minulla ei olisi ylimääräistä pitkähihaista. Siellä olisi pelkkä kuoritakki.

Seuraavaksi tulee vähän matkaa vitosta, sitten taas jatkuu kutosen paukuttaminen. Clayton selvittää kruksipituuden hienosti. Seinä kaatuu päälle, ja tunnen kuinka reppu vetää minut irti kalliosta. Ei jaksa puristaa. Nyt oksettaa enemmän. Hitsi kun oltaisiin voitu haulata tämä reppu, mutta kun ainut väkipyörä on minulla ja sain idean vasta nyt. Huudan: ”Up the rope!”, ja vedän jatkosta.

Muistan vähän lisää sanoja: ”Don’t tell me about your success // nor recipies for you happiness”. Rodriguezin kappale kertoo siitä, miten rikkaiden ihmisten elämä on ihan samanlaista kuin meidän muidenkin: tyhmiä vitsejä ja parkkipaikan etsimistä. Rodriguezin sukupolvi yritti tappaa kitschin näillä lauluillaan. Kovaa hommaa. Tuntuu, että itse keskityn lähinnä tapattamaan itseni näillä vuorilla. Ei kovin rakentavaa ajanvietettä, mutta toisaalta, onko meidän sukupolvella mitään muutakaan?

Silti Rodriguezin lauluun samaistun. Ja se on tekopyhää, sillä Rodriguezin silmissä olen varmasti rikkaiden ihmisten kirjoissa. Vaikka minusta melkein koko ajan tuntuu siltä, että rahat ovat lopussa ja syön nuudeleita pussista, että voisin kiivetä vielä enemmän ja pitää vielä enemmän lomia. Niin silti, ihan oikeasti taidan kuulua maailman rikkaimpaan prosenttiin. Tai ainakin kahteen prosenttiin. Sillä kuinka moni tässä maailmassa saa edes pitää kesälomaa? Ei kovin moni.

Ei hemmetti, pitäisi varmaan taas keskittyä kiipeilyyn.

Seuraavat köydenpituudet menevät eräänlaisella flegmaattisen välinpitämättömällä varmuudella. Joka paikkaan sattuu, varsinkin hartioihin. Seuraavan vitosen pätkän jälkeen on mahdollisuus paeta. Enää jäljellä olisi vain yksi kutonen ja sitten pelkkiä vitosia toppiin. Ehkä vajaa 100 metriä enää.

Mutta kun ei enää jaksa.

Sitä on vaikea selittää oikeastaan. Mutta käytännössä me Claytonin kanssa valittiin reitin toppaamisen, ja todennäköisen rasitusvamman välillä. Ja pakittaminen oli juuri siinä hetkellä vaihtoehto, koska ohitimme laskeutumisankkurin. Jos oltaisiin otettu edes yksi lepopäivä ennen tätä reittiä, se olisi mennyt heittämällä. Jos laskeutumisankkuria ei olisi ollut, niin oltaisiin kiivetty loppuun asti.

Mutta ei tänään. Tänään otettiin pakit ihan vaan koska väsytti. Seuraavana päivänä tietysti otti aika pahasti päähän. Nyt kirjoittaessa ei niinkään. Pakittaminen – niin kuin kiipeily kokonaisuudessaan – on tyylilaji, ja nämä pakit tehtiin hyvällä tyylillä ja oikeista syistä.

”Käytännön toteutuksessa tosin on toivomisen varaa”, mietin kun roikuin yksin ensimmäisen kallioseinämän toisella laskeutumiseankkurilla. Clayton oli hetkeä aikaisemmin kiivenny laskeutumislinjan ylös hakemaan meidän reppua, joka oli jotenkin unohtunut sinne välitasanteelle. Siinä yksinäni seinällä roikkuessani kuulin jostain kaukaisuudesta karhun karjutaan. Se oli aivan varmasti Ilarin tarinoiden epiikkikarhu, mikä siellä kaukaisuudessa ärjyi. Tarinan mukaan, kun kuulet epiikkikarhun ärjyntää, se tarkoittaa että epiikki on lähellä. Meillä ei tosin epiikki ollut vielä päällä, tuumin. Meillä on homma hanskassa. Takaisin alhaalla huomattiin, että joku vitun murmeli oli syönyt Claytonin kengistä varren auki, ja minulta sauvojen rannehihnan poikki.

Koin olevani lepopäivän tarpeessa.

Soleil Glacialin ekat pätkät. Jatkuvaa.
Soleil Glacialin ekat pätkät. Jatkuvaa.
Ensimmäinen yritys korjata sauvat. Tämä tuhoutui demoefektiin. Seuraava versio toimii jo paremmin. Tikkasin karhunlangalla ilmastointiteipin päälle.
Ensimmäinen yritys korjata sauvat, joka tuhoutui demoefektiin. Seuraava versio toimi jo paremmin, sillä tikkasin karhunlangalla ilmastointiteipin päälle.
Soleil Glacialin pakkien jälkeen tulikin pakkolepo ja huonot kelit. Ehdittiin vielä hyvän mielen tähden vetäistä Les Prédateurs (6a, 300m). Mikä samasta greidistä huolimatta on ihan eri sarjassa verrattuna Soleil Glacialiin.

Tietoa kirjoittajasta

Tero Mononen

Kiipeilyn sekakäyttäjä maasta jossa ei ole vuoria, vaan hemmetisti siirtolohkareita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *