Super Pilou

27. heinäkuuta 2015

”Good Evening! What can we do for you.”
”We’ve come to rescue you!”
”Really? Come now, get hold of yourselves – have some wine.”

– Harding, Downward Bound, 1975

Super pilou 6a, pituutta 400 m joka jakaantuu suurin piirtein kymmeneen köydenpituuteen. Pakollinen vapaakiipeilygreidi, eli obligatory 5b. Toppaa Aiguilles de Sialouzen olkapäälle korkeuteen 3576 m. Koko reitin ajan päässäni soi Desert Sessionsin ”I Wanna Make It Wit Chu”. Aivan todella hyvää graniittia.

Kaikki menee hienosti. Lähiksellä käydään katsomassa mistä putouksesta majan vesi tulee, mutta ei siitä tule kuin vartti ylimääräistä. Kiviukot eivät aina vie sinne minne haluaa. Tuuli on kova jo heti aamusta. Harjanteella puuskissa noin 25 m/s. Köydet leijuvat tuulessa ja kiertyvät toistensa ympärille loppumattomille kierteille. Välillä pakko puristaa kalliota, ei painovoiman, vaan tuulen takia. Vuoristotauti ei vaivaa, mutta kyllähän se kiipeily noissa korkeuksissa on tavanomaista raskaampaa. Repussa normikamojen lisäksi kovat kengät ja hakku, niin lasken tämän jo alppikiipeilyksi. Kiipeilyyn käytetään 6 h 15 min.

Topissa menee puolitoista tuntia, ennen kun päästään laskeutumaan. Ja jos kertoisin mihin kaikkeen me se aika käytettiin, niin ette te edes uskoisi. Laskeudutaan neljästään ja se on aika tarkalleen kaksi kertaa hitaampaa kuin kahdestaan laskeutuminen. Veikka laskeutuu ständin ohi kun meidän muiden mielestä topossa sanottiin, että ”se on siellä oikealla”. Solmu unohtuu köyden päähän ja se jää killumaan noin 3 metrin päähän ständistä. Tero liidaa hakemaan. Sitten kolmanneksi viimeisellä laskeutumisella Terokin laskeutuu ständin ohi, mutta ajattelee että on nopeampaa jos jää odottamaan sen alapuolella olevalle ständille. Ja en edes yritä selittää mitä kaikkea köysiakrobatiaa tästä päätöksestä sitten seurasikaan. Veikka sen kuitenkin tiivisti aika hyvin: ”Ei oikeastaan mennyt missään vaiheessa kakkostyypin kivaksi… Paitsi siinä kahdella viimeisellä laskeutumisella mentiin ehkä yhteen ja puoleen.”.

Kello 20:45 – eli 13 h majalta, noin 3 tuntia suositusta hitaampina – teen viimeisen laskeutumisen laaksoon pienen lumireunan päälle, mistä liu’utan itseäni köyttä pitkin vielä muutaman metrin verran kuivalle maalle. Heti köyden vapauttamisen jälkeen aloitan kamojen pakkaamisen reppuun. Pimeän tuloon on enää kolme varttia, emmekä todellakaan halua tehdä poistumisen kiipeilyllisempiä pätkiä pimeässä.

Yht’äkkiä kuulen helikopterin säksätystä alempaa laaksosta. Käännyn katsomaan ja näen gendarmerien sinisen helikopterin kaartelevan laaksossa selvästikin etsien jotain. Mieleeni muistuu Selen mökin hiljaisuus ja se, että näimme aamiaisella ja lähestymisellä vain yhden köysistön meidän lisäksi. Tänään oli kyllä varmasti liian tuulinen keli suurimman osan mielestä. Eikä reitillä ollut missään vaiheessa kännykälle kuuluvuutta. Sitten kuulen itseni sanovan:

”Ei jumalauta, ne ovat tulleet tänne meitä varten. Se majan vanha guide – Raul – on soittanu sen meille.”

Ja heti perään totean:

”Tästä, ei sitten kerrota saatana kenellekkään.”

Täytyy ymmärtää: kiipeily on tyylilaji. Ei se oikea tavoite ole mikään vuoren huiputtaminen hinnalla millä hyvänsä. Sillonhan me ei todellakaan kiivettäisi yhtään mihinkään. Me mentäisiin jollain moottoroidulla jutulla. Tärkeintä on huiputtaa tai selvittää reitti kiipeilyllisellä tyylillä, mahdollisimman omatoimisesti, hyvin vähäisin kamatappioin ja sitä rataa. Oikealla tyylillä.

Tähän skeemaan kuuluu, että ongelmien syntyessä hoidamme ne itse, omatoimisesti. Selvitämme hankaluudet ja virhearviot sitä mukaan kun niitä tulee. Niin kauan kun sormi ei mene suuhun ja jaksaa virkata jotain, niin sitten virkataan. Ja vasta sitten kun emme enää yksinkertaisesti osaa tai jaksa, niin silloin soitamme helikopterin. Kamaa voidaan jättää, köysiä katkotaan, jumaroidaan, liidataan köydet ja ihan mitä tahansa vaan keksii, ja jumalauta kun se päivä koittaa että minut helikopterilla vuorilta tuodaan, niin sillon ei todellakaan ollut mitään muutan keinoa. Tai sitten vaan tuli yllättäen huono keli, pimeys yllätti, noro, paha olo tms.

Mutta kuitenkin, se pointti ei nyt ole siinä minun Warren Harding -tyylisessä ylpeydessäni, vaan siinä, että siinä se helikopteri pörrää ja kuulen pään sisälläni jonkun sanovan: ”nosta vaan Tero kädet ylös niin pääset pikavauhtia teltoille syömään. Nyt ollaan Ranskassa, ja pelastaminen täällä ei maksa mitään!”. Olen aina elänyt maailmassa, missä ilmaisia lounaita ei ole. Ja jos sitä tänään nostan kädet pystyyn ja otan sen ilmaisen lounaan, niin huomenna sieltä tulee aivan varmasti koko ruotsinlaivan meribuffetti, ja kuka sen osaa sanoa, että mihinkä se sitten loppuu?

Jälkikäteen Veikka sanoi, että se yritti kropallaan peittää sen meidän viimeisen laskeutumisvirityksen, jotta ne tyypit siellä kopterissa eivät näkisi sitä. Hävetti liikaa. Juhoa ei hävettäny. Jaakosta en tiedä mitä se ajatteli. Minä nostin kädet viistoon. Se on alppikoodistoa ja tarkoittaa suunnilleen, että ”All rescue attempts on our behalf are both unneccessary and unwarranted. Thank you very much for your effort and have a nice evening.”.

Myöhemmin Selellä majanpitäjä Raul pahoittelee, että oli soittanut kopterin. Me pahoittelimme, että meillä meni niin myöhään ja kiitimme huolenpidosta. Hyvähän se on, että ihmiset pitävät toisistaan huolta. Eikä siellä kännykät tosiaan kuuluneet. Mistä sen olisi voinut tietää mitä epiikkiä meillä siellä oli? Pimeäkin oli tulossa eikä meitä kuulunut päivälliselle sovittuun aikaan.

Ja eipä tuo helikopteriasia nyt niin isolta asialta enää tuntunut, kun sai lämmintä ruokaa ja pääsi nukkumaan.

Alppikiipeilyn hätäsignaalit

Tietoa kirjoittajasta

Tero Mononen

Kiipeilyn sekakäyttäjä maasta jossa ei ole vuoria, vaan hemmetisti siirtolohkareita.

Yksi kommentti artikkeliin ”Super Pilou”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *