Ailefroide – Kanttia

Rich folk hoax

9. heinäkuuta 2016

Olen kiivennyt tämä samaa jatkuvaa 6a:n seinää jo toista sataa metriä. Ihan hyvin menisi muuten, mutta joka paikkaan sattuu, väsyttää ja hieman oksettaa. Ollaan Soleil Glacialilla, klassikkoreitillä. Kai tämä kivi on ihan hyvää? Niin kuin klassikkoreiteilä pitääkin olla. Laatukiipeilyä.

Ei vaan enää millään jaksaisi. Nyt on jo menossa kahdeksas päivä putkeen, joista viisi vietettiin ylävuoristossa. Eikä palautuminen ole siellä ihan sitä mihin on tottunut. Päässäni soi Rodriguezin ”Rich Folk Hoax”, enkä edes muista kuin osan sanoista, joten tyydyn hyräilemään vaan kertsiä: ”Talking ’bout the rich folks // Rich folks have the same jokes // And they park in basic places”. Tarkemmin ajateltuna kyseessä lienee enemmänkin ärsyttävä korvamato. Ei kovin hyvä flow.

Saavumme välitasanteelle, missä pistämme köydet selkäreppuun ja kävellään n. 200 metriä ylämäkeen reitin jatkolle. Nyt on Claytonin vuoro liidata, ja minä otan kakkosen repun kantaakseni. Ja hemmetti kun se on painava! Miksi ei vaan otettu omia reppuja? Kaiken lisäksi näin Claytonin laittavan ylimääräisen pitkähihaisen reppuun. Omassa repussa minulla ei olisi ylimääräistä pitkähihaista. Siellä olisi pelkkä kuoritakki.

Seuraavaksi tulee vähän matkaa vitosta, sitten taas jatkuu kutosen paukuttaminen. Clayton selvittää kruksipituuden hienosti. Seinä kaatuu päälle, ja tunnen kuinka reppu vetää minut irti kalliosta. Ei jaksa puristaa. Nyt oksettaa enemmän. Hitsi kun oltaisiin voitu haulata tämä reppu, mutta kun ainut väkipyörä on minulla ja sain idean vasta nyt. Huudan: ”Up the rope!”, ja vedän jatkosta.

Muistan vähän lisää sanoja: ”Don’t tell me about your success // nor recipies for you happiness”. Rodriguezin kappale kertoo siitä, miten rikkaiden ihmisten elämä on ihan samanlaista kuin meidän muidenkin: tyhmiä vitsejä ja parkkipaikan etsimistä. Rodriguezin sukupolvi yritti tappaa kitschin näillä lauluillaan. Kovaa hommaa. Tuntuu, että itse keskityn lähinnä tapattamaan itseni näillä vuorilla. Ei kovin rakentavaa ajanvietettä, mutta toisaalta, onko meidän sukupolvella mitään muutakaan?

Silti Rodriguezin lauluun samaistun. Ja se on tekopyhää, sillä Rodriguezin silmissä olen varmasti rikkaiden ihmisten kirjoissa. Vaikka minusta melkein koko ajan tuntuu siltä, että rahat ovat lopussa ja syön nuudeleita pussista, että voisin kiivetä vielä enemmän ja pitää vielä enemmän lomia. Niin silti, ihan oikeasti taidan kuulua maailman rikkaimpaan prosenttiin. Tai ainakin kahteen prosenttiin. Sillä kuinka moni tässä maailmassa saa edes pitää kesälomaa? Ei kovin moni.

Ei hemmetti, pitäisi varmaan taas keskittyä kiipeilyyn.

Seuraavat köydenpituudet menevät eräänlaisella flegmaattisen välinpitämättömällä varmuudella. Joka paikkaan sattuu, varsinkin hartioihin. Seuraavan vitosen pätkän jälkeen on mahdollisuus paeta. Enää jäljellä olisi vain yksi kutonen ja sitten pelkkiä vitosia toppiin. Ehkä vajaa 100 metriä enää.

Mutta kun ei enää jaksa.

Sitä on vaikea selittää oikeastaan. Mutta käytännössä me Claytonin kanssa valittiin reitin toppaamisen, ja todennäköisen rasitusvamman välillä. Ja pakittaminen oli juuri siinä hetkellä vaihtoehto, koska ohitimme laskeutumisankkurin. Jos oltaisiin otettu edes yksi lepopäivä ennen tätä reittiä, se olisi mennyt heittämällä. Jos laskeutumisankkuria ei olisi ollut, niin oltaisiin kiivetty loppuun asti.

Mutta ei tänään. Tänään otettiin pakit ihan vaan koska väsytti. Seuraavana päivänä tietysti otti aika pahasti päähän. Nyt kirjoittaessa ei niinkään. Pakittaminen – niin kuin kiipeily kokonaisuudessaan – on tyylilaji, ja nämä pakit tehtiin hyvällä tyylillä ja oikeista syistä.

”Käytännön toteutuksessa tosin on toivomisen varaa”, mietin kun roikuin yksin ensimmäisen kallioseinämän toisella laskeutumiseankkurilla. Clayton oli hetkeä aikaisemmin kiivenny laskeutumislinjan ylös hakemaan meidän reppua, joka oli jotenkin unohtunut sinne välitasanteelle.

Siinä yksinäni seinällä roikkuessani kuulin jostain kaukaisuudesta karhun karjutaan. Se oli aivan varmasti Ilarin tarinoiden epiikkikarhu, mikä siellä kaukaisuudessa ärjyi. Tarinan mukaan, kun kuulet epiikkikarhun ärjyntää, se tarkoittaa että epiikki on lähellä. Meillä ei tosin epiikki ollut vielä päällä, tuumin. Meillä on homma hanskassa.

Takaisin alhaalla huomattiin, että joku vitun murmeli oli syönyt Claytonin kengistä varren auki, ja minulta sauvojen rannehihnan poikki.

Koin olevani lepopäivän tarpeessa.

Ensimmäinen yritys korjata sauvat. Tämä tuhoutui demoefektiin. Seuraava versio toimii jo paremmin. Tikkasin karhunlangalla ilmastointiteipin päälle. — Ensimmäinen yritys korjata sauvat, joka tuhoutui demoefektiin. Seuraava versio toimi jo paremmin, sillä tikkasin karhunlangalla ilmastointiteipin päälle.

Soleil Glacialin pakkien jälkeen tulikin pakkolepo ja huonot kelit. Ehdittiin vielä hyvän mielen tähden vetäistä Les Prédateurs (6a, 300m). Mikä samasta greidistä huolimatta on ihan eri sarjassa verrattuna Soleil Glacialiin.

”30% stupid, 70% fucking efficient”

7. heinäkuuta 2016

Pointe Louise on Barre de Ecrinsiä vastapäätä oleva alempi huippu, minkä huipulle johtaa useampi ramppi ja yksi erittäin helppo n. 35-40 asteinen lumirinne. Pointe Louiselle on myös pultattu joitakin reittejä, ja niistä päätimme kiivetä kuvauksen ”Une belle escalade” houkuttelemana reitin nimeltä Super Michèle (yksi tähti, eli otettiin vaan jatkot). Ja kuten Vieux du Piton, niin tämäkin reitti päättyy harjanteen kiipeämiseen koko systeemin toppiin asti (joten otettiin myös neljä kamua). Voi sieltä reittiä pitkin laskeutuakkin, mutta kun raudat, hakut ja kovat kengät kulkevat jo muutenkin mukana, niin samahan se on topata koko homma ja laskeutua Pointe Louisen normaalireittiä pitkin.

Tätä ”samahan se on” -ajatusta pohdiskelin samalla, kun kävelimme alaspäin iltapäiväauringon sulattamaa 35-40 asteista sohjorinnettä pitkin.

Alppikiipeily on päätöksentekoa, ja on tärkeää tunnistaa itsessään ne tekijät jotka vaikuttavat omaan päätöksentekoon. Clayton halusi olla mökillä ennen pimeää, minä halusin olla ennen päivällistä. Clayton oli ollut lumivyöryssä, minä en. Minua varten on soitettu helikopteri, koska olen ollut päivälliseltä myöhässä. Claytonilla ei ole vastaavaa kokemusta. Eikä se lumikenttä minusta näyttänyt ihan niin sulalta päältä päin. Tietysti mielessä kävi kaikenlaiset eri lumivyöryn syntymekanismit – varsinkin loskavyöry – kun askeltemme alle muodostui koko ajan pieniä sohjoliukuja. Se vyöryvä lumikerros ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut muutamaa senttiä syvempi, ja hakku upposi hyvin alla olevaan kovaan lumeen, niin jatkettiin menoa aina vaan alas asti Glacier Blancin tasaiselle osalle.

Takaisin jäätiköllä päätettiin yhteistuumin, että lumirinnettä laskeutuminen oli karkeasti ottaen ”30% stupid, 70% fucking efficient”. Tehokasta oli se, että laskeutuminen vei vain tunnin, ja koko reitti mökiltä mökille n. 10 tuntia. Tyhmää oli marginaalien venyttäminen, mutta toisaalta, joskus se kuuluu tähän lajiin.

Super Michelen ensimmäiselle ständille pääsy vaatii n. 40 asteisen lumen kiipeämistä, joten pistettiin köysi lyhyeksi.

Pointe Louisen topista näkyy ainakin Mont Blanc ja olisikohan tuo seuraava oikealla Grandes Jorasses?

Pointe Louise 3668 m. Otettiin tuo vihreällä merkattu reitti alas. Lähde: CamptoCamp.org

Voie du Vieux Piton

5. heinäkuuta 2016

Keskustelen Glacier Blancin majan terassilla paikallisen nuoren miehen kanssa valitsemastamme reitistä, Voie du Vieux Piton. Lähinnä mietiskelen mitä kamaa reitille ottaisin mukaan, ja yritän – mielestäni varsin perustellusti – etsiä siihen vinkkejä reitin topokuvauksesta. Tähän nuori kaveri toteaa, ”be careful with that topo, it will get you in trouble!”. Mistä on todellakin vaikeaa olla erimieltä.

Ailefroiden laakson ja lähialueiden topo Oisans Noveau Oisans Sauvage – Livre Est (J.M. Gambon 2015) on jotain, mitä parhaiten voisi kuvailla sanalla erikoinen. Tapasin Blancin mökillä myös erään keski-ikää lähentelevän paikallisen kiipeilijän, nimeltään Freddie. Hänen mielestään kyseessä ei ole alunperinkään topo, vaan ”it’s a book!”. Tämä on ihan hyvä. Ymmärrän kyllä, että topokirjan kautta monet suuret tarinat pääsevät oikeuksiinsa. Ja onhan se kiva katsella kuvia hienoista kalliomuodostelmista ja reiteistä, mutta voisiko siinä kirjassa olla vaikkapa yksi sisällysluettelo niiden tusinan sijaan? Tai voisiko reiteillä olla lineaarinen numerointi? Entäs kappalejako? Tai sivunumerointi? Oisans Noveau on niitä harvoja topoja joiden kanssa tulee tunne, että se yrittää saada sinut hengiltä.

Mutta ei pidä tuomita, ennen kuin yrittää ymmärtää.

Ensin on hyvä ymmärtää, että kivi Ecrinsissä ei ole kovin tasalaatuista, kuten alueella paljon miksta- ja jääensinousuja tehnyt Sébastien Constant toteaa:

Ecrins rock, especially the gneiss in the central part of the Ecrins, has its own particular texture. Cracks are usually rounded, blind, and of irregular shape. They are nothing like the clean-cut, parallel-sided crack to be found in granite. In addition, the rock is often far from perfect and may need to be climbed delicately, taking the time to test the solidity of the holds.
– Sébastien Constant. Snow and Mixed Climbs – Volume 1, Ecrins East, Cerces, Queyras.

Toisekseen tarvitsee ymmärtää se, mitä Freddykin minulle selitti: jotkut reitit täällä ovat ”old-style”. Se siis tarkoittaa niitä aikoja, kun muuan herrat nimeltä Gaston Rébuffat ja Ricardo Cassini kiipesivät kovia alppireittejä kovat kengät jalassa ja antoivat niille greidejä kuten ”trés difficile” tai ”extrêmement difficile”. Se oli aikaa, kun kumipohjaiset balettitossun näköiset kiipeilykengät ja joustavat nylonköydet olivat kaukaista tulevaisuutta. Silloin sanottiin myös, että ”leader must not fall”. Mikä tarkoitti sitä, että reittien varmistettavuudelle ei ollut juurikaan merkitystä, sillä eivät ne hamppuköydet olisi kuitenkaan kestäneet. Mutta se millä oli merkitystä, oli hyvät ständipaikat.

Omalla tavallaan Gambonin topo vain heijastaa näitä realiteetteja.

Gambon on päätynyt arvioimaan reittien varmistettavuuden neljän tähden systeemillä: yksi tähti on täysin pultattu, nykyaikainen ja turvallinen reitti, ja siitä eteenpäin varmistettavuus huononee jonkinlaisen logiikan mukaisesti. Olenkin nyt tästä aiheesta (sangen rajoitettuun käsitykseeni perustuen) päätellyt, että tähtisysteemi tarkoittaa räkkäämisen kannalta seuraavanlaista:

*: ota jatkot
**: ota täysi räkki
***: ota täysi räkki
****: ota täysi räkki

Ja täydellä räkillä tarkoitan nyt parhaaksi katsomaasi määrää erikokoisia pieniä ja keskikokoisia kamuja. Halkeamat ovat täällä tosiaankin niin epätasaisia ja epäjatkuvia, että aina kun halkeamaan törmää, siihen saa melkein minkä kamun vaan. Ja jos ei mene, niin kiila menee varmasti. Toisaalta täällä on pitoneita paukuteltu seinään jo toista sataa vuotta, niin niitäkin löytyy todella hyvin. Ja ne ständipaikat ovat oikeasti tosi hyviä. Ei niihin tarvitse varata yhtään kamaa.

Voie du Vieux Piton on mahtava useamman kp:n alppireitti, joka seinämän kiipeämisen jälkeen jatkuu yhdeksän pilaria käsittävän harjanteen kiipeämisellä. Vieux Pitonille on annettu Gambonin topossa kaksi tähteä, joten Claytonin kanssa otettiin sinne BD:n kamut 0.2:sta 2:seen, ja kyllä niille kaikille oma paikka sieltä löytyi.

Pointe des Cinéastes 3205 m. Voix Piton menee tuota seinämää pitkin harjanteelle.

Vieux du Piton numerolla 5. Kuvakaappaus Gambonin toposta Oisans Noveau Oisans Sauvage – Livre Est 2015.

Me tultiin alas tuon kuudennen pilarin jälkeen, kun alkoi satamaan niin rajusti.

Harjanteelta pois pääsyn jälkeen stressi purkautuu. © Clayton Larkins

Ailefroide Orientale

3. heinäkuuta 2016

Ensimmäinen asia alppikiipeilyssä on akklimatisaatio. Varsinkin ne reitit mitä minulla ja Claytonilla oli tähtäimessä vaativat hyvän akklimatisaation. Mielestäni on aika turhaa lähteä kiipeämään useamman kp:n reittejä yli 3000 metriin 7 kg:n repun kanssa, mikäli ei ole itseään korkeaan ilmanalaan totuttanut.

Akklimatisaatioon valitsimme Ailefroiden massiivin itäisimmälle huipulle vievän PD -reitin. Lähestyminen tehdään Sélén majan kautta (2500 m) ja itse toppauspäivä sisältää 1400 metriä vertikaalista ylös ja 2500 metriä alas. Clayton kutsui tätä pientä seikkailua nimeltä ”warm-up route”, mikä sinällään on ihan hyvä kuvaus. Tarkempi reittikuvaus löytyy mm. CamptoCamp:sta: Ailefroide Orientale: Arête S (voie normale).

Yllättäen päästiin myös kiipeämään 200 metriä kuluaaria hyvällä lumella, auringon paistaessa ja enkelikuoron laulaessa taustalla. Mikä oli ihan jees. Huomattiin vaan, että olosuhteet antoivat myöten. Alaspäin tullessa oli jo sen verran lämmin, että mentiin normaalireittiä.

Ei draamaa muuten, paitsi minä pannutin sohjoisessa lumirinteessä. Olisin epäilemättä hieman satuttanut itseäni alla olevaan kivikkoon, ellei oltaisi menty köysistönä, joten Sanjalla ja Claytonilla ei ollut juurikaan vaikeuksia pysäyttää hallitsematonta liukuani. Mihin en voi muuta kuin todeta, että simulikiipeily – se oikeasti toimii.

Ecrinsissä ei pahemmin hissilähiksiä harrasteta. Mikä on ihan parasta, sillä me rakastetaan lähiksiä.

Lumi oli sen verta hyvää, että pystyttiin vetämään koiliskuluaari kokonaan loppuun asti. Tämä säästi aikaa ja ennen kaikkea toi vähän kiipeilyllisiä elementtejä tähän, muuten aika puuduttavaan, alppikävelyyn.

Tällä lumikentällä minä – Tero Mononen – vedin elämäni ensimmäiset lumipannut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA — Sanja tykittää kruksissa. © Clayton Larkins

Rochers Rouges

3. elokuuta 2015

The characteristic feature of this route [Rochers Rouges] is that it is possible to climb almost anywhere – just use your imagination.
– Snow and Mixed Climbs: Écrins east, Cerces, Queyras

Selvä, meillä onkin aika vilkas mielikuvitus, joten tämä reitti käy justiinsa hyvin. Rochers Rouges ei tosiaan ole ehkä maailman helpoiten seurattava reitti, joten Pelvouxin majan vartija kävi näyttämässä minulle sen osan reitistä mitä pihalta näkyi. Siinä se huitoi ja osoitteli aivan järkyttävän korkean näköiseltä seinältä erinäisiä lumilaikkuja, kuluaareja ja sarvia sillä välin kun vajosin mielessäni perimmäisten kysymysten ääreelle:

”Miksi meillä on vaan neljä kamua mukana?”

Kysymys on tietysti retorinen, sillä minä vaatimalla vaadin, että ei oteta liikaa kamaa mukaan, koska: ”millon viimeksi teiltä on loppunu reitillä kama kesken?”, ”se on vaan PD+” ja ”me mennään kuitenkin simulina koko matka”. Ja nyt, siinä sitä 800 metristä kallioseinämää katsellessa tuli mieleeni, että olisihan sitä jotain muutakin sinne repun pohjalle mahtunut?

Mutta, kaikki näyttää pelottavammalta kaukaa. Aina mennään: Rochers Rouges supérieur PD+, III.

Aamulla lähdemme majalta muiden joukossa puoli viiden aikaan. Puolisen tuntia myöhemmin juoksemme Glacier du Clot de l’Hommen serakkien ali kuin heikkopäiset. Vaikka on yö, niin kuulemme l’Hommen murinaa noin vartti ylityksemme jälkeen.

Reitin alun löydämme helposti noin 2 tunnin lähestymisen jälkeen, mutta sen jälkeen heti ensimmäinen kuluaarivalinta menee väärin. Jatkamme kuitenkin ylöspäin vähän enemmän oikealle kaartaen, ja kyllä me sitten lopulta löysimme sen oikean kuluaarin. Joka olikin näppärästi merkattu pinkeillä nuolilla.

Sitä, miksi majanvartija ei maininnut mitään näistä reitin selvästi merkitsevistä pinkeistä nuolista, ei voi ymmärtää. Se on lienee niitä niin kutsuttuja ”lost in translation” -asioita. Topossakin sama vika:

Mitä pinkkejä nuolia? Oliko siellä jotain nuolia?

Nuolia tai ei, niin eipä sillä reittivalinnalla tällä seinällä tosiaan niin väliä ole. Irtokivipeltoa kaikki tyyni. Me valitsimme vain vähän jyrkempää irtokivipeltoa siihen alkuun. Neljä kamua oli justiinsa tarpeeksi. Ja oikeastaan, kun olimme oikeassa kuluaarissa, otimme köyden ensin lyhyeksi ja sitten kokonaan pois. Tämä pelottava ja jyrkkä kallioseinä on itseasiassa täysin soolottavaa tavaraa.

Jäätikön reunan saavutamme klo 10:05, eli noin tunnin myöhässä tavoitteesta. Huippu saavutetaan klo 10:40, mikä oli ihan kiva, koska olimme päättäneet pakitusajaksi klo 11:00. Ei sillä, että me olisimme jättäneet huiputuksen vartista kiinni. Silloin emme vaan olisi kertoneet kenellekkään, että se pakitusaika oli klo 11:00. Oltaisiin kerrottu joku vähän myöhäisempi aika. Pakitusaika pitää kuitenkin olla. Se on tyyliasia.

Siellä Pelvouxin jäätiköllä oli kyllä tosi nättiä. Pelvouxin massiivi on suhteellisen moninainen, siihen kuuluvat itsenäiset huiput Puiseux, Durand ja Petit Pelvoux, sekä niiden lisäksi rykelmä ”hampaita”, eli Trois Dents du Pelvoux. Näiden huippujen keskelle on muodostunut tasainen ja todella kaunis jäätikkö, Glacier du Pelvoux, jota pitkin kiipeämme Puiseuxin toppiin.

Alaspäin pysymme oikealla reitillä koko matkan ajan (pinkkejä nuolia ja kiviukkoja, jos muistan oikein?), eikä köyttä tarvittu jäätikön jälkeen missään vaiheessa. Vedin minä yhdet pannutkin, mutta ei siitä lentänyt kun vajaan metrin seuraavalle hyllylle irtokivien sekaan. Ja ihan sieltä reitin juurelta löytyi se ainoa kolmosen pätkä, mikä oli noin 5 metriä pitkä. Että tämän reitin hankaluus ei todellakaan tule kiipeilyteknisistä syistä.

Sanoinko jo, että siellä on sitten ihan helvetisti irtokiviä? Niitä nimittäin on. Pieniä kiviä, isoja kiviä, moreenia, soraa ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Ja se kaikki on ripoteltu tasaisena kerroksena sen 35° jyrkän kiinteän kallion päälle, kaikkiin sen ränneihin, halkeamiin, nurkkiin ja hyllyille. Ja ne kivet myös lähtevät vierimään ja kimpoilemaan sitä rinnettä alas ihan pienimmästäkin häiriötekijästä. Ja silloin kun semmonen kivi on tarpeeksi kauan kimpoillut, pomppinut ja vierinyt sitä vertikaalista irtokivipeltoa pitkin muita kiviä kavereikseen keräten, niin voidaan – tässä tapauksessa – puhua jo suorastaan kivivyöryistä.

Mutta sitähän nämä helpot alppireitit tuppaa olemaan; yhtä objektiivisten riskien hallintaa alusta loppuun. Serakkeja, railoja ja irtokivia, ja sitten niiden seassa vähän kiivetään.

Noin 10 tunnin jälkeen, olen takaisin l’Hommen kuluaarin vierellä (Saku ja Sanja tulevat vähän jäljessä) ja katson parisataa metriä korkeammalla olevan jäätikön päällekaatuvaa reunaa, ja sen toinen toisiaan vasten nojaavia serakkeja. Katson myös sitä miten aurinko porottaa jäätikölle suoraan, ja se pieni vesinoro minkä ylitimme aamuyön tunteina onkin nyt nilkkaan asti yltävä puro. Serakkien ja minun välissäni on iso kivisarvi, joka selvästi toimii eräänlaisena aallonmurtajana, ja estää serakkeja sylkemästä tavaraa muualle kuin tähän pienehköön kuluaariin, joka on vain muutaman metrin levyinen. Ylempänä jäätikön reuna on varmasti kymmeniä ellei satoja metrejä leveä.

Se ääni, mikä lähtee kun serakki irtoaa ja tuhansia kiloja jäätä, kiveä ja muuta moskaa tippuu satojen metrien korkuiseen pystysuoraan kuluaarisysteemiin, on hyvin väkivaltainen.

Sitten kun pahin kolina on loppunut ja olen jälleen saavuttanut henkisen homeostaasini, niin opportunisti minussa herää, ja sanoo: ”nyt jäätikön reunan leikkausjännitteet ovat varmasti paljon pienemmät kuin hetki sitten. Anna mennä!”. Ja juoksen ali serakkien. Juoksen ali Glacier du Clot de l’Hommen putoavien serakkien kuin joku ysärileffan toimintasankari, ja en kyseenalaista itseäni millään tavalla.

Ja siinäpä se sitten olikin.

Tämän jälkeen homma on enää polkukävelyä majalle, kokistauko ja sieltä Ailefroideen takaisin teltoille. Matkalla päässäni soi Pepe Willbergin ”Elämältä kaiken sain”. Tämä reissu taitaakin olla tässä.

Loppuun haluaisin vielä lainata (teitä – ja minua – tulevia alppinisteja ajatellen) Sébastien Constantia, kun hän kirjoittaa objektiivisten riskien ”hallinnasta” alppikiipeilyssä.

Overthe last few year there has been a tangible evolution from a fatalist culture (the homicidal mountains) to more clear-sighted culture that integrates the risk that mountain-goers choose and accept to take (threshold of acceptable risk).

Do not let yourself be influenced by others. Exercise you own free will. When you are preparing to cross crevassed glacier that is exposed to serac fall and that you have never or not recently crossed, take the time to weigh up the situation – assess any visible signs, look at the weather and take into account any clues that will hep you make an informed decision based on all the variables. If you have the opportunity to talk to mountain guides or hut wardens, listen to what they say but remember that their advice is no more than an educated opinion. People who are in the mountains almost every day sometimes become blasé about the dangers (crevasses, serac fall, stone fall, etc) and therefore tend to minimise them. Trust you intuition, especially if things ”don’t feel right” and your sixth sense sends you danger signals. The most important principle is to enjoy the mountains and come back alive.

– Sébastien Constant, Snow and Mixed Climbs: Écrins east, Cerces, Queyras. 2010.

Super Pilou

27. heinäkuuta 2015

”Good Evening! What can we do for you.”
”We’ve come to rescue you!”
”Really? Come now, get hold of yourselves – have some wine.”

– Harding, Downward Bound, 1975

Super pilou 6a, pituutta 400 m joka jakaantuu suurin piirtein kymmeneen köydenpituuteen. Pakollinen vapaakiipeilygreidi, eli obligatory 5b. Toppaa Aiguilles de Sialouzen olkapäälle korkeuteen 3576 m. Koko reitin ajan päässäni soi Desert Sessionsin ”I Wanna Make It Wit Chu”. Aivan todella hyvää graniittia.

Kaikki menee hienosti. Lähiksellä käydään katsomassa mistä putouksesta majan vesi tulee, mutta ei siitä tule kuin vartti ylimääräistä. Kiviukot eivät aina vie sinne minne haluaa. Tuuli on kova jo heti aamusta. Harjanteella puuskissa noin 25 m/s. Köydet leijuvat tuulessa ja kiertyvät toistensa ympärille loppumattomille kierteille. Välillä pakko puristaa kalliota, ei painovoiman, vaan tuulen takia. Vuoristotauti ei vaivaa, mutta kyllähän se kiipeily noissa korkeuksissa on tavanomaista raskaampaa. Repussa normikamojen lisäksi kovat kengät ja hakku, niin lasken tämän jo alppikiipeilyksi. Kiipeilyyn käytetään 6 h 15 min.

Topissa menee puolitoista tuntia, ennen kun päästään laskeutumaan. Ja jos kertoisin mihin kaikkeen me se aika käytettiin, niin ette te edes uskoisi. Laskeudutaan neljästään ja se on aika tarkalleen kaksi kertaa hitaampaa kuin kahdestaan laskeutuminen. Veikka laskeutuu ständin ohi kun meidän muiden mielestä topossa sanottiin, että ”se on siellä oikealla”. Solmu unohtuu köyden päähän ja se jää killumaan noin 3 metrin päähän ständistä. Tero liidaa hakemaan. Sitten kolmanneksi viimeisellä laskeutumisella Terokin laskeutuu ständin ohi, mutta ajattelee että on nopeampaa jos jää odottamaan sen alapuolella olevalle ständille. Ja en edes yritä selittää mitä kaikkea köysiakrobatiaa tästä päätöksestä sitten seurasikaan. Veikka sen kuitenkin tiivisti aika hyvin: ”Ei oikeastaan mennyt missään vaiheessa kakkostyypin kivaksi… Paitsi siinä kahdella viimeisellä laskeutumisella mentiin ehkä yhteen ja puoleen.”.

Kello 20:45 – eli 13 h majalta, noin 3 tuntia suositusta hitaampina – teen viimeisen laskeutumisen laaksoon pienen lumireunan päälle, mistä liu’utan itseäni köyttä pitkin vielä muutaman metrin verran kuivalle maalle. Heti köyden vapauttamisen jälkeen aloitan kamojen pakkaamisen reppuun. Pimeän tuloon on enää kolme varttia, emmekä todellakaan halua tehdä poistumisen kiipeilyllisempiä pätkiä pimeässä.

Yht’äkkiä kuulen helikopterin säksätystä alempaa laaksosta. Käännyn katsomaan ja näen gendarmerien sinisen helikopterin kaartelevan laaksossa selvästikin etsien jotain. Mieleeni muistuu Selen mökin hiljaisuus ja se, että näimme aamiaisella ja lähestymisellä vain yhden köysistön meidän lisäksi. Tänään oli kyllä varmasti liian tuulinen keli suurimman osan mielestä. Eikä reitillä ollut missään vaiheessa kännykälle kuuluvuutta. Sitten kuulen itseni sanovan:

”Ei jumalauta, ne ovat tulleet tänne meitä varten. Se majan vanha guide – Raul – on soittanu sen meille.”

Ja heti perään totean:

”Tästä, ei sitten kerrota saatana kenellekkään.”

Täytyy ymmärtää: kiipeily on tyylilaji. Ei se oikea tavoite ole mikään vuoren huiputtaminen hinnalla millä hyvänsä. Sillonhan me ei todellakaan kiivettäisi yhtään mihinkään. Me mentäisiin jollain moottoroidulla jutulla. Tärkeintä on huiputtaa tai selvittää reitti kiipeilyllisellä tyylillä, mahdollisimman omatoimisesti, hyvin vähäisin kamatappioin ja sitä rataa. Oikealla tyylillä.

Tähän skeemaan kuuluu, että ongelmien syntyessä hoidamme ne itse, omatoimisesti. Selvitämme hankaluudet ja virhearviot sitä mukaan kun niitä tulee. Niin kauan kun sormi ei mene suuhun ja jaksaa virkata jotain, niin sitten virkataan. Ja vasta sitten kun emme enää yksinkertaisesti osaa tai jaksa, niin silloin soitamme helikopterin. Kamaa voidaan jättää, köysiä katkotaan, jumaroidaan, liidataan köydet ja ihan mitä tahansa vaan keksii, ja jumalauta kun se päivä koittaa että minut helikopterilla vuorilta tuodaan, niin sillon ei todellakaan ollut mitään muutan keinoa. Tai sitten vaan tuli yllättäen huono keli, pimeys yllätti, noro, paha olo tms.

Mutta kuitenkin, se pointti ei nyt ole siinä minun Warren Harding -tyylisessä ylpeydessäni, vaan siinä, että siinä se helikopteri pörrää ja kuulen pään sisälläni jonkun sanovan: ”nosta vaan Tero kädet ylös niin pääset pikavauhtia teltoille syömään. Nyt ollaan Ranskassa, ja pelastaminen täällä ei maksa mitään!”. Olen aina elänyt maailmassa, missä ilmaisia lounaita ei ole. Ja jos sitä tänään nostan kädet pystyyn ja otan sen ilmaisen lounaan, niin huomenna sieltä tulee aivan varmasti koko ruotsinlaivan meribuffetti, ja kuka sen osaa sanoa, että mihinkä se sitten loppuu?

Jälkikäteen Veikka sanoi, että se yritti kropallaan peittää sen meidän viimeisen laskeutumisvirityksen, jotta ne tyypit siellä kopterissa eivät näkisi sitä. Hävetti liikaa. Juhoa ei hävettäny. Jaakosta en tiedä mitä se ajatteli. Minä nostin kädet viistoon. Se on alppikoodistoa ja tarkoittaa suunnilleen, että ”All rescue attempts on our behalf are both unneccessary and unwarranted. Thank you very much for your effort and have a nice evening.”.

Myöhemmin Selellä majanpitäjä Raul pahoittelee, että oli soittanut kopterin. Me pahoittelimme, että meillä meni niin myöhään ja kiitimme huolenpidosta. Hyvähän se on, että ihmiset pitävät toisistaan huolta. Eikä siellä kännykät tosiaan kuuluneet. Mistä sen olisi voinut tietää mitä epiikkiä meillä siellä oli? Pimeäkin oli tulossa eikä meitä kuulunut päivälliselle sovittuun aikaan.

Ja eipä tuo helikopteriasia nyt niin isolta asialta enää tuntunut, kun sai lämmintä ruokaa ja pääsi nukkumaan.

Le Diable par la Queue

Nyt rikon bloginin orastavan kronologisen järjestyksen – näin -, sillä haluan kuitenkin kertoa teille reitistä nimeltä Le diable par la queue. Le diable par la queu on 16 köydenpituutta ja 500 m pitkä reitti. Greidinä 5c, joka poikkeuksellisesti on myös oblique -greidi. Reitti toppaa valehuipulle noin 3000 metrin korkeuteen systeemissä nimeltään Dents de Coste Counier, joka sijaitsee Ailefroiden lähellä. Kyseessä ei ole siis mikään älyttömän kova reitti, mutta haluan kertoa siitä teille, koska tällä reitillä kaikki meni meillä jotenkin niin hienosti. Ja mieleni tekee vähän saarnata myös.

Tämä tapahtui siis 6. heinäkuuta 2015.

Lähestyminen autolta reitin juureen aloitettiin klo 9:00 aamulla ja reitin juurelle kesti 1:40. Köysistömme oli kaksijakoinen, ensimmäisenä menivät Juho ja Aino, toisena minä ja Veikka. Ensimmäiset neljä kp:ta (5c) mentiin perinteiseen tyyliin ja sen jälkeen vedettiin simulina liidaajaa aina n. 14 jatkon välein vaihtaen seuraavat 6 köydepituutta: 4c, 4b, 2b, 4b, 5b, 3b ja vähän 5b:n alkua minne tein luomuständin ennen tulevia vaikeita osuuksia. Seuraavien kahden kp:n (5b ja 5c) jälkeen mentiin loput neljä simulina aina toppiin asti. Laskeutuminen (4 kpl) mentiin neljästään. Kiipeily ja laskeutumiset veivät yhteensä 8 h 15 min. Poistuminen aloitettiin klo 18:55 ja siihen meni 2:20. Tähän sisältyi kalja/kokis -tauko Bansin majalla. Autolta-autolle tuli 12:15.

Ja se 5b mentiin oikeasti simulina ihan vaan vahingossa, kun ei Veikan kanssa jaksettu ottaa kuvaa toposta, niin ei tiedetty mitä kiivettiin. Tämä laiskuus aiheutti myös pientä suunnitamisvaikeutta, kun reitti menikin ensimmäisen valehuipun taakse. Onneksi siinä oli kuitenkin kiviukko, jonka perusteella lähdimme kiertämään oikeaan suuntaan.

Laskeutumisella heiteltiin irtokiveä enemmän kuin koko reissulla yhteensä. Tiputeltiin niitä kuitenkin vain silloin kun ketään ei ollut alla – ainakaan kovin pahasti. Eikä osuttu köysiin! Aika harvalla reitillä laskeutuminen on se kruksi, mutta tässä se sitä totta vie oli. Poistumisella pompittiin koskien ja kanjonien yli sellaisella tyylillä, että minun parkourmentori olisi ollut varmasti ylpeä (kiitos Valtterille!).

Takaisin teltoilla tunsin itseni rokkitähdeksi.

Tai mistäs minä tiedän miltä rokkitähdeltä tuntuu, mutta jotain sellaista.

Se mitä tässä yritän sanoa – siis sen lisäksi että olen kova jätkä, koska kiipeän simulina 5b:tä – on, että pitkillä reiteillä pitää olla luova. Pitää soveltaa ja pitää olla vähän röyhkeä. Kaikki ei voi mennä tasan samalla tavalla kuin SKIL:n Kalliokiipeily I ja II -kurssilla opetetaan, koska niitä suosituksia ei ole tehty tähän ympäristöön. Aina ei voi tehdä asioita ideaalisella tavalla.

Joku saattaa olla sitä mieltä, että simulikiipeily on tuhmaa, mutta minun mielestäni pimeässä laskeutuminen on vielä tuhmempaa. Jos me oltaisiin menty aina ständistä varmistaen koko homma, niin varmasti oltaisiin laskeuduttu pimeässä. Tai hypitty niiden kanjonien yli otsalamppujen valossa, ja kuka tietää mitä siitäkin olisi sitten tullut?

Toinen tärkeä asia on rentous. Kun mennään 16 kp:ta yli parissa tonnissa, niin kiipeilyn pitää olla rentoa. Ei saa mennä pumppuun. Kun pulttiväli pelottaa, niin ota rennosti. Ständeilläkin nojaillaan rentona. Laskeutuessa pitää olla rentona. Kun ohut ilma ahdistaa, niin ota rennosti! Ja kun on aivan pakko heittää se jaloissa pyörivä 5 kilon murikka köysien kanssa samaan kuluaariin, niin heität sen kiven peruskoulun liikuntatunneilla oppimallasi kuulantyöntötekniikalla niin helvetin kauas kuin vain pystyt, mutta mahdollisimman rennosti.

Tai näin minä ainakin ajattelen. Ja yritän tehdä. Kyllä jotkut ottavat mieluumin semmoisen vakavamielisen mentaliteetin ja hekin pärjäävät ihan hyvin. Mutta kyllä se pidemmän päälle näyttää aika raskaalta tavalta tehdä tätä juttua.

Ja joogasta ei ole sitten yhtään mitään apua tällaiseen kiipeilyyn.

Barre des Écrins, West ridge

10. heinäkuuta 2015

Käytiin kiipeämässä Barre des Écrins. Juho, Veikka ja Aino lähtivät korkeuksiin jo pari päivää aikaisemmin kiipeämään ja akklimatisoitumaan. Itse halusin tehdä huiputuksen ilman erillistä akklimatisoitumista kahdessa päivässä, eli paikalliseen tapaan.

Ensimmäisenä päivänä tein lähestymisen Pré de Madame Carle – Refuge des Écrins, joka on noin 5,5 km horisontaalista ja 1300 metriä vertikaalia. Minulta siihen meni tasan neljä tuntia. Matkan varrella on refuge du Glacier Blanc, missä voi pysähtyä vaikkapa kahville. Lähestymisellä mennään jo vähän matkaa jäätiköllä, joten matkaan kannattaa lähteä jo aamulla. Meinasi mennä vähän jännäksi yksinään puikkelehtia Glacier Blancin railojen välissä.

Huiputuspäivä on sitten aika rankka. Meiltä meni mökiltä autolle tasan 12 tuntia: nousua 1200 m ja laskua 2400 m, ja pituutta 12,2 km. Olosuhteet olivat meillä aika lämpimät, ja lumen sulaminen todellinen ongelma. Näinpä aamiainen mökillä tarjoiltiin jo kello kolme aamulla ja matkaan lähdettiin kello 3:20.

Alun tasainen jäätikköpätkä vedetiin jokainen omaan tahtiin ilman köysiä. Jyrkälle jäätikölle laitettiin porukka köysiin ja jatkettiin simulina aina reunarailon yli Brèche Lorylle. Lorylta alkaa kalliokiipeily länsiharjannetta pitkin toppiin. Jostain syystä jo tässä vaiheessa yksi meidän edellä ollut porukka otti pakit. Epäilemme pahis reunarailoa, joka jopa vähän murisi Veikalle.

Kalliopätkä on greidiltään II, mutta sen alku oli sen verran jäässä, että mentiin alku laskeutumisreittiä pitkin. Se olisi ollut vapaasati kiivettynä vitosta, mutta onneksi siellä oli fiksattuja köysiä, niin homma meni sutjakkaasti ns. hauiskiipeilynä. Harjannetta mentiin neljästään simulina noin puolitoista tuntia toppiin. Topissa oltiin 4h 51 min majalta laskien.

Noin puolessa välissä harjannetta aloin saada ajoittaisia pieniä huimauskohtauksia. Olin aika varma, että vuoristotauti se siellä kolkutteli, mutta on vielä niin vähän kokemusta että en vielä hätiköinyt. Kun muita ei kuitenkaan huimannut, ehdotin että minut vaihdettaisiin perimmäiseltä paikalta köysistön keskelle. Huimauskohtaukset hävisivät käytännössä heti kun lähdimme topista takaisin alaspäin.

Takaisin Lorylla huomasin että hengitys rohisee. Tämä taasen tarkoittaa käytännössä sitä että keuhkoihini oli alkanut kertyä nestettä. Kuten vuoristotaudissa voi käydä. Kunto oli kuitenkin hyvä ja tiesin, että olo helpottaa kunhan pääsen takaisin alaspäin.

Alaspäin mennessä reunarailo ei enää murissut, mutta oli aika pehmeä. Teimme hakuista ständin, mistä saatiin ykkönen toiselle puolelle. Sen jälkeen me loput vedimme ns. possujunana perässä. Joku oli tehnyt ystävällisesti myös lumipollarin.

Takaisin tasaisella jäätiköllä oltiin ajassa 8:23. Jäätikölle otettiin raudat pois ja sauvat käteen, sillä näin on paljon mukavampi ja nopeampi mennä kuin raudat jalassa. Köysistönä mentiin kuitenkin, koska lumi alkoi olla jo pehmeää. Jäätikön reuna saavutettiin ajassa 9:20. Mökiltä autolle kellotettiin 11:55.

Toivottavasti kukaan ei ota näitä minun listaamiani aikoja kovin vakavissaan tehdessään suunnitelmia Ecrinsin huiputtamiseksi. Tässä hommassa on tullut selväksi, että jokainen päivä on erilainen ja reittiin menevää ns. standardiaikaa on mahdoton määrittää. Laitan meidän kellottamat ajat kuitenkin tähän antamaan vähän suuntaa.

Selvää kuitenkin on, että täällä nopeus luo turvaa.

Länsiharjanteen kautta menevä reitti katkoviivoilla. Lähde: Camptocamp. — Länsiharjanteen kautta menevä normaalireitti katkoviivoilla. Lähde: Camptocamp.

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä:

Jaa tämä: