Valaistuminen alkoi siitä, kun luulin olevani ihan hyvä släbikiipeilijä, mutta silti Corno di Bon kalkkikivisläbillä huomaankin kiskovani jatkosta 5a:n reitillä. Halkeamaakin olen jo kiivennyt jo jonkin verran. Mutta sitten yhdellä pitkällä 6a reitin ainoalla muutaman metrin halkeamaosuudella huomaan vetäväni itseni sellaiseen pumppuun ja paniikkiklippiin että taas ns. ranskalainen vapaakiipeily kutsuu (kiskon jatkosta).
Entäs Il Piazzolen oikea sektori sitten? Luulin jo osaavani kiivetä vähän kaikenlaista, mutta tämä melkein vertikaalinen nypymeri vie jalat alta heti kättelyssä. Mikä tietysti on ikävää, koska ei siellä oikein käsiotteita ollutkaan. Ja ennen kun huomaankaan, niin kiskon siitä viereiseltä sektorilta pikku vesisateessa 6c hänkkiä tufaa, ihan vaan testatakseni muuveja(!?). Siis minä, Tero Mononen, projektoin reittiä.
Täällä Arcon auringon alla tajuan, että miehen on mahdollista rakastaa kahta eri kivilaatua yhtäaikaa. Ja se on ihan okei. Polyamoria on ihan okei. Ja rakastuneena sitä tekee kaikenlaista hassua, kuten esimerkiksi projektoi reittiä.
Pari viikkoa vierähti ihan kivasti. Arcosta löytyy siis ihan oikeasti hyvääkin kalkkikiveä, ei kaikki ole sitä kiillottunutta kuraa. Erityiskiitos kuuluu Mikalle ja Hetalle hyvien paikkojen näyttämisestä ja hyvästä seurasta. Jos suunnittelet reissua Arcoon, suosittelen tutustumaan paikkoihin etukäteen Mikan blogista: rockblocks.blogspot.com.
Ensimmäisenä täytyy ymmärtää, että via ferrata ei ole kiipeilyä ja kovat kiipeilijät eivät todellakaan vedä via ferrataa. Tai ainakaan myönnä vetäneensä via ferrataa. Saati sitten kirjoittasivat blogiinsa, että ovat vetäneet ferrataa!
Toisekseen via ferrata rakennettiin ensin ensimmäisen maailmansodan tarpeisiin, sitten energiateollisuuden ja sitten turistien tarpeisiin. Eli via ferrata on turisteille, ei kiipeilijöille.
Kolmanneksi on hyvä ymmärtää, että minä en ole kovinkaan kova kiipeilijä ja näin suomalaisena poikana täällä Italian maaperällä turistin identiteettini on aika vahva. Joten: kolme kertaa via ferrata ja yhdet pakit, olkaa hyvä!
Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Centrale:
Kauhea oli hinku Brentan massiiville, mutta kiipeilykaverit tulisivat vasta muutaman päivän päästä. Joten otin suunnitelmaksi käydä linkittämässä kolme Brentalla kulkevaa suhteellisen legendaarista ferrataa, eli Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Bocchette Centrale. Topon mukaan kaikkien kolme linkittämiseen menisi reilut 8 tuntia, mutta en todellakaan uskonut sen kestävän lähellekään niin kauaa. Sen lisäksi ajamiseen 1.5 tuntia suuntaansa, lähestymiseen 3 tuntia ja poistumiseen 2 tuntia. Eli pitkä päivä.
No turpaanhan siinä tuli. Ja vieläpä pakittamisen kaikkein jaloimmalla tavalla, eli lähestymisellä.
Jätin auton Vallesinellan mökille. Siitä Rifugio Tucketille mistä Giro del Brentaa pitkin al Grosten hissiasemalle. Kaikki meni hyvin, kunnes tajusin että siellä 2500 metrissä on vielä lunta aika paljon ja se on pehmeää lunta. Ja sitten kelikin meni sinkkiin.
Niin eipä siinä sitten muuta. Hyvä että löysin takaisin hissiasemalle. Olen nyt pari kertaa joutunut vuorilla ollessani pilviin ja se on kyllä kertakaikkiaan haastavaa suunnistamisen kannalta.
Tämän päivän tiivistin telttanaapureilleni jotenkin näin: ”I went to the Cima del Groste but there was patches of at least 2 meters deep soft snow and I couldn’t see anything because of fog. Some of the snow patches were hollow and I almost fell on one of them. And I think the Sentiero Alfredo Benini is not even open yet because I didn’t meet any other people. But anyway, as a guy from Finland any day with 2400 vertical meters of hiking is a good day”.
Rifugio Tuckett ja Cima MandronSiinä se polku jossain menee. Ehkä.Poistumisella tuli vastaan kivoja niittyjä.
Via attrezzata Monte Albano
Kaverin kehoituksesta lähdin seuraavana päivänä vähän helpommin lähestyttävämälle ferratalle. Ajomatkaa 20 min. ja ferratan lähtö käytännössä paikallisen kirkon takaa. Ei tullu turpaan.
Via ferratallakin on omat greidit, ne menevät skaalalla A-E, missä E on vaikeaa. E niin kuin Extreme! Vaikea suhteuttaa kiipeilygreideihin, koska vaijerista voi aina kiskoa. Mitä greidiä se semmonen on, missä on aina täydellinen kahva mistä voi kiskoa? 4a?Kuulemma nämä tikkaat on asennettu ihan äskettäin. Mikä on vähän tylsää. Paljon kivempää olisi ollut kiivetä vapaasti.Ferrata on helppo tapa saada vähän ilmaa jalkojen alle.
Via ferrata Rino Pisetta:
Monte Albanon jälkeen oli teltoille palattu ja lounas syöty, niin ei kello ollut kuin puolenpäivän. Jotain ehti siis vielä tekemään. Joten seuraava Arcon musta(=vaikea) ferrata, Rino Pisetta!
Lähestyminen oli tällä kertaa jopa puoli tuntia, minkä jälkeen alkoi pikkasen ripeksimään. Mutta ei se haittaa, voin minä vaijeria kiskoa pikku vesisateessakin. Noin puoli tuntia tästä alkoi ukkonen jyrisemään jossain kaukaisuudessa. Ukkonen haittaa, sillä pieni fyysikko minussa sanoo, että via ferrata onkin itseasiassa vain yksi helvetin iso ukkosenjohdatin jonka komponentti minäkin olen.
Kiirehän siinä tuli. Maltoin kuitenkin ottaa toppikuvan. Sitten itse Cima Garzoletin huipulla kiitin Madonnaa että se ei jysäyttäny salamalla naamaan, pakkasin kamat ja lähdin alas. Noin vartin jälkeen ukkonen iski suoraan päälle ja vesisade niin kylmää, että oli pakko juosta pysyäkseen lämpimänä. Loput 7 kilometriä Sarcheen menikin siis suht joutuisasti. Mutta hyvä ferrata oli tämä: pääsi vähän kiipeilemäänkin!
Rino Pisettan ”Toppikuva”. Tuo metallihäkkyrä taustalla on siis se todiste. Siinä lukee siis jotain, että ”nyt on via ferrata Rino Pisetta kiivetty”.
Via ferrata Giulio Segata:
Viimeinen lähiseudun kiinnostava ferrata oli Tre Cimen di Bondonnen: Cima Verde – Dos d’ Ambramo – Cornetto, läpi kulkevan kävelyreitin varrella. Itseasiassa tällä kertaa se kävely oli paljon nautinnolisempaa kuin itse ferrata. Tähän tosin saattaa vaikuttaa se, että kiipesin sitä ferrataa lopusta alkuun päin. Jonkun 40 metrin alaspäin kiipeilyn jälkeen minussa heräsi ajatus, että nyt ei olla ehkä ihan siellä missä pitäisi. Mutta eipä siinä. Olihan nämä ferratat jo niin sanotusti nähty. Tietysti intoa vähän vaimesin avokäsin meno, sillä olin ottanut mukaan kaksi vasemman käden hansikasta. Suositeltava paikka kuitenkin tämä ”Arcon Tre Cime”. Oli tosi kaunista. Se kuuluisa Tre Cime on tosiaankin sitten vähän erilainen.
Ei kuvia, kun kamerasta loppu virta. Harmi sinällään. Oli tosi nättiä.
Onneksi tänään tulee kavereita niin pääsee kiipeilemään.
Tavattiin ensimmäisenä kiipeilypäivänä Mika ja Heta Regina del Lagossa. Siinä päivän mittaan selvisi, että heille olisi tulossa Arcon kiipeilyopetuksen tarpeessa olevia vieraita. Viivi ei tosiaan pystyny vielä kiipeämään ja minullakin alkoi lepopäivälle olla tarvetta, niin sovittiin, että pidän semmosen iltapäivän mittaisen pikakurssin sporttikiipeilystä. RCI -pätevyyteen tartteen myös opetusnäyttöjä ja kai tämmöiset pro bono -hommatkin lasketaan?
Varmistaminen opeteltiin käyttäen semi-automaattista varmistusvälinettä. Sporttikiipeilijät käy ihan kuumana näihin vehkeisiin, koska sitten ne voi lungisti varmistella vaikka riippumatosta.Mielestäni hankalin puoli liidaamisen opettelussa on, että se pelottaa niin hemmetisti.Tosi hyvä paikka harjoitella. Pultit puolen metrin välein, toppiin pääsi kävellen, tasainen alusta ja helppoa kiipeilyä.Ristiintarkastaminen tärkeänä osana kiipeilijäparin turvallisuusprotokollaa. Kypärät olisivat myöskin kiva juttu, mutta harjoitusteknisistä syistä mentiin nyt näin.Ei oltu ainoita kurssittelijoita.Mitä tehdään jos ei millään päästä reittiä loppuun asti, eikä kävellen päästä kiertämään ylös?
Arco arco, hmmm, kiidettiin Orcosta Arcoon. Heh. Jos Orcossa vedettiin hapanta punaviiniä pullonsuusta, niin Arcossa vedettiin sokeriöverit jäätelöbaarissa. Kiipeilykauppaa toisen perään ja hyvät hinnat. Kyllähän sen sitten tietää. Ostoslista on pitkä, kun tänne päin maailmaa pääsee.
Kyllä me jotain kiivettiinkin. Arcosta löytyy tosi hyvää kalkkikiveä, mutta todellisuudessa enemmän löyty sitä ei-niin-hyvää sorttia. Tavattiin nämä tyypit, ne on käyny enemmänkin tuolla kiipeilee, niin sieltä kannattaa katsoa sektorikohtaisia arvosteluja. Arcoon tarvitsisi semmoisen topon, mistä näkyy kuinka lasittunutta milläkin sektorilla on. Tai millon reitit on pultattu, kun siitäkin voisi jotain päätellä. Nyt se on vähän arpomista. Regina del Lagossa oli hyvää kitkaa.
Kalkkikivi on graniittiin tottuneelle suomalaiselle vähän outo ilmestys, sillä siinä missä graniitti on kovaa ja kestävää, niin kalkkikivi kuluu. Juuri tästä syystä kalkkikivikiipeily on niin siistiä, koska kalkkikiveen muodostuu luonnonvoimien ansioista mitä ihmeellisimpiä muotoja kun taas graniittissa vaihtelee lähinnä kidekoko. Toisaalta kalkkikiven pehmeys on huono juttu, koska ajan saatossa kiipeilijöiden aiheuttama rasitus kiillottaa kalkkikiven todella liukkaaksi. Tämmöstä lasittunutta (eli huonolaatuista, eli paskaa) kalkkikiveä ei ole niin mukava kiivetä.
