Valaistuminen alkoi siitä, kun luulin olevani ihan hyvä släbikiipeilijä, mutta silti Corno di Bon kalkkikivisläbillä huomaankin kiskovani jatkosta 5a:n reitillä. Halkeamaakin olen jo kiivennyt jo jonkin verran. Mutta sitten yhdellä pitkällä 6a reitin ainoalla muutaman metrin halkeamaosuudella huomaan vetäväni itseni sellaiseen pumppuun ja paniikkiklippiin että taas ns. ranskalainen vapaakiipeily kutsuu (kiskon jatkosta).
Entäs Il Piazzolen oikea sektori sitten? Luulin jo osaavani kiivetä vähän kaikenlaista, mutta tämä melkein vertikaalinen nypymeri vie jalat alta heti kättelyssä. Mikä tietysti on ikävää, koska ei siellä oikein käsiotteita ollutkaan. Ja ennen kun huomaankaan, niin kiskon siitä viereiseltä sektorilta pikku vesisateessa 6c hänkkiä tufaa, ihan vaan testatakseni muuveja(!?). Siis minä, Tero Mononen, projektoin reittiä.
Täällä Arcon auringon alla tajuan, että miehen on mahdollista rakastaa kahta eri kivilaatua yhtäaikaa. Ja se on ihan okei. Polyamoria on ihan okei. Ja rakastuneena sitä tekee kaikenlaista hassua, kuten esimerkiksi projektoi reittiä.
Pari viikkoa vierähti ihan kivasti. Arcosta löytyy siis ihan oikeasti hyvääkin kalkkikiveä, ei kaikki ole sitä kiillottunutta kuraa. Erityiskiitos kuuluu Mikalle ja Hetalle hyvien paikkojen näyttämisestä ja hyvästä seurasta. Jos suunnittelet reissua Arcoon, suosittelen tutustumaan paikkoihin etukäteen Mikan blogista: rockblocks.blogspot.com.
Ensimmäisenä täytyy ymmärtää, että via ferrata ei ole kiipeilyä ja kovat kiipeilijät eivät todellakaan vedä via ferrataa. Tai ainakaan myönnä vetäneensä via ferrataa. Saati sitten kirjoittasivat blogiinsa, että ovat vetäneet ferrataa!
Toisekseen via ferrata rakennettiin ensin ensimmäisen maailmansodan tarpeisiin, sitten energiateollisuuden ja sitten turistien tarpeisiin. Eli via ferrata on turisteille, ei kiipeilijöille.
Kolmanneksi on hyvä ymmärtää, että minä en ole kovinkaan kova kiipeilijä ja näin suomalaisena poikana täällä Italian maaperällä turistin identiteettini on aika vahva. Joten: kolme kertaa via ferrata ja yhdet pakit, olkaa hyvä!
Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Centrale:
Kauhea oli hinku Brentan massiiville, mutta kiipeilykaverit tulisivat vasta muutaman päivän päästä. Joten otin suunnitelmaksi käydä linkittämässä kolme Brentalla kulkevaa suhteellisen legendaarista ferrataa, eli Sentiero Alfredo Benini, Bocchette Alte ja Bocchette Centrale. Topon mukaan kaikkien kolme linkittämiseen menisi reilut 8 tuntia, mutta en todellakaan uskonut sen kestävän lähellekään niin kauaa. Sen lisäksi ajamiseen 1.5 tuntia suuntaansa, lähestymiseen 3 tuntia ja poistumiseen 2 tuntia. Eli pitkä päivä.
No turpaanhan siinä tuli. Ja vieläpä pakittamisen kaikkein jaloimmalla tavalla, eli lähestymisellä.
Jätin auton Vallesinellan mökille. Siitä Rifugio Tucketille mistä Giro del Brentaa pitkin al Grosten hissiasemalle. Kaikki meni hyvin, kunnes tajusin että siellä 2500 metrissä on vielä lunta aika paljon ja se on pehmeää lunta. Ja sitten kelikin meni sinkkiin.
Niin eipä siinä sitten muuta. Hyvä että löysin takaisin hissiasemalle. Olen nyt pari kertaa joutunut vuorilla ollessani pilviin ja se on kyllä kertakaikkiaan haastavaa suunnistamisen kannalta.
Tämän päivän tiivistin telttanaapureilleni jotenkin näin: ”I went to the Cima del Groste but there was patches of at least 2 meters deep soft snow and I couldn’t see anything because of fog. Some of the snow patches were hollow and I almost fell on one of them. And I think the Sentiero Alfredo Benini is not even open yet because I didn’t meet any other people. But anyway, as a guy from Finland any day with 2400 vertical meters of hiking is a good day”.
Rifugio Tuckett ja Cima MandronSiinä se polku jossain menee. Ehkä.Poistumisella tuli vastaan kivoja niittyjä.
Via attrezzata Monte Albano
Kaverin kehoituksesta lähdin seuraavana päivänä vähän helpommin lähestyttävämälle ferratalle. Ajomatkaa 20 min. ja ferratan lähtö käytännössä paikallisen kirkon takaa. Ei tullu turpaan.
Via ferratallakin on omat greidit, ne menevät skaalalla A-E, missä E on vaikeaa. E niin kuin Extreme! Vaikea suhteuttaa kiipeilygreideihin, koska vaijerista voi aina kiskoa. Mitä greidiä se semmonen on, missä on aina täydellinen kahva mistä voi kiskoa? 4a?Kuulemma nämä tikkaat on asennettu ihan äskettäin. Mikä on vähän tylsää. Paljon kivempää olisi ollut kiivetä vapaasti.Ferrata on helppo tapa saada vähän ilmaa jalkojen alle.
Via ferrata Rino Pisetta:
Monte Albanon jälkeen oli teltoille palattu ja lounas syöty, niin ei kello ollut kuin puolenpäivän. Jotain ehti siis vielä tekemään. Joten seuraava Arcon musta(=vaikea) ferrata, Rino Pisetta!
Lähestyminen oli tällä kertaa jopa puoli tuntia, minkä jälkeen alkoi pikkasen ripeksimään. Mutta ei se haittaa, voin minä vaijeria kiskoa pikku vesisateessakin. Noin puoli tuntia tästä alkoi ukkonen jyrisemään jossain kaukaisuudessa. Ukkonen haittaa, sillä pieni fyysikko minussa sanoo, että via ferrata onkin itseasiassa vain yksi helvetin iso ukkosenjohdatin jonka komponentti minäkin olen.
Kiirehän siinä tuli. Maltoin kuitenkin ottaa toppikuvan. Sitten itse Cima Garzoletin huipulla kiitin Madonnaa että se ei jysäyttäny salamalla naamaan, pakkasin kamat ja lähdin alas. Noin vartin jälkeen ukkonen iski suoraan päälle ja vesisade niin kylmää, että oli pakko juosta pysyäkseen lämpimänä. Loput 7 kilometriä Sarcheen menikin siis suht joutuisasti. Mutta hyvä ferrata oli tämä: pääsi vähän kiipeilemäänkin!
Rino Pisettan ”Toppikuva”. Tuo metallihäkkyrä taustalla on siis se todiste. Siinä lukee siis jotain, että ”nyt on via ferrata Rino Pisetta kiivetty”.
Via ferrata Giulio Segata:
Viimeinen lähiseudun kiinnostava ferrata oli Tre Cimen di Bondonnen: Cima Verde – Dos d’ Ambramo – Cornetto, läpi kulkevan kävelyreitin varrella. Itseasiassa tällä kertaa se kävely oli paljon nautinnolisempaa kuin itse ferrata. Tähän tosin saattaa vaikuttaa se, että kiipesin sitä ferrataa lopusta alkuun päin. Jonkun 40 metrin alaspäin kiipeilyn jälkeen minussa heräsi ajatus, että nyt ei olla ehkä ihan siellä missä pitäisi. Mutta eipä siinä. Olihan nämä ferratat jo niin sanotusti nähty. Tietysti intoa vähän vaimesin avokäsin meno, sillä olin ottanut mukaan kaksi vasemman käden hansikasta. Suositeltava paikka kuitenkin tämä ”Arcon Tre Cime”. Oli tosi kaunista. Se kuuluisa Tre Cime on tosiaankin sitten vähän erilainen.
Ei kuvia, kun kamerasta loppu virta. Harmi sinällään. Oli tosi nättiä.
Onneksi tänään tulee kavereita niin pääsee kiipeilemään.
Kurssin aikana kiivettiin yhteensä 9 monen köydenpituuden reittiä. Kaikki reitit kiivettiin kolmen hengen köysistönä ja aina harjoiteltiin jotain tiettyä juttua. Esimerkiksi asiakasvientiä opetellessa minulla tuli sama reitti kiivettyä kolmeen kertaan.
Yhtenä päivänä sitten saatiin kiivetä joku oikeasti siisti reitti, ja se oli minulle ”Jori” eli tuttavallisemmin Jorin reitti. Laskutavasta riippuen 673 metriä ja 17 kp:ta. Greidiä UIAA V verran. Lähestyminen 1.5 tuntia ja poistuminen pari tuntia. Kiipeilyssä normiaika on 30 minuuttia per kp, joten kiipeilyyn varattiin aikaa 8 h. Koko keikka siis jotain 12+ tuntia. Ei mikään älytön juttu, mutta kuitenkin juttu. Ja pisin reitti mitä olen ikinä kiivennyt.
Onneksi Antilla ja minulla jalka nousi – ja Tuomolla kouluttajan roolissa tietenkin – ja lisäksi pystyttiin sooloamaan ekat kaksi kp:ta, niin kellotettiin autolta kolmannen kp:n alkuun aikalailla tasan kaksi tuntia. Tästä seuraavat neljä pätkää olivat semmoista perusrönyämistä, mitä täältä Dolomiiteilta nyt tuppaa löytymään, mutta sitten itse kantin alusta toppiin olikin paljon siistimpää. Minun mielestä jopa tosi siistiä. Antti on jo kiivenny 15 vuotta, niin ei se ihan samalla tavalla lämmenny. Koko settiin ei sitten mennytkään ihan sitä kahtatoista tuntia kun oltiin sen verta nopeita, mutta siistiä oli silti!
Ja mikä parasta, Jorin reitti näkyy leirintään! Sitten sitä voi iltaisin ihastella ja olla sillälailla, että ”jes, meikä on kiivenny ton!”.
Ainiin. Tiputin tohkeissani Tuomon puhelimen mäkeen. Eikä tällä kertaa ollut murmeleita lähimaillakaan.
Jorin reitin parhaimmat pätkät.Jorin reitin lähikseltä löyty tämmönen tosi nätti niitty.
Kylmä. Varpaita ei tahdo tuntea. Sormet ovat kankeat. Liike hidasta. Onneksi täällä ei tarvitse mankkaa. Aurinko on paistanut koko päivän, mutta ei meille. Kiipeämämme luoteiskantti on kääntymässä länsiseinämälle ja auringon valon muodostaman rajan kalliossa voi jo nähdä. Kiipeän kohti aurinkoa. Näen auringossa kylpevän parven ja sen yläpuolella varjoisan hyllyn sekä Markon ständillä. ”Jää vaan siihen lämmittelemään!”, Marko huutaa. Selvä. Kusen alas kalliolta ja kohta on taas lämmin.
Ei mitään epiikkiä. Jotkut hetket vaan jäävät mieleen. 10 reittiä, 89 kp:ta ja 2791 metriä kiipeilyä on aika paljon, niin suurinta osaa jutuista ei enää muista. Kokoajan on oppinut ja kokoajan ollaan tehty. Säät ovat olleet paskimmat mitä kouluttajat muistaa. Yhtenä aamuna lähdettiin kiipeilemään Lagazuoille, mutta otettiin pakit jo parkkipaikalla. Lunta, tuulta ja 4 °C lämmintä oli meille kipuraja. Topissa olisi ollut aika varmasti nollassa. Toisena aamuna sato niin paljon, että päätettiin lähteä mieluummin saunomaan.
Tässä vähän kuvia:
Valmiina oppimaan asiakkaan viemistä köydellä, eli short-ropingia.UIAGM vuoriopas Paolo oli meidän matkassa muutamana päivänä.Cinque Torrilla nähtiin paljon porukkaa oppaiden kanssa kiipeilemässä.Guido Antti näyttää miten short-ropetetaan (juu, nämä anglismit ärsyttävät ehkä kaikkein eniten). Asiakasta talutetaan siis narun päässä, siten että pienet horjahdukset saadaan korjattua helposti. Isoja pannuja ei.Lunta oli vielä paikka paikoin. Riitti jopa pyllymäkeenkin.Ei hemmetti. Ei me tuonne lähdetä…..harjotellaan pelastamista sen sijaan.Lagazuoi vähän kiivettävämmässä kunnossa.Paikallista kiipeilyskeneä viime vuosisadan alkupuolelta.Saunan pukkarissa kiipeilylehtiä.Seuraavan aamun kuviot juonittiin aina edellisenä iltana.Taidekuva.Täällä alppitouhut alotetaan nuorena.Olisikohan tämä jo viimeinen keikka tällä erää?
Arcon jälkeen ohjelmassa on minun RCI -kurssi Dolomiiteilla. Saavuttiin tänne Cortina d’Ampezzoon pari päivää etukäteen että ehtisimme vähän tottua vesisateessa istumiseen ja kylmässä nukkumiseen. Vaikka Arco periaatteessa kuulukin Dolomiittien alueeseen, niin sää täällä Cortinassa on kyllä paljon vuoristomaisempi.
Torstaina oli hyvä keli ja pääsin kiipeilemään (ihan huvin vuoksi) Tuomon kanssa ekan pitkän reittini Dolomiiteilla. Kesken reitin näin tosi ison murmelin ja ajattelin että tuostapa saan hyvän päivällisen! Yritin tainnuttaa sen heittämällä BD:n kolmosen Camalotin (á ~70€) sitä kohti, mutta ohi meni! Sinne lenti hyvä camalotti, eikä sitä enää löytynyt!
Joo, että semmoista. Oppirahat on tälle paikalle täten kuitattu.
Koti ja sen takapiha Campeggio Dolomitilla.Toppikuvia. Tuomon kanssa kiivettiin, mutta en uskaltanu pyytää kuvaan.Poistumisreitti. Paikallinen opas ja sen asiakas navigoi.Tuomo selvittelee poistumisränniä.RCI hommia. Tuomo näyttää mitenkä asiakkaita viedään pitkällä reitillä. Keli oli huikea.Me Hannan kanssa omaksuimme vuorostamme turistin identiteetin. Vaikeuksitta.Toinen kurssiporukka topissa.Topissa turisteilla oli jo nälkä ja vilu töppösissä.KoulukallioPoistumisella harjoiteltiin running-belayta.
