10. heinäkuuta 2015
Käytiin kiipeämässä Barre des Écrins. Juho, Veikka ja Aino lähtivät korkeuksiin jo pari päivää aikaisemmin kiipeämään ja akklimatisoitumaan. Itse halusin tehdä huiputuksen ilman erillistä akklimatisoitumista kahdessa päivässä, eli paikalliseen tapaan.
Ensimmäisenä päivänä tein lähestymisen Pré de Madame Carle – Refuge des Écrins, joka on noin 5,5 km horisontaalista ja 1300 metriä vertikaalia. Minulta siihen meni tasan neljä tuntia. Matkan varrella on refuge du Glacier Blanc, missä voi pysähtyä vaikkapa kahville. Lähestymisellä mennään jo vähän matkaa jäätiköllä, joten matkaan kannattaa lähteä jo aamulla. Meinasi mennä vähän jännäksi yksinään puikkelehtia Glacier Blancin railojen välissä.
Huiputuspäivä on sitten aika rankka. Meiltä meni mökiltä autolle tasan 12 tuntia: nousua 1200 m ja laskua 2400 m, ja pituutta 12,2 km. Olosuhteet olivat meillä aika lämpimät, ja lumen sulaminen todellinen ongelma. Näinpä aamiainen mökillä tarjoiltiin jo kello kolme aamulla ja matkaan lähdettiin kello 3:20.
Alun tasainen jäätikköpätkä vedetiin jokainen omaan tahtiin ilman köysiä. Jyrkälle jäätikölle laitettiin porukka köysiin ja jatkettiin simulina aina reunarailon yli Brèche Lorylle. Lorylta alkaa kalliokiipeily länsiharjannetta pitkin toppiin. Jostain syystä jo tässä vaiheessa yksi meidän edellä ollut porukka otti pakit. Epäilemme pahis reunarailoa, joka jopa vähän murisi Veikalle.
Kalliopätkä on greidiltään II, mutta sen alku oli sen verran jäässä, että mentiin alku laskeutumisreittiä pitkin. Se olisi ollut vapaasati kiivettynä vitosta, mutta onneksi siellä oli fiksattuja köysiä, niin homma meni sutjakkaasti ns. hauiskiipeilynä. Harjannetta mentiin neljästään simulina noin puolitoista tuntia toppiin. Topissa oltiin 4h 51 min majalta laskien.
Noin puolessa välissä harjannetta aloin saada ajoittaisia pieniä huimauskohtauksia. Olin aika varma, että vuoristotauti se siellä kolkutteli, mutta on vielä niin vähän kokemusta että en vielä hätiköinyt. Kun muita ei kuitenkaan huimannut, ehdotin että minut vaihdettaisiin perimmäiseltä paikalta köysistön keskelle. Huimauskohtaukset hävisivät käytännössä heti kun lähdimme topista takaisin alaspäin.
Takaisin Lorylla huomasin että hengitys rohisee. Tämä taasen tarkoittaa käytännössä sitä että keuhkoihini oli alkanut kertyä nestettä. Kuten vuoristotaudissa voi käydä. Kunto oli kuitenkin hyvä ja tiesin, että olo helpottaa kunhan pääsen takaisin alaspäin.
Alaspäin mennessä reunarailo ei enää murissut, mutta oli aika pehmeä. Teimme hakuista ständin, mistä saatiin ykkönen toiselle puolelle. Sen jälkeen me loput vedimme ns. possujunana perässä. Joku oli tehnyt ystävällisesti myös lumipollarin.
Takaisin tasaisella jäätiköllä oltiin ajassa 8:23. Jäätikölle otettiin raudat pois ja sauvat käteen, sillä näin on paljon mukavampi ja nopeampi mennä kuin raudat jalassa. Köysistönä mentiin kuitenkin, koska lumi alkoi olla jo pehmeää. Jäätikön reuna saavutettiin ajassa 9:20. Mökiltä autolle kellotettiin 11:55.
Toivottavasti kukaan ei ota näitä minun listaamiani aikoja kovin vakavissaan tehdessään suunnitelmia Ecrinsin huiputtamiseksi. Tässä hommassa on tullut selväksi, että jokainen päivä on erilainen ja reittiin menevää ns. standardiaikaa on mahdoton määrittää. Laitan meidän kellottamat ajat kuitenkin tähän antamaan vähän suuntaa.
Selvää kuitenkin on, että täällä nopeus luo turvaa.
