Barre des Écrins, West ridge

10. heinäkuuta 2015

Käytiin kiipeämässä Barre des Écrins. Juho, Veikka ja Aino lähtivät korkeuksiin jo pari päivää aikaisemmin kiipeämään ja akklimatisoitumaan. Itse halusin tehdä huiputuksen ilman erillistä akklimatisoitumista kahdessa päivässä, eli paikalliseen tapaan.

Ensimmäisenä päivänä tein lähestymisen Pré de Madame Carle – Refuge des Écrins, joka on noin 5,5 km horisontaalista ja 1300 metriä vertikaalia. Minulta siihen meni tasan neljä tuntia. Matkan varrella on refuge du Glacier Blanc, missä voi pysähtyä vaikkapa kahville. Lähestymisellä mennään jo vähän matkaa jäätiköllä, joten matkaan kannattaa lähteä jo aamulla. Meinasi mennä vähän jännäksi yksinään puikkelehtia Glacier Blancin railojen välissä.

Huiputuspäivä on sitten aika rankka. Meiltä meni mökiltä autolle tasan 12 tuntia: nousua 1200 m ja laskua 2400 m, ja pituutta 12,2 km. Olosuhteet olivat meillä aika lämpimät, ja lumen sulaminen todellinen ongelma. Näinpä aamiainen mökillä tarjoiltiin jo kello kolme aamulla ja matkaan lähdettiin kello 3:20.

Alun tasainen jäätikköpätkä vedetiin jokainen omaan tahtiin ilman köysiä. Jyrkälle jäätikölle laitettiin porukka köysiin ja jatkettiin simulina aina reunarailon yli Brèche Lorylle. Lorylta alkaa kalliokiipeily länsiharjannetta pitkin toppiin. Jostain syystä jo tässä vaiheessa yksi meidän edellä ollut porukka otti pakit. Epäilemme pahis reunarailoa, joka jopa vähän murisi Veikalle.

Kalliopätkä on greidiltään II, mutta sen alku oli sen verran jäässä, että mentiin alku laskeutumisreittiä pitkin. Se olisi ollut vapaasati kiivettynä vitosta, mutta onneksi siellä oli fiksattuja köysiä, niin homma meni sutjakkaasti ns. hauiskiipeilynä. Harjannetta mentiin neljästään simulina noin puolitoista tuntia toppiin. Topissa oltiin 4h 51 min majalta laskien.

Noin puolessa välissä harjannetta aloin saada ajoittaisia pieniä huimauskohtauksia. Olin aika varma, että vuoristotauti se siellä kolkutteli, mutta on vielä niin vähän kokemusta että en vielä hätiköinyt. Kun muita ei kuitenkaan huimannut, ehdotin että minut vaihdettaisiin perimmäiseltä paikalta köysistön keskelle. Huimauskohtaukset hävisivät käytännössä heti kun lähdimme topista takaisin alaspäin.

Takaisin Lorylla huomasin että hengitys rohisee. Tämä taasen tarkoittaa käytännössä sitä että keuhkoihini oli alkanut kertyä nestettä. Kuten vuoristotaudissa voi käydä. Kunto oli kuitenkin hyvä ja tiesin, että olo helpottaa kunhan pääsen takaisin alaspäin.

Alaspäin mennessä reunarailo ei enää murissut, mutta oli aika pehmeä. Teimme hakuista ständin, mistä saatiin ykkönen toiselle puolelle. Sen jälkeen me loput vedimme ns. possujunana perässä. Joku oli tehnyt ystävällisesti myös lumipollarin.

Takaisin tasaisella jäätiköllä oltiin ajassa 8:23. Jäätikölle otettiin raudat pois ja sauvat käteen, sillä näin on paljon mukavampi ja nopeampi mennä kuin raudat jalassa. Köysistönä mentiin kuitenkin, koska lumi alkoi olla jo pehmeää. Jäätikön reuna saavutettiin ajassa 9:20. Mökiltä autolle kellotettiin 11:55.

Toivottavasti kukaan ei ota näitä minun listaamiani aikoja kovin vakavissaan tehdessään suunnitelmia Ecrinsin huiputtamiseksi. Tässä hommassa on tullut selväksi, että jokainen päivä on erilainen ja reittiin menevää ns. standardiaikaa on mahdoton määrittää. Laitan meidän kellottamat ajat kuitenkin tähän antamaan vähän suuntaa.

Selvää kuitenkin on, että täällä nopeus luo turvaa.

 

Ecrins kiivettävässä kunnossa.
Ecrins kiivettävässä kunnossa.
Länsiharjanteen kautta menevä reitti katkoviivoilla. Lähde: Camptocamp.
Länsiharjanteen kautta menevä normaalireitti katkoviivoilla. Lähde: Camptocamp.

Signalkuppe

Piramide Vincentin huiputuksen jälkeen alkoi maailman tylsin odottelu majalla. Vaikka minulla olikin hyvää luettavaa (Neil Gaimanin Ocean at the end the lane), niin koko päivä sisällä – ainoana rytmittäjänä ajoittaiset kusitauot – ei ollut sitä kaikkein hauskinta. Meidän vuoristotaudin oireet eivät olleet kuitenkaan täysin hävinneet, niin pakko oli vaan levätä ja tankata vettä. Illalla sitten piti ottaa yksi särkylääke, kun selkä oli mennyt niin jumiin makoilusta. Seuraavana aamuna ohjelmassa Signalkuppe.

Aamulla oltiin jo viisaampia ja mentiin aamiaiselle 10 minuuttia etuajassa, koska sillon kaikki oli jo aseteltu saataville vaikka virallisesti aamiainen alkoikin vasta 4:30. Näin päästiin kävelemään jo kymmentä vaille viisi ja hyvissä ajoin ennen muita köysistöjä. Välillä pitää vähän sikailla. Yleensä toki ei.

Signalkuppelle mentiin länsireittiä pitkin. Gnifetin majalta suoraa kyytiä Piradime Vincentin ohi Lys -jäätikön satulalle, ja sieltäpä jo huippu näkyykin. Pieni notkelma, vähän serakkia ja viimeinen nousu. Nousua tulee yhteensä 960 metriä ja topon mukaan aikaa menee 4h ylös ja 2h alas. Me oltiin jonkin verran tätä nopeampia, lähinnä koska olosuhteet olivat niin loistavat.

Signalkuppen toppi onkin keskimääräistä viihtyisämpi. Aamupiirakat ja teet Margeritta -majalla, joka on samalla euroopan korkein rakennus.
Madonna suojelee täälläkin.
Lys jäätikön satula.
”Hei olen kivi! Tykkään vieriskellä näitä rinteitä alas ihan hurjana!”

Piramide Vincent

Piramide Vincent on ainoa Monte Rosa -ryhmän nelitonnisista joka on kokonaan Italian puolella, loput huipuista toimivat rajapyykkeinä Italian ja Sveitsin välillä. Me otettiin NNW -reitti Gnifetin majalta, jolloin nousua tulee 610 metriä ja aikaa ylös 2h 15min ja alas 1h 15min. Keli oli hyvä ja lumi kovaa, niin meillä meni huomattavasti vähemmän aikaa ja oltiin takaisin Gnifetin majalla noin kasin aikaan aamulla.

Hyvä aamuboogie Lys -jäätiköllä.
Edestä lähtien lueteltuna Corno Nero, Ludwigshöhe ja Parrotspitze. Ihan edustalla lumisiltoja. Tuommosten päällä ei kannata hirveästi kävellä.
Inversiokerro. Laaksossa on pilvistä ja meille paistaa.
Piramide Vincent. Takana näkyy Il Naso ja Liskamm.

Pahaa oloa ja pelkoa Monte Rosalla

Dolomiittien multipitch -hommien jälkeen oli aika hakea vahvistuksia Milanon lentokentältä ja suunnata Valsesian laaksoon Monte Rosan alle. Monte Rosa on tukku nelitonnisia huippuja Italian ja Sveitsin rajalla, joista ainakin neljälle löytyy helpohko perusreitti. Perusleirin perustetimme Alagna Valsesian kylään Camping Alagnaan. Alagnasta pääsee hisseillä ja tunnin haikkauksella Gnifettin majalle, mistä meidän valitsimien huippujen reitit lähtivät.

Suurin ongelma tässä hommassa oli alusta asti selvä; vuoristotauti. Gnifettin maja on 3647 m merenpinnan tasosta ja Alagna noin 1100 m, eikä siinä välissä oikein ole mitään yöpaikkaa. Ainakaan mikä olisi tähän aikaan vuodesta auki. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis tehdä niin kuin muutkin tekevät, vetästä kylmiltään Gnifettiin majalle ja katsoa miten käy.

Siellä mökillä olikin sitten oikeat vuoristotautibileet. Meidän neljän hengen porukkasta saatiin kasaan yhteensä melkeinpä kaikki miedon vuoristotaudin oireet, eli kuiva yskä, nenäverenvuotoa, päänsärkyä, heikotusta, rohisevaa hengitystä, univaikeuksia, abstrakteja unia, pahoinvointia, väsymystä ja huimausta. Oireet olivat kuitenkin mietoja, ne tulivat ja menivät eikä kenellekkään osunut monia oireita yhtäaikaisesti. Kaikki pystyivät juomaan ja virtsaamaan eikä kukaan saanut liikaa pisteitä Lake Louise Scorin Systemissä. Joka tapauksessa, mentiin liian nopeasti ylös ja seuraavalla kerralla itse ainakin otan ensimmäisen yön alle 3000 metrissä ennen etenemistä ylöspäin.

Minulla ja Viivillä oli jo alla monta viikkoa hengailua tuhannessa metrissä, joten me päästiin pahimmasta ohi jo samana iltana. Meidän vahvistusten Jarkon ja Emman tilanne ei ollut niin kiva, koska he tulivat reissuun mukaan käytännössä merenpinnan tasosta. Ensimmäisenä huiputuspäivänä Jarkko ja Emma lähtivätkin sitten alaspäin. Omien rajojen löytäminen on aina arvokas kokemus.

Hississä meno kohdallaan.
Alagna on enemmänkin hiihtomesta, mutta sehän sopii meille. Vähemmän ruuhkaa ja hissit toimivat vaikka lunta ei olisikaan
Väliasemalla keli meni huonommaksi.
Vikalla hissillä menikin ihan täysin sinkkiin.
Mantovan mökillä paistoikin jo arska. Ylhäällä oikealla näkyy Gnifetin maja.
Täällä Italiassa Madonna suojelee.
Päivällishetki Gnifetillä. Vuoristomajoilla syödään seiskan aikoihin päivällinen. Kannattaa syödä itsensä palloksi, sillä aamiaisen ravitsevuuteen ei voi luottaa.

Gran Paradiso

Pakko myöntää, että olen hermoillut tämän idean kanssa aika pahasti jo siitä lähtien kun sen sain. Mutta kesän kiipeilymatkaa suunnitellessa huomasin, että olisi mahdollisuus tikistää pari päivää ennen reissua omaa aikaa ja yrittää jotain itsekseni. Päätin siis vetästä Italian korkeimman vuoren Gran Paradison huipulle normaalireittiä. Normaalireitti on IFAS -greidiltää helpoin mahdollinen (F eli facile) ja jäätiköllä ei ole käytännössä ollenkaan railoja. Lisäksi Gran Paradison sijainti oli sopivasti ajoreitillä. Joten mikäs siinä. Kaiketi.

Saavuin Valsavarenchen laakson perukoille noin kolmen aikaan perjantai-iltana. Pakkaaminen tapahtui hieman hermostuneissa tunnelmissa (tämä kostautui myöhemmin!) ja pääsinkin lähtemään vasta vähän ennen viittä. Gran Paradison normaalireitti lähtee Vittorio Emmanulle II -majalta., jonne on Pontin parkkikselta noin 750 m vertikaalimetriä hyvää polkua. Topon mukaan aikaa kannattaa varata 2 – 2.5 h. Alussa mietitytti että onko tahti liian kova, mutta happi kulki ja jalka nousi, niin perillä majalla kellotin ajaksi 1h 55min enkä pitänyt yhtää taukoa! Ja ehdin juuri ennen päivällistä!

Majalla hyvä tuuri alkoi, kun tapasin toisen neljän hengen suomalaisporukan sekä heidän oppaansa. Kolmen ruokalajin päivällisen lomassa pääsinkin käyttämään hyväkseni oppaan asiantuntemusta ja kysyin odotettavista olosuhteista reitillä. Tänä vuonna on vissiin tullut alpeilla lunta ihan kunnolla, ja harvinaisen myöhään. Näin ollen koko reitti majalta huipulle oli vuoden aikaan nähden poikkeuksellisesti lumen peitossa. Reitillä ei myöskään pitäisi olla kovaa jäätä, koska lunta tosiaan riittää ja kesä on vasta alussa. Myöhemmin kesällä kovaa jäätä saattaisi löytyä. Majan ilmoitustaulun sääennuste näytti myös loistavaa keliä, joten en enää löytänyt yhtään syytä jättää yrittämästä.

Aamiaispöytään pääsin 04:15. Parin marmeladileivän ja teekupin jälkeen lähdin luullen olevani ensimmäinen, mutta yksi pari olikin skipannut koko aamiaisen ja näin heidät vasta aamun valjettua. Ei huonompi idea, varsinkin kun ottaa huomioon tämän mannermaisen aamiaisen ravintoarvon.

Tykitin koko aamun varjossa todella hyvää ja kiinteää lunta. Taivas oli kirkas ja tuuli hyvin maltillista. Parissa kohtaa näki lumivyöryjen jälkiä. Railoja ei näkynyt missään. Helppoa kävelyä, ja monella olikin sukset mukana.

Aikaa meni 4h 12min kunnes saavuin ihan lopussa olevalle vähän kiipeilyllisemmälle pätkälle. Tässä vaiheessa laitoin valjaat jalkaan, koska odotin löytäväni harjanteelta fiksatun köyden. No eipä siellä ollut kuin kolme pulttia. Harjanne on greidiltään vain II+, mutta se olikin sitten sitä sorttia, että jos horjahtaa niin kuolee varmasti. Harjannetta voisikin luonnehtia ns. hengelliseksi kiipeilyksi. Selvitin harjanteen molempiin suuntin ilman ongelmia. Laitoin yhteen pulttiin kuitenkin pätkän 6 mm varustenarua, joista pystyi ottamaan tukea. Ja näinpä pääsin moikkamaan Gran Paradison Madonna -patsasta!

En kyllä enää muista minkälaiset maisemat siellä huipulla oli. Pohjoisessa(?) näin ainakin Matterhornin. Siitä tobleronen muotoisesta töppyrästä ei voi erehtyä. Kai sitä vaan oli niin pää tyhjä, että unohti katsella ympärilleen ja pistää maisemaa mieleen. Ja siis kuviahan olisin ottanut, jos en olisi unohtanut kameraa autolle..

** reittiraportti jatkuu myöhemmin **

”Siis mitä! Unohdit kameran autolle!!?!

”Kyllä”

Kiipeilyssähän suuri osa on omien rajojen etsimistä ja sitä kautta ns. kovien suoritusten tekemistä. Näin tasamaan asukkaalle, minkä tahansa Alppien nelitonnisten sooloaminen on kova suoritus. Ongelmahan on se, että kun ei ole kuvia eikä todistajia, niin periaatteessahan sitä minun nousua ei ikinä tapahtunut. Eikö niin?

Pitäisi olla kuva, jossa näkyy se Madonna ja sitten minä. Tai jos on yksin kiipeämässä, niin meitsie Madonnan kaa tai sit vaikka oma hakku siihen Madonnan patsaan juureen ja siitä sitten se kuva. Kuva, eli todiste siitä että on tehnyt sen reitin. Olihan siellä huipulla muutakin porukkaa ja yksi niistä otti minut kuvaan kun ei muuten mahtunut, mutta siinäpä se. Ne oli suksilla ja eikä niitä enää sen jälkeen näkyny.

Jotenkin tuntuu, että tästä pitäisi oppia jotain, mutta en vaan millään keksi että mitä.

** reittiraportti jatkuu **

Alaspäin meno tuntui yllättävän mukavalta. Happea tuli kokoajan lisää. Näkökentän tähtikuviot hellittivät ja virtsasinkin jopa kerran. Eli käytännössä ohuen hapen tuomat ongelmat alkoivat väistyä ja se tuntui tosi hyvältä. Erillistä akklimatisaatiotahan en tälle reissulle tehnyt. Olikin mukava huomata, että kroppa ei ole niin herkkä korkeudelle ja pystyi tekemään tämmöisen setin.

Majalta majalle reitille meni kokonaisuudessaa 6h 25min ja kellon barometrin mukaan 1400 m vertikaalia kumpaankin suuntaan. Paluumatkalla lyöttäydyin yhteen toisen kiipeilijän kanssa ja matka meni kivasti jutustellessa. Ihan majan läheltä aurinko oli sulattanut lumen upottavaksi sohjoksi ja viimeinen tunti olikin aikamoista kahlaamista. Aikaisempi startti aamulla olisi ollutkin ihan kiva. Mutta toisaalta, pehmeässä lumessa oli tosi siistiä vetää pyllymäkeä alas. Harmi ettei ollut liukuria mukana..

Siinäpä se. Tiedon hankintaan käytin summitpost.orgia. Opaskirjana käytin Moran M. The 4000m Peaks of the Alps ja karttana oli IGC:n 101.

(Tässä postauksessa ei ole kuvia.)