Ystävän neuvo: älä yritä myydä pakuasi syksyllä. Ja pakulla tässä yhteydessä tarkoitan kiipeilijöiden keskuudessa hyvin suosittuja asumiskäyttöön muutettuja pakettiautoja, joista löytyy käytännössä kaikki samat ominaisuudet ja mukavuudet kuin matkailuautosta, mutta niitä ei vaan saa sanoa matkailuautoiksi. Matkailuautoista tulee mieleen karavaanarit, ja ei, kiipeilijät eivät voi olla karavaaraneita. Ja näillä pakuilla ei mennä minnekään leirintäalueelle sähkötolpan viereen, vaan johonkin erittäin valokuvaukselliseen paikkaan, missä voi sitten ottaa maisemakuvan pakustaan, laittaa sen Instagramiin ja kirjoittaa sen alle esimerkiksi #vanlife tai #pakuelämää.
Sen auton pitää siis olla sellainen, että kun joku karavaanari tulee tiellä vastaan, niin ne eivät sitten moikkaa!
Niin näitä autoja ei kannata yrittää myydä syksyllä, sillä kaikki asiasta kiinnostuneet tahot ovat kesän reissujensa jälkeen niin rahattomia, että mihinkään merkittävään investointiin ei riitä rahaa. Ja toisaalta syksyn alkava kaamos on vähän masentavaa, joten sitä voisi mieluumin myös lentää jonnekin valoisampaan kiipeämään, esimerkiksi Espanjaan tai Kreikkaan. Jos siis vaan saa töistä vapaata. Osa vaikka palkatonta. Tai jos vaikka ottaisi lopputilin. Sillä kyllähän tässä maailmassa töitä riittää!
Niin yritä näille ihmisille nyt myydä sitten mitään? Ihmisille joille maailma on vain yksi todella iso leikkikenttä, missä kaikki on mahdollista ja valitsematta jättäminenkin on valinta.
Toinen ystävän neuvo: älä itseasiassa osta minun pakua. Se on kyllä erittäin hyvä auto, ei siinä mitään! Harmittaa jopa luopua siitä. Ostin sen noin neljä vuotta sitten tarkoituksenani muuttaa siihen asumaan ja aloittaa todellinen kiipeilijäpummin elämä. Tietämättäni elämällä oli muita suunnitelmia minulle, ja yhden myöhäisenä 30 -vuotislahjana saadun Crohnin -taudin ja yhden pandemian jälkeen, kun nyt vihdoin olisi aika lähteä sillä pakulla jonnekin viettämään sitä paljon haaveiltua #pakuelämää, niin minulla alkavatkin perustelut loppua.
Tiedäthän, perustelut – minulta Tero Monoselta itselleni, Tero Monoselle – siitä onko tämä nyt aivan tarpeellista?
Aloittaessani kiipeilemään minä ihan oikeasti luulin, että tykkäsin vain telttailusta ja järvikylmästä oluesta. Mutta nykyään kun harrastuksesta onkin tullut oikeastaan ainoa syy nousta aamuisin, niin voin vain tietyllä nostalgianomaisella kaiholla muistella elämää ennen tätä hulluutta. Tarkalleen ottaen, miten oli mahdollista, että elin ihan tyytyväisenä ilman autoa? Tai elämää ilman erittäin isoa pakettiautoa joka vie dieseliä vähintään 10 litraa sadalle kilometrille, ja millä ajelen tuhansia kilometrejä vuodessa, ihan vaan koska koen sen olevan ainoa tapa viettää mielekästä elämää. Yrittäen estää sen, että minusta tulisi loppua kohden täydellisen tavallinen ja hieman katkera vanhus, jonka päivät kuluisivat mietiskellessä menetettyjä tilaisuuksia ja asioita joita ei ikinä tullut saatettua loppuun. Tai edes aloitettua.
Entä jos minua kaduttaa ne asiat jotka tulikin tehtyä? Kaikki ne kilometrit jotka ajelin ympäriinsä itsensätoteuttamisen nimissä. Kaikki ne tiet, sillat, parkkipaikat, leirintäalueet, lautat ja ennen kaikkea kaikki se öljy joka porattiin maaperästä täyttämään juuri minun tarpeeni olla erikoinen ja ihailtu? Ja niinä hetkinä kun mietin tätä kysymystä koen elämässäni sen hetken, – jonka vain me kaikkien mahdollisuuksien lapset voimme ymmärtää – kun arvoni kolisevat valintojani vastaan niin lujaa, ettei nukkumisestakaan enää tahdo tulla mitään. Ei vaikka lahjoitaisin muutaman kympin johonkin päästökompensaatiorahastoon ja vaihtaisin vihreään sähköön.
Niinä hetkinä tuon edellä esittämäni minua vaivaava perustavanlaatuinen kysymys asettuu myös hieman omahyväiseen valoon. ”Onko tämä nyt aivan tarpeellista?” ei ole rehellisesti sanottuna se kysymys, mitä toisinaan mietiskelen. Kysymyksen asettelu onkin yleisemmin jotain luokkaa: ”Mitä vittua Tero?”.
Kolmas ystävän neuvo: älä mene Bohusläniin kiipeilemään. Älä ymmärrä väärin! Siellä on todella hyvää graniittia, hienoja halkeamia, hyvä rannikkoilmasto, mukavia ihmisiä ja paljon kiivettävää. Mutta kuten jo menomatkalla meitä vähän varoiteltiinkin, niin paikallisen Lysekillin kunnan asukaat olivat jo alkaneet saada tarpeekseen meistä Kaikkien Mahdollisuuksien -kansasta. Eräänä iltana sitten meidän pakun viereen parkeerasi eräs paikallinen herrasmies, joka periruotsalaiseen kohteliaaseen ja hyvin sympaattiseen tapaan antoi meille sellaisen rätingin kouraan, missä luki että kaikenlainen yöpyminen Lysekilin kunnan alueella on kielletty mukaanlukien satamat (mukaanlukien se, missä me juuri oltiin), tielevikeet, yleiset parkkipaikat, puistot, hautausmaat (ei kai me nyt sellaista!) ja muut vastaavat. Perustelutkin me saimme vaikka ne jo arvattiinkiin: Kiipeilijöitä on liikaa. Niillä kiipeilijöillä on pakuja, eivätkä ne pakut enää mahdu Lysekiliin.
Vaikka olinkin jo aikaa sitten vannonut eräänlaista käänteistä Lusikkalistaa tehdessäni (asioita joita yrittäisin olla tekemättä ennen kun heitän niin sanotusti lusikan nurkaan), että en enää matkustaisi minnekään ihan vaan turismin takia, niin nyt tuossa merellisessä pienvenesatamassa sainkin kuulla, että itseasiassa minä olin turisti. Vaikkakin kiipeilijäturisti, niin silti turisti. Ja parasta olisi, jos menisin leirintäalueelle, niin kuin kaikki muutkin turistit. Riippumatta siitä, miten ulkopuoliseksi itseni henkisellä tasolla koen tässä yhteiskunnassa, niin olin silti siellä ja pakuni tarvitsi parkkipaikan, roskani roskiksen ja ulosteeni vessan. Tai maahan kaivettu kuoppakin riittää, mutta ei sitä kuoppaa voi jonkin kauppakeskuksen parkkipaikan pihaankaan kaivaa.
Ainut vaan. Anteeksi paljon, mutta en halua mennä sinne leirintäalueelle! Niiden bensalla leikatuille nurmikentille ja bensalla hoidettujen pensasaitojen väliin maksamaan palveluista ja tiloista, joita en halua enkä tarvitse. Haluan olla lähellä luontoa. Jos saisin vapaasti päättää, niin en itseasiassa tarvitsisi tätä pakua yhtään mihinkään, vaan teltta kallion juurella riittäisi. Niin kuin silloin ennen vanhaan. Tiedäthän, vapaakiipeilyn alkuaikoina. Vapaan sukupolven aikaan, jolloi ainoa asia jota huolehtia oli, että painaakohan joku jossain sitä nappia joka laukaisee kolmannen maailmansodan ja ydinsodan singoten ilmakehän ulompaan avaruuteen altistaen kaiken elollisen auringon tappaville säteille, samalla aloittaen tuhansien vuosien mittaisen talven. Tosin, tästä ”leiriydy kallion juurella” -ratkaisusta luovuttiin käsittääkseni aika laajasti jo joskus 90 -luvulla. Sillä se ymmärrettävästi venyttää jokamiehenoikeuksien käsitettä aivan liikaa. Mutta poikkeuksiakin on. Paikkoja joihin voi vain mennä, olla ja kiivetä. Kuten Olhava.
Tiesitkö muuten, että kaakurit ovat ilmeisesti hylänneet Olhavanlammen? Tai ei niitä ainakaan näkynyt – tai kuulunut – koko sinä kahden viikon aikana, kun olin siellä nyt syksyllä. Sitä vasten näin – ja kuulin – kun siellä lennätettiin droonia, leikittiin seuraleikkejä nuotiopaikalla yömyöhään, noin 20 telttaa ahtautuneena siihen niemekkeelle yhtäaikaa ja jonon ulkohuusille. Ihan kuin en olisi joskus itsekin valvonut ja juopotellut Olhavan nuotiopaikalla pikkutunneille asti, mutta ne seuraleikit me jätettiin väliin! Ja silloin oli Juhannus. Muistaakseni.
Tähän 36 vuoden ikään tullessa olen valmis auliisti myöntämään, että ihan kaikkia asioita en enää muista niin kuin ne olivat.
Sitä vastoin muistin taas kuinka loistavia reittejä ne Laatta -sektorin klassikot ovatkaan! Ruotsalaisten reitti, Josse, Ukkosenjohdatin, Salama, Suuri Leikkaus ja Kantti. Loistavaa kiveä ja hyvin peruskamoilla varmistettavia linjoja, poislukien tietysti Kantti. Ja vaikka tietynlainen myötähäpeä hiipiikin mieleeni, kun muistelen Ilkka Paloheimon perusteluja väljälle pulttaukselle, niin olen silti tässä nimenomaisessa tapauksessa valmis tekemään myönnytyksen menneiden aikojen machismolle. Minun ei enää ikinä tarvitse kiivetä Kanttia, ja nykyäänhän Olhava on suojeltu, joten ne pultit olkoot siellä niin kuin ovat. Niin kauan kunnes irtoavat.
Muistin myös, että siinäpä ne Olhavan kiivettävät reitit sitten kokolailla ovatkin. Siinä Laatalla ne klassikot, ja sitten ihan muutama yksittäinen reitti siellä täällä lammen rannalla ja nuotipaikan ympärillä, ja lisäksi muutama ihan hieno hyvin varmistettava vaikeampi reitti. Loput ovat niin heikosti varmistettavia, vaikeasti saavutettavia tai ihan vaan vähästä kiipeilystä niin pahasti likaantuneita, että niiden kohtaloksi muodostunee jääminen kiipeilyoppaiden sivuviitteiksi ja vähittäinen paluu takaisin luonnolliseen olotilaansa.
Siellä lokakuun auringossa tunsin kaakkureita kohtaan sielujen sympatiaa.
Neljäs neuvo: jos kuitenkin päätät matkustaa jonnekin kiipeilemään, niin ole siellä sentään jonkin aikaa. Mieluiten vaikka koko kesä. Mutta joo, tiedetään! Sellaista mahdollisuuttahan meillä ei kenelläkään käytännössä ole. Kuusi viikkoa kesälomaa taitaa olla itsekukin ehdoton maksimi, ja vaikka saisikin jotenkin järjesteltyä pidemmän pätkän, niin kenen kanssa sinne sitten lähtisi? Sillä aikaa meillä ei ole, meillä on vain hienot kellot. Ja ainiin, loputtomasti niitä vaihtoehtoja.
Nyt syksyllä (kun yritän myydä tätä pakuani jollekin) tosin vaikuttaisi olevan taas se aika vuodesta, kun etelään lentäminen oman kiipeilykauden jatkamisen ja mielen eheyden vaalimisen nojalla perustellen on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä. Valoa, lämpöä, sirkadiaaninen rytmi tahtiin, kivat lomagreidit, halpaa viinaa kohtuudella, ruokailut siedettävän hintaisessa ravintolassa, edulliset lennot, sopivan mittainen loma (ehkä pidennetty viikonloppu riittää?), ja jo kohta jaksaa taas talven pimeyttä ja kylmää. Arkista sisäkiipeilyn muovia, vaneria ja tympeää mankkapölyä.
Siis todellakin kannattaa lähteä! Sillä ihan jokainen kuitenkin ymmärtää sisimmissään, että tämä tämmöinen meno ei voi enää kestää kauaa. Joten parasta lähteä nyt vielä kun voi? Vielähän tässä on aikaa vai mitä? Ilmastonmuutoksen pahimmat vaikutukset on ennustettu tapahtuvat joskus vuosisadan loppupuolella, joten harva meistä enää on silloin edes hengissä. Sitäpaitsi lentämisen hiilidioksidipäästötä ovat vain 2% luokkaa koko maapallon päästöistä! Ja entäs se Kiina sitten, siellähän ei muuta tehdä kun lisää hiilivoimaa. Vielä lähempää voisi mainita myös Saksan ja Italian! Niiden maakaasulla pyörivän talouden. Ja kohtahan me kaikki ajetaan vaan sähköautoilla, niin eikös tämä ongelma ole tavallaan jo ratkaistu vai mitä?
Silmäluomeni alkavat painaa. Katseeni sumenee. Keskittymiseni herpaantuu. Anteeksi. Kyllästyn helposti. Sanoiko joku jotain sähköautoista? Pääni retkahtaa tahdottomasti eteenpäin. Anteeksi anteeksi, en tiedä nukahdinko jo. Taisin nukahtaa. Tai mitä vaan, mutta en kyllä varsinkaan ole hereillä. Tai ole ollut. Olen Ähtärin eläintarhassa. Katselen maailman viimeisimpiä jääkarhuja seurassani pieni naisen alku, kuka ei voi olla kukaan muu kuin vielä syntymätön lapsenlapseni (anteeksi, et taida oikeasti ikinä syntyäkään). Ja tuon pienen kysyvän katseen alla minun tekisi mieleni sanoa jotain järkevää. Antaa joku selitys. Mutta mitä minulla on tarjota? Video missä kiipeän ensimmäisen 8A:ni Espanjassa? Tai jonkun alppirännin? Hyvää käsihalkemaa Norjassa? Tai niin, kuvan siitä kyltistä keskellä kivikkoa, missä jäätikön reuna oli ollut vielä 10 vuotta sitten.
Viides neuvo: itseasiassa, mitä jos vain möisit autosi sinäkin pois? Kirjoitan tätä blogia juuri nyt varsin isossa täysin varustellussa vuoden vanhassa matkailuautossa. Siis sellaisessa, jolle kaikki karavaanarit moikaavat, ja joka on vanhemmiltani lainassa. Oman vaatimattoman 20 -vuotiaan pakuni sain myytyä eräälle kiipeilijäparivaljakolle. Ei sitä minnekään puristimeen heitetty! Mutta olen siis tekopyhä. Totuus on se, että en pysty tässä valintojen maailmassa koko ajan tekemään oikeita valintoja. Se on liian väsyttävää. Vähän sama kuin yrittäisi pudottaa painoa samalla kun kaapit ovat täynnä suklaata. Yrittää taistella koko ajan omia impulssejaan vastaan. Impulsseja joiden syntyperää en pysty edes tunnistamaan. Miksi edes haluan kiivetä? Onko se minun oma haluni vai minuun laitettu tarve? Vain keino todentaa keskiluokkaista asemaani tässä yhteiskunnassa? Miksi haluan syödä suklaata? Onko se oikesti hyvää? Tarvitseeko minun edes kysyä näitä asioita?
Joten ainoa vaihtoehto on vain muuttaa edellytyksiä, eikö niin? Heittää ne suklaat sieltä kaapista pois. Vanhempani haluavat autonsa takaisin kevääseen mennessä, ja silloin minun on keksittävä jotain muuta. Voihan se olla, että päädyn vain istumaan muiden autoissa ne samat matkat, mitä olisin omalla autolla jokatapauksessa ajanut. Mahdollisuus sille, että suuret periaatteet joskus jäävät elämän realiteettien alle lienee asia joka pitää hyväksyä. Toisaalta, en ole valmis luopumaan kiipeilystä kokonaan, joten ei voi sanoa, että laittaisin kaiken peliin. Sillä loppujen lopuksi, minun ei ole varsinaisesti pakko luopua autostani. Alkaa vain pikkuhiljaa tuntua siltä, että minulta alkavat vaihtoehdot käydä vähiin.
