Ollaan viime päivät ajeltu Euroopan halki takasin kotia kohti. Tultiin takasin Via Balticaa pitkin, eli ensin Saksan puolella Berliinin ohi Puolan A12 moottoritielle, jota pitkin ajellaan Varsovaan asti. Sieltä E67 tie – eli ns. Via Baltica – vie aina Tallinnaan asti. Tylsää puuhaa tuo ajaminen. Lauantaina lähdettiin ajamaan aamupäivällä Innsbruckista. Sunnuntaiaamuna oltiin Varsovassa ja maanantaina Pärnussa. Sunnuntai oli hyvä päivä Puolan läpi ajamiseen, kun siellä ei ollut juurikaan rekkoja.
Ajon kurjuuteen osasi tietysti varautua etukäteen, mutta lisäksi lauantaina Saksalaisessa mäkkärissä uutisia selatessa meille selvisi, että sen Chamonix onnettomuuden nuorempi kuolonuhri oli meidän uusi tuttavuus RCI-kurssilta parin viikon takaa. Ehdin tosissani ystävystyä tämän kaverin kanssa, hyvää kiipeilyseuraa ja tosi mukava tyyppi. Toivotan voimia hänen perheelleen ja läheisilleen.
Jotenkin tuntuu kornilta lueskella tuota aikasempaa postaustani, missä paasaan siitä miten kiva päivä oli kun kaikki selvisi hengissä ja mitä kaikkea. Tekisi mieli ottaa se pois, mutta mitäpä se auttaisi.
Monte Rosa -seikkalujen jälkeen heitin Jarkko ja Emma takaisin lentokoneelle ja Viivi Itävaltaan ÖAV:n jäätikkövaelluskurssille. Nelitonnisten huiputtaminen innosti vielä joten päätin lähteä koittamaan Piz Berninaa 4049 m.
Aikasemmat huiputukset – Gran Paradiso, Piramide Vincent ja Signalkuppe – olivat tekniseltä vaikeudeltaan helpoimmasta päästä ja itse nousut tuli tehtyä auringon paisteessa ja hyvin tallattuja polkuja pitkin. Hakut olivat mukana lähinnä näön vuoksi. Nyt oli hakusessa vähän teknisempää huippua ja Piz Bernina sattui olemaan kaikkein lähimpänä. Normaalireitti huipulle on vaikeudeltaan PD+, eli pykälän vaikeampi helpoimmasta F greidistä ja vielä plussa päälle merkiksi siitä että kyseessä on vaikea PD.
Laitoin auton parkkiin Campo Moroon sunnuntaina. Suunnitelmana oli kävellä maanantaina Marinello Bombardieri majalle (2813 m), tiistaina Marco e Rosa majalle (3600 m) ja keskiviikkona huiputtaa itse Bernina sekä vetästä koko matka takaisin autolle. Näin saisin riittävästi aikaa akklimatisoitua eikä vuoristotauti muodostuisi samanlaiseksi ongelmaksi kuin Monte Rosalla.
Ongelmat näytti sen sijaan tarjoavan sää. Berninalle oli tullut sunnuntain vastaisena yönä uutta lunta pari senttiä. Lisää oli tulossa ennusteen mukaan myös maanantaina ja ehkä tiistainakin. Uusi lumi aiheuttaa kaikenlaista harmia. Se vyöryy helposti, antaa periksi jalkojen alla ja piilottaa railot. Keskiviikolle ennuste antoi kuitenkin suht hyvää ja aurinkoista keliä, joten päätin lähteä katsomaan miltä hommat siellä ylhäällä näyttävät.
Maanantain lähestyminen Marinellille sujui leppoisasti pienessä vesisateessa ja ukkosessa. Matkalla kohtasin ainoastaan yhden parivaljakon vuoristotamineissa matkalla alaspäin. Piz Bernina on kuulemma liian vaikea tässä kelissä, jopa Marco e Rosalle pääseminen on hankalaa uuden lumen ja vesisateen takia. Marco e Rosalle päästääkseen pitää kiivetä noin sata metriä 50 asteista lumirinnettä ja lisäksi edeltävällä jäätiköllä on railoja (PD). ”No, jokaisella on oikeus mielipiteeseen”, tuumin ja jatkoin matkaa.
Marinellille saavuttuani huomasin, että eihän siellä ollut ketään muita kiipeilijöitä kuin minä! Yksi köysistö oli kuulemma tulossa illemmalla. Sääennustekkin oli muuttunut pykälän huonompaan. Jännitys tiivistyy ja alkaa mietityttämään.
En siis ole aikaisemmin kiivennyt PD-:sta vaikeampaa, joten greidinä PD+ on minulle henkisesti hankalampi kuin, jos olisin aikaisemmin kiivennyt jonkun sen tasoisen reitin. Uusi taso on aina henkisesti hankala. Samalla tavalla esim. toisen maratonin juokseminen ei ole läheskään niin vaikeaa (henkisesti) kuin ensimmäisen. Kiipeilyssä tämä ilmiö korostuu. Keskeyttänyt maratoonari tilaa taksin ja lähtee kotiin. Mitään ei tapahdu. Vuorilla yksin kiivetessä ”keskeyttäminen” on – ongelmallisempaa.
Jalkaakin jomotti. Joku rasitusvamma oikeassa nilkassa, joka oli kuitenkin pysynyt buranalla kurissa. Se toinen köysistö perui tulonsa. Ja sitten Marco e Rosan majan vartija, joka oli sattumoisin vuoristo-opas, pyysi puhelimessa että en lähtisi. Täällä on kuulemma vähän erilaista kuin Monte Rosalla, ja ymmärsin rivien välistä, että vaikka kuinka Madonna meitä suojelee, niin sillä on tapana suojella vähän enemmän niitä jotka pitävät itsestään huolta. Tottakai, eivät ne halua että porukka tulee niiden vuorille kuolemaan. Huonoa mainosta.
Tiedän jääkiipeilystä että pystyn kiipeämään AD tasoa helposti. Lunta oli tullut kaikkinensa vain muutama sentti. Osaan jo havaita railot, tiedän missä niitä yleensä esiintyy sekä hitaasti etenemällä löydän myös ne lumen alle hautautuneet. Suunnistaminen ilman tallattua polkua ei ole ongelma.
Mutta sehän ei ole nyt se pointti. Pointti on se, että riskitekijöitä on niin monta. Huono keli, henkisesti vaikea reitti, ei muita kiipeilijöitä sekä jalan kipuilu. Jos näistä riskeistä olisi vallitsevana vain yksi, niin päätös lähteä olisi helppo. Sää voikin olla pahempi kuin ennustettu, mutta ei haittaa koska muita on lähellä, kroppa toimii eikä henkisiä hidasteita ole. Tai jos muita kiipeilijöitä ei ole, mutta sää on hyvä, kroppa toimii ja niin edelleen. Mutta entäs jos käykin niin, että sää on huonompi, reitti vaikeampi ja jalkaan koskee niin paljon että sitä pitää varoa. Silloin on maailma täynnä paskaa.
Luontaisesti sitä haluaa ajatella että kaikki kääntyy parhain päin, ja niinhän siinä olisi käynytkin. Nyt on keskiviikko, istun Val di Mellon paikallisessa kaljan kanssa ja aurinko paistaa. Kirjoitan tätä blogia ja yritän perustella itselleni miksi päätin jättää leikin kesken. Ei auta.
Mutta kuten Tapanin iskä on joskus sanonut: ”Hyvä päivä: kukaan ei kuollut ja pidämme lajista edelleen”.
Piramide Vincentin huiputuksen jälkeen alkoi maailman tylsin odottelu majalla. Vaikka minulla olikin hyvää luettavaa (Neil Gaimanin Ocean at the end the lane), niin koko päivä sisällä – ainoana rytmittäjänä ajoittaiset kusitauot – ei ollut sitä kaikkein hauskinta. Meidän vuoristotaudin oireet eivät olleet kuitenkaan täysin hävinneet, niin pakko oli vaan levätä ja tankata vettä. Illalla sitten piti ottaa yksi särkylääke, kun selkä oli mennyt niin jumiin makoilusta. Seuraavana aamuna ohjelmassa Signalkuppe.
Aamulla oltiin jo viisaampia ja mentiin aamiaiselle 10 minuuttia etuajassa, koska sillon kaikki oli jo aseteltu saataville vaikka virallisesti aamiainen alkoikin vasta 4:30. Näin päästiin kävelemään jo kymmentä vaille viisi ja hyvissä ajoin ennen muita köysistöjä. Välillä pitää vähän sikailla. Yleensä toki ei.
Signalkuppelle mentiin länsireittiä pitkin. Gnifetin majalta suoraa kyytiä Piradime Vincentin ohi Lys -jäätikön satulalle, ja sieltäpä jo huippu näkyykin. Pieni notkelma, vähän serakkia ja viimeinen nousu. Nousua tulee yhteensä 960 metriä ja topon mukaan aikaa menee 4h ylös ja 2h alas. Me oltiin jonkin verran tätä nopeampia, lähinnä koska olosuhteet olivat niin loistavat.
Signalkuppen toppi onkin keskimääräistä viihtyisämpi. Aamupiirakat ja teet Margeritta -majalla, joka on samalla Euroopan korkeimmalla sijaitseva rakennus.Madonna suojelee täälläkin.Lys jäätikön satula.Paras jos ei mieti kovin visuaalisesti, että mistä tämä kivi tänne keskelle jäätikköä tupsahti.
Piramide Vincent on ainoa Monte Rosa -ryhmän nelitonnisista joka on kokonaan Italian puolella, loput huipuista toimivat rajapyykkeinä Italian ja Sveitsin välillä. Me otettiin NNW -reitti Gnifetin majalta, jolloin nousua tulee 610 metriä ja aikaa ylös 2h 15min ja alas 1h 15min. Keli oli hyvä ja lumi kovaa, niin meillä meni huomattavasti vähemmän aikaa ja oltiin takaisin Gnifetin majalla noin kasin aikaan aamulla.
Hyvä aamuboogie Lys -jäätiköllä.Edestä lähtien lueteltuna Corno Nero, Ludwigshöhe ja Parrotspitze. Ihan edustalla lumisiltoja. Tuommosten päällä ei kannata hirveästi kävellä.Inversiokerro. Laaksossa on pilvistä ja meille paistaa.Piramide Vincent. Takana näkyy Il Naso ja Liskamm.
Dolomiittien multipitch -hommien jälkeen oli aika hakea vahvistuksia Milanon lentokentältä ja suunnata Valsesian laaksoon Monte Rosan alle. Monte Rosa on tukku nelitonnisia huippuja Italian ja Sveitsin rajalla, joista ainakin neljälle löytyy helpohko perusreitti. Perusleirin perustetimme Alagna Valsesian kylään Camping Alagnaan. Alagnasta pääsee hisseillä ja tunnin haikkauksella Gnifettin majalle, mistä meidän valitsimien huippujen reitit lähtivät.
Suurin ongelma tässä hommassa oli alusta asti selvä; vuoristotauti. Gnifettin maja on 3647 m merenpinnan tasosta ja Alagna noin 1100 m, eikä siinä välissä oikein ole mitään yöpaikkaa. Ainakaan mikä olisi tähän aikaan vuodesta auki. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis tehdä niin kuin muutkin tekevät, vetästä kylmiltään Gnifettiin majalle ja katsoa miten käy.
Siellä mökillä olikin sitten oikeat vuoristotautibileet. Meidän neljän hengen porukkasta saatiin kasaan yhteensä melkeinpä kaikki miedon vuoristotaudin oireet, eli kuiva yskä, nenäverenvuotoa, päänsärkyä, heikotusta, rohisevaa hengitystä, univaikeuksia, abstrakteja unia, pahoinvointia, väsymystä ja huimausta. Oireet olivat kuitenkin mietoja, ne tulivat ja menivät eikä kenellekkään osunut monia oireita yhtäaikaisesti. Kaikki pystyivät juomaan ja virtsaamaan eikä kukaan saanut liikaa pisteitä Lake Louise Scorin Systemissä. Joka tapauksessa, mentiin liian nopeasti ylös ja seuraavalla kerralla itse ainakin otan ensimmäisen yön alle 3000 metrissä ennen etenemistä ylöspäin.
Minulla ja Viivillä oli jo alla monta viikkoa hengailua tuhannessa metrissä, joten me päästiin pahimmasta ohi jo samana iltana. Meidän vahvistusten Jarkon ja Emman tilanne ei ollut niin kiva, koska he tulivat reissuun mukaan käytännössä merenpinnan tasosta. Ensimmäisenä huiputuspäivänä Jarkko ja Emma lähtivätkin sitten alaspäin. Omien rajojen löytäminen on aina arvokas kokemus.
Hississä meno kohdallaan.Alagna on enemmänkin hiihtomesta, mutta sehän sopii meille. Vähemmän ruuhkaa ja hissit toimivat vaikka lunta ei olisikaanVäliasemalla keli meni huonommaksi.Vikalla hissillä menikin ihan täysin sinkkiin.Mantovan mökillä paistoikin jo arska. Ylhäällä oikealla näkyy Gnifetin maja.Täällä Italiassa Madonna suojelee.Päivällishetki Gnifetillä. Vuoristomajoilla syödään seiskan aikoihin päivällinen. Kannattaa syödä itsensä palloksi, sillä aamiaisen ravitsevuuteen ei voi luottaa.
Tässä blogissa oli tarkoitus myös pohdiskella omaa suhtautumistani kiipeilyyn ja sitä kautta yrittää avata tätä maailmaa ei-kiipeileville lukijoille. Sen sijaan olenkin keskittynyt lähinnä uhoamiseen ja omilla urotöillä retosteluun. Mutta onneksi on olemassa Lari Malmberg, sillä hän on kiipeilijä joka osaa kirjoittaa omista ajatuksistaan. Ja onkin tehnyt mahtavan kirjoituksen Hesarille Entä jos tärkeintä onkin kiivetä? (Helsingin Sanomat 8.7.2014).
Kirjoituksessaan Lari avaa sitä, miksi nuoret pojat ja tytöt perheen perustamisen sijaan päättävätkin käyttää kaiken vapaa-aikansa kiipeilemällä kallioilla, kivillä ja vuorilla. Jos tämänkaltainen ajatusmaailma tuntuu vieraalta, niin suosittelen lukemaan Larin jutun.
Larille juttuun pienenä lisäyksenä haluaisin vain sanoa, että välillä menen myös sitä helpointa reittiä huipulle. Ja yleensä sekin tuntuu ihan hyvältä.
Colle del Lys, Monte Rosa. Takana keskellä Signalkuppe ja oikealla Parrotspitze.
RCI-kurssin sisältöön kuului meidän kurssilaisten toisillemme pitämät luennot. Aiheina olivat sään ennustaminen, kiipeilyseinän turvallisuusvastaavan problematiikkaa, Dolomiittien historiaa, pelko kiipeilyssä ja multipitch kiipeilyn nopeuttaminen. Oman esityksen aiheena oli kiipeilijän EA-laukku lyhyille maksimissaan päivän mittaisille multipitch -reiteille. Luentoni aikana jokainen esitteli oman EA-laukkunsa sisällön ja sitten lopuksi kokosin ajatuksia yhteen ja näytin oman EA-laukkuni sisällön. Luennot pidettiin aina päivän päätteeksi kuudelta iltapäivällä, joten homman piti olla toiminnallista. Toisaalta esitys jäi vähän pinnalliseksi, joten lupasin toimittaa asiatiedot kurssikavereille kirjallisena. Tässäpä tämä.
Lähtökohtaisesti kiipeillessä voi tapahtua vaikka mitä aivan hemmetin pahoja onnettomuuksia. Olisikin tosi kiva, jos mukana voisi kuljettaa mahdollisimman paljon ensiaputavaroita. Esimerkiksi yhden ambulanssin tai pelastushelikopterin. Näiden laitteiden varustetaso saattaisi riittää pelastamaan hengen useimmissa ikävissä skenaarioissa. Todellisessa maailmassa tosin joutuu kantamaan kaiken mukana, joten paino pitää optimoida. Asioita pitää jättää kotiin. Ja paljon.
Samaan aikaan EA-laukun sisällön pitäisi olla sellainen, että siitä löytää aputarvikkeet yleisimpiin ongelmatilanteisiin. Kiipeilijällä on pitkillä reiteillä mukana vaikka mitä kiipeilyyn liittävää tavaraa, mitä voi käyttää myös ensiapuun kuten narua, slingejä, puukko ja vaatteita. Ensiapulaukusta löytyy sitten tavarat niihin erikoistilanteisiin. Ensiapulaukkuni sisältö on siis seuraava.
Teippiä.Teipillä korjaa ja tukee nyrjähdykset, murtumat ja haavat. Kalliolta ei yleensä päästä nopeasti sairaalaan, joten kaikenlaisten vuotojen tukkiminen on todella tärkeää. Tässä teippi on kevyt, monikäyttöinen ja tehokas. Antaa niiden sitten sairaalassa miettiä, että miten ne sen teipin ottaa pois, mutta jos kaveri on selvinnyt hengissä sinne asti, niin asiathan ovat aika hyvin. Jos ei mitään muuta löydy, niin teippi ainakin mukaan. Jos olisin ammattikiipeilijä, niin haluisin Leukotapen minun sponsoriksi, se on ihan parasta. Ja niin kuin Paolo sanoi ”If you can’t duct it, then fuck it”.
Ideaaliside. Nilkan nyrjähtäminen on niin todennäköinen sattuma kiipeillessä, että kannan mukanani myös ideaalisidettä, jolla nilkan (tai jonkun muun ison nivelen) saa tuettua. Tuetulla nilkalla ja särkylääkkeissä loukkaantunut kaveri voi auttaa pelastautumisessa, ja tehdä asioista ratkaisevalla tavalla helpompaa ja nopeampaa. Teipillä sidottaessa tulee sidoksesta helposti liian kireä, josta seuraa kaikenlaisia komplikaatioita. Ideaalisiteellä sidoksesta saa huomattavasti mukavamman.
Laastaria. Pieni haava voi olla tosi ärsyttävä väärässä paikassa ja pelkällä teipillä korjaaminen on aina vähän ronskia hommaa. Spiderman laastari paikalleen ja kiipeily voi jatkua. Itsellä on mukana pari laastaria. Jos ei riitä, niin sitten teippiä.
Puhdistuslappu. Yksi puhdistuslappu ei paljoa paina ja sillä voi puhdistaa kädet ennen pieniä sitomishommia. Paskasilla käsillä tulehdutettu haava – vaikka miten pieni – voi pilata koko kiipeilyreissun.
Särkylääkettä. Puudutettu potilas on helpompi siirtää ja yhteistyökykyisempi. Huumattu potilas voi tehdä tyhmyyksiä. Itsellä kulkee mukana siis pelkästään Burana 600 mg ja Panadol 1 g kipulääkkeitä. Näiden annostuksena käytän 1 tabletti 1-3 kertaa vuorokaudessa kovaan kipuun (molempia yhtäaikaa). Opiaattijohdannaiset lääkkeet kuten Panacodit vievät kivun paremmin pois, mutta samalla huumaavat potilaan. Jos tilanne on niin kriittinen, että kipulääkkeitä tarvitaan paljon, niin silloin potilaan toimintakyvyn säilyttäminen on mielestäni tärkeämpää kuin kivun tehokas poistaminen. Ja kyllä noilla buranoilla ja panadoleilla kontataan jo aika pitkälle.
Monikirjoisia antibiootteja. Avomurtuman tai ison haavan paikkaaminen teipillä on aika likaista puuhaa. Ja jos olette lukeneet Aaron Ralstonin ”Between a rock and a hard placen”, niin tiedätte kuinka pahoja tulehduksia ihminen voi saada avomurtumista. Eli laajakirjoisia antibiootteja heti naamaan, kun näyttää pahalta. Näitä kannattaa kysellä omalta lääkäriltä, joka varmasti osaa määrätä sopivat, kunhan olette kertoneet, mihin käyttötarkoitukseen ne tulevat. Ihmiset voivat olla todella pahasti allergisia joillekin antibiooteille, joten varmista, että ne sopivat myös kaverille.
Imodium. Mahatauti pitkällä reitillä voi olla vaikka minkälaisen epiikin lähde, jos kaveri ei pysty pidättelemään kuin vartin. Yleensä mahatauti myös löytää kumppanin, joten molempien ripulitauti seinällä voi muuntaa päiväreissun yöhommiksi. Kannan siis mukanani Imodium 2 mg tabletteja. Annostuksena 2 kappaletta heti ongelmien ilmettyä ja sitten tarpeen mukaan.
Energiageeli. Laukussani kulkee mukana ylimääräinen energiageeli josta saa lisää virtaa kiipeilyreissun pitkittyessä pelastusepiikiksi.
Kakkapaperia. Pitkillä reiteillä ja varsinkin pitkillä lähestymisillä puskakakkaaminen on tosiasia. EA-laukussa kakkapaperi kulkee aina mukana, eikä sitä tarvitse erikseen muistaa.
Rahaa. Käteistä rahaa ensiapulaukuun eikä lompakkoakaan tarvitse erikseen muistaa.
Varaparisto. Varaparisto vaikkapa otsalamppuun tai radiopuhelimeen. Jos vaikka joutuu viettämään yön seinällä apua odottamassa.
Tällainen EA-setti painaa n. 200g tai alle, eli saman verran kuin yksi kolmosen camu, ja siitä saa mielestäni avun tarpeeksi moneen juttuun. Lisäksi EA-laukussani on sellaisia tavaroita, joita tarvitsen melkein joka reitillä (kakkapaperi), jolloin EA-laukku ei ole vain ”pieni punainen pussukka” jonka sisältöä ei ihan tarkalleen edes muista. Tällä tavalla EA-laukusta tulee osa jokaista kiipeilyreissua ja sen sisältö uusiutuu ja päivittyy aina. Tämä on mielestäni ehkä kaikkein tärkeintä. Muista mitä on mukana!
EA-laukun kokoamiseen sain insipiraation Adventure Partnersin Johannes Kärkkäiseltä, joten hänelle suuri kiitos. Lisäksi suurena apuna toimivat oma äiti ja iskä, joiden kanssa hiottiin juttua eteenpäin. Kiitos äiti ja iskä!
Koko paketti levällään. Mahtuu helposti litran minigrip -pussiin.Lääkepussin kylkeen kirjoitettu lääkkeen nimi, annostus ja viimeinen käyttöpäivämäärä.
Kurssin aikana kiivettiin yhteensä 9 monen köydenpituuden reittiä. Kaikki reitit kiivettiin kolmen hengen köysistönä ja aina harjoiteltiin jotain tiettyä juttua. Esimerkiksi asiakasvientiä opetellessa minulla tuli sama reitti kiivettyä kolmeen kertaan.
Yhtenä päivänä sitten saatiin kiivetä joku oikeasti siisti reitti, ja se oli minulle ”Jori” eli tuttavallisemmin Jorin reitti. Laskutavasta riippuen 673 metriä ja 17 kp:ta. Greidiä UIAA V verran. Lähestyminen 1.5 tuntia ja poistuminen pari tuntia. Kiipeilyssä normiaika on 30 minuuttia per kp, joten kiipeilyyn varattiin aikaa 8 h. Koko keikka siis jotain 12+ tuntia. Ei mikään älytön juttu, mutta kuitenkin juttu. Ja pisin reitti mitä olen ikinä kiivennyt.
Onneksi Antilla ja minulla jalka nousi – ja Tuomolla kouluttajan roolissa tietenkin – ja lisäksi pystyttiin sooloamaan ekat kaksi kp:ta, niin kellotettiin autolta kolmannen kp:n alkuun aikalailla tasan kaksi tuntia. Tästä seuraavat neljä pätkää olivat semmoista perusrönyämistä, mitä täältä Dolomiiteilta nyt tuppaa löytymään, mutta sitten itse kantin alusta toppiin olikin paljon siistimpää. Minun mielestä jopa tosi siistiä. Antti on jo kiivenny 15 vuotta, niin ei se ihan samalla tavalla lämmenny. Koko settiin ei sitten mennytkään ihan sitä kahtatoista tuntia kun oltiin sen verta nopeita, mutta siistiä oli silti!
Ja mikä parasta, Jorin reitti näkyy leirintään! Sitten sitä voi iltaisin ihastella ja olla sillälailla, että ”jes, meikä on kiivenny ton!”.
Ainiin. Tiputin tohkeissani Tuomon puhelimen mäkeen. Eikä tällä kertaa ollut murmeleita lähimaillakaan.
Jorin reitin parhaimmat pätkät.Jorin reitin lähikseltä löyty tämmönen tosi nätti niitty.
Kylmä. Varpaita ei tahdo tuntea. Sormet ovat kankeat. Liike hidasta. Onneksi täällä ei tarvitse mankkaa. Aurinko on paistanut koko päivän, mutta ei meille. Kiipeämämme luoteiskantti on kääntymässä länsiseinämälle ja auringon valon muodostaman rajan kalliossa voi jo nähdä. Kiipeän kohti aurinkoa. Näen auringossa kylpevän parven ja sen yläpuolella varjoisan hyllyn sekä Markon ständillä. ”Jää vaan siihen lämmittelemään!”, Marko huutaa. Selvä. Kusen alas kalliolta ja kohta on taas lämmin.
Ei mitään epiikkiä. Jotkut hetket vaan jäävät mieleen. 10 reittiä, 89 kp:ta ja 2791 metriä kiipeilyä on aika paljon, niin suurinta osaa jutuista ei enää muista. Kokoajan on oppinut ja kokoajan ollaan tehty. Säät ovat olleet paskimmat mitä kouluttajat muistaa. Yhtenä aamuna lähdettiin kiipeilemään Lagazuoille, mutta otettiin pakit jo parkkipaikalla. Lunta, tuulta ja 4 °C lämmintä oli meille kipuraja. Topissa olisi ollut aika varmasti nollassa. Toisena aamuna sato niin paljon, että päätettiin lähteä mieluummin saunomaan.
Tässä vähän kuvia:
Valmiina oppimaan asiakkaan viemistä köydellä, eli short-ropingia.UIAGM vuoriopas Paolo oli meidän matkassa muutamana päivänä.Cinque Torrilla nähtiin paljon porukkaa oppaiden kanssa kiipeilemässä.Guido Antti näyttää miten short-ropetetaan (juu, nämä anglismit ärsyttävät ehkä kaikkein eniten). Asiakasta talutetaan siis narun päässä, siten että pienet horjahdukset saadaan korjattua helposti. Isoja pannuja ei.Lunta oli vielä paikka paikoin. Riitti jopa pyllymäkeenkin.Ei hemmetti. Ei me tuonne lähdetä…..harjotellaan pelastamista sen sijaan.Lagazuoi vähän kiivettävämmässä kunnossa.Paikallista kiipeilyskeneä viime vuosisadan alkupuolelta.Saunan pukkarissa kiipeilylehtiä.Seuraavan aamun kuviot juonittiin aina edellisenä iltana.Taidekuva.Täällä alppitouhut alotetaan nuorena.Olisikohan tämä jo viimeinen keikka tällä erää?
