3. heinäkuuta 2016
Ensimmäinen asia alppikiipeilyssä on akklimatisaatio. Varsinkin ne reitit mitä minulla ja Claytonilla oli tähtäimessä vaativat hyvän akklimatisaation. Mielestäni on aika turhaa lähteä kiipeämään useamman kp:n reittejä yli 3000 metriin 7 kg:n repun kanssa, mikäli ei ole itseään korkeaan ilmanalaan totuttanut.
Akklimatisaatioon valitsimme Ailefroiden massiivin itäisimmälle huipulle vievän PD -reitin. Lähestyminen tehdään Sélén majan kautta (2500 m) ja itse toppauspäivä sisältää 1400 metriä vertikaalista ylös ja 2500 metriä alas. Clayton kutsui tätä pientä seikkailua nimeltä ”warm-up route”, mikä sinällään on ihan hyvä kuvaus. Tarkempi reittikuvaus löytyy mm. CamptoCamp:sta: Ailefroide Orientale: Arête S (voie normale).
Yllättäen päästiin myös kiipeämään 200 metriä kuluaaria hyvällä lumella, auringon paistaessa ja enkelikuoron laulaessa taustalla. Mikä oli ihan jees. Huomattiin vaan, että olosuhteet antoivat myöten. Alaspäin tullessa oli jo sen verran lämmin, että mentiin normaalireittiä.
Ei draamaa muuten, paitsi minä pannutin sohjoisessa lumirinteessä. Olisin epäilemättä hieman satuttanut itseäni alla olevaan kivikkoon, ellei oltaisi menty köysistönä, joten Sanjalla ja Claytonilla ei ollut juurikaan vaikeuksia pysäyttää hallitsematonta liukuani. Mihin en voi muuta kuin todeta, että simulikiipeily – se oikeasti toimii.
