Talvi tulee, ja huomaan jättäneeni viime kesän kiipeilyistä yhden osan kertomatta. Silloin tuntui, että ei tätä tarinaa jaksa kertoa, koska mitään kovin erikoista ei tapahtunut. Aurinko paistoi, kivi oli hyvää ja kiivettiin ihan helvetin kovaa. Tylsä tarina.
Mutta nyt ovat asiat toisin. Aamulla kun ei enää tarvitse katsoa lämpömittarista, että pistänkö pitkät kalsarit jalkaan vai en. Otan aina mukaan toppatakin. Kivi on kylmää, ja se vie sormista tunnon. Se on ihan ok, sillä kitka on hyvää. Kivi ei tosin ole kovin hyvää. Ja se on vanhaa. Vanhaa terävää graniittia. ”Ei kyntömies vakoaan valitse”, ajattelen, ja laitan toppatakin päälle.
Miksi nämä greidit ovat aina ihan päin helvettiä? Ei muuten, mutta kun ei oikein tiedä mitä kannattaisi yrittää. Joten yritän vähän kaikkea. Ja silloin kun en jaksa yrittää, kysyn muilta mitä kannattaisi kiivetä. Reitin alla mielessäni pyörii vain yksi kysymys, se kaikkein perimmäisin: ”saakohan sinne hyvin kamaa?”. Topo ei sitä kerro. Paitsi Kustavissa. Menen Kustaviin. Tai kysyn muilta saako sinne kamaa.
Terävät otteet. Vanha kivi. Se saa sormeni vuotamaan. Veri sotkee pädin, valjaat, kamut, jatkot, slingit, halkeamat… Kohta on pimeää. Lumi tulee ja peittää kaikken. Köysi on jäässä ja veressä. Lähden kotiin.
Kirjoitan blogia ja muistelen kesää.
Seuraava tapahtui Ranskan alpeilla Ecrinsin kansallispuistossa 16. heinäkuuta 2016.
Aiguille Dibona on yksiä esteettisesti siisteimpiä huippuja mitä tiedän. Se on niitä huippuja, että jos lapsen pyytäisi piirtämään vuoren, niin se piirtää jotain mikä muistuttaa Dibonaa. Ja sen esteettisyyden lisäksi Dibona on vieläpä hyvää kiveä. Hyvää sileää ihanaa graniittia. Ja, jos nyt en ole ikinä kiivennyt Lofooteilla tai Yosemitessa, niin uskooko kukaan kun sanon sen kiven olevan hyvää? Luultavasti ei. Mutta oli se ainakin parempaa kuin Ailefroidessa.
Kiivettiin siis Voie Berthet – Boell – Stofer. Se oli kiipeilyllisesti suhteellisen vanhaa tyyliä (ensinousu v. 1937), ja seuraili Dibonan etelä seinämän helpoimpia linjoja, rännejä ja piippuja aina ylös neulankärkeen asti. Ranskalaiselle tyylille epätavallista oli pulttien ja pitonien harvinaisuus. Ständit olivat silkkaa terästä tottakai.
Itsehän nautin suunnattomasti tästä helposta trädiseikkailusta. Ja niin taisivat Jimi ja Hennakin vähän nautiskella.
Sen lisäksi että Dibona on kaunis kuin hitto, niin se sijaitsee tämmöisen tosi hienon laakson perällä.Aamupäivä tarjosi osittain jäistä halkeamaa ja tippuvia jääpuikkoja. Onneksi kiivettiin eteläseinällä, niin aurinko tuli esiin kolmannen köydenpituuden kohdalla.Hyvää kiveä.PulttaamatontaKun se on hyvää, niin se on hyvää.Dibonan poistuminen/takaportti huipullePoistuminen vedettiin perinteisellä alppitekniikalla, jonka yllättäen jokainen suomalainenkin osaa, eli pyllymäellä.LähispolkuRanskassakin on ollut aika, jolloin nuoret miehet ovat ensinousukiimassaan kiivenneet myös ei-ehkä-niin-hienoja -linjoja huipulle. Ja siis topoonhan ne laitetaan tottakai jok’ikinen variaatio. Mutta ei se mitään, minä kyllä ymmärrän……mutta tätä minä en ymmärrä.
Pointe Louise on Barre de Ecrinsiä vastapäätä oleva alempi huippu, minkä huipulle johtaa useampi ramppi ja yksi erittäin helppo n. 35-40 asteinen lumirinne. Pointe Louiselle on myös pultattu joitakin reittejä, ja niistä päätimme kiivetä kuvauksen ”Une belle escalade” houkuttelemana reitin nimeltä Super Michèle (yksi tähti, eli otettiin vaan jatkot). Ja kuten Vieux du Piton, niin tämäkin reitti päättyy harjanteen kiipeämiseen koko systeemin toppiin asti (joten otettiin myös neljä kamua). Voi sieltä reittiä pitkin laskeutuakkin, mutta kun raudat, hakut ja kovat kengät kulkevat jo muutenkin mukana, niin samahan se on topata koko homma ja laskeutua Pointe Louisen normaalireittiä pitkin.
Tätä ”samahan se on” -ajatusta pohdiskelin samalla, kun kävelimme alaspäin iltapäiväauringon sulattamaa 35-40 asteista sohjorinnettä pitkin.
Alppikiipeily on päätöksentekoa, ja on tärkeää tunnistaa itsessään ne tekijät jotka vaikuttavat omaan päätöksentekoon. Clayton halusi olla mökillä ennen pimeää, minä halusin olla ennen päivällistä. Clayton oli ollut lumivyöryssä, minä en. Minua varten on soitettu helikopteri, koska olen ollut päivälliseltä myöhässä. Claytonilla ei ole vastaavaa kokemusta. Eikä se lumikenttä minusta näyttänyt ihan niin sulalta päältä päin. Tietysti mielessä kävi kaikenlaiset eri lumivyöryn syntymekanismit – varsinkin loskavyöry – kun askeltemme alle muodostui koko ajan pieniä sohjoliukuja. Se vyöryvä lumikerros ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut muutamaa senttiä syvempi, ja hakku upposi hyvin alla olevaan kovaan lumeen, niin jatkettiin menoa aina vaan alas asti Glacier Blancin tasaiselle osalle.
Takaisin jäätiköllä päätettiin yhteistuumin, että lumirinnettä laskeutuminen oli karkeasti ottaen ”30% stupid, 70% fucking efficient”. Tehokasta oli se, että laskeutuminen vei vain tunnin, ja koko reitti mökiltä mökille n. 10 tuntia. Tyhmää oli marginaalien venyttäminen, mutta toisaalta, joskus se kuuluu tähän lajiin.
Keskustelen Glacier Blancin majan terassilla paikallisen nuoren miehen kanssa valitsemastamme reitistä, Voie du Vieux Piton. Lähinnä mietiskelen mitä kamaa reitille ottaisin mukaan, ja yritän – mielestäni varsin perustellusti – etsiä siihen vinkkejä reitin topokuvauksesta. Tähän nuori kaveri toteaa, ”be careful with that topo, it will get you in trouble!”. Mistä on todellakin vaikeaa olla erimieltä.
Ailefroiden laakson ja lähialueiden topo Oisans Noveau Oisans Sauvage – Livre Est (J.M. Gambon 2015) on jotain, mitä parhaiten voisi kuvailla sanalla erikoinen. Tapasin Blancin mökillä myös erään keski-ikää lähentelevän paikallisen kiipeilijän, nimeltään Freddie. Hänen mielestään kyseessä ei ole alunperinkään topo, vaan ”it’s a book!”. Tämä on ihan hyvä. Ymmärrän kyllä, että topokirjan kautta monet suuret tarinat pääsevät oikeuksiinsa. Ja onhan se kiva katsella kuvia hienoista kalliomuodostelmista ja reiteistä, mutta voisiko siinä kirjassa olla vaikkapa yksi sisällysluettelo niiden tusinan sijaan? Tai voisiko reiteillä olla lineaarinen numerointi? Entäs kappalejako? Tai sivunumerointi? Oisans Noveau on niitä harvoja topoja joiden kanssa tulee tunne, että se yrittää saada sinut hengiltä.
Mutta ei pidä tuomita, ennen kuin yrittää ymmärtää.
Ensin on hyvä ymmärtää, että kivi Ecrinsissä ei ole kovin tasalaatuista, kuten alueella paljon miksta- ja jääensinousuja tehnyt Sébastien Constant toteaa:
Ecrins rock, especially the gneiss in the central part of the Ecrins, has its own particular texture. Cracks are usually rounded, blind, and of irregular shape. They are nothing like the clean-cut, parallel-sided crack to be found in granite. In addition, the rock is often far from perfect and may need to be climbed delicately, taking the time to test the solidity of the holds.
– Sébastien Constant. Snow and Mixed Climbs – Volume 1, Ecrins East, Cerces, Queyras.
Toisekseen tarvitsee ymmärtää se, mitä Freddykin minulle selitti: jotkut reitit täällä ovat ”old-style”. Se siis tarkoittaa niitä aikoja, kun muuan herrat nimeltä Gaston Rébuffat ja Ricardo Cassini kiipesivät kovia alppireittejä kovat kengät jalassa ja antoivat niille greidejä kuten ”trés difficile” tai ”extrêmement difficile”. Se oli aikaa, kun kumipohjaiset balettitossun näköiset kiipeilykengät ja joustavat nylonköydet olivat kaukaista tulevaisuutta. Silloin sanottiin myös, että ”leader must not fall”. Mikä tarkoitti sitä, että reittien varmistettavuudelle ei ollut juurikaan merkitystä, sillä eivät ne hamppuköydet olisi kuitenkaan kestäneet. Mutta se millä oli merkitystä, oli hyvät ständipaikat.
Omalla tavallaan Gambonin topo vain heijastaa näitä realiteetteja.
Gambon on päätynyt arvioimaan reittien varmistettavuuden neljän tähden systeemillä: yksi tähti on täysin pultattu, nykyaikainen ja turvallinen reitti, ja siitä eteenpäin varmistettavuus huononee jonkinlaisen logiikan mukaisesti. Olenkin nyt tästä aiheesta (sangen rajoitettuun käsitykseeni perustuen) päätellyt, että tähtisysteemi tarkoittaa räkkäämisen kannalta seuraavanlaista:
*: ota jatkot
**: ota täysi räkki
***: ota täysi räkki
****: ota täysi räkki
Ja täydellä räkillä tarkoitan nyt parhaaksi katsomaasi määrää erikokoisia pieniä ja keskikokoisia kamuja. Halkeamat ovat täällä tosiaankin niin epätasaisia ja epäjatkuvia, että aina kun halkeamaan törmää, siihen saa melkein minkä kamun vaan. Ja jos ei mene, niin kiila menee varmasti. Toisaalta täällä on pitoneita paukuteltu seinään jo toista sataa vuotta, niin niitäkin löytyy todella hyvin. Ja ne ständipaikat ovat oikeasti tosi hyviä. Ei niihin tarvitse varata yhtään kamaa.
Voie du Vieux Piton on mahtava useamman kp:n alppireitti, joka seinämän kiipeämisen jälkeen jatkuu yhdeksän pilaria käsittävän harjanteen kiipeämisellä. Vieux Pitonille on annettu Gambonin topossa kaksi tähteä, joten Claytonin kanssa otettiin sinne BD:n kamut 0.2:sta 2:seen, ja kyllä niille kaikille oma paikka sieltä löytyi.
Ensimmäinen asia alppikiipeilyssä on akklimatisaatio. Varsinkin ne reitit mitä minulla ja Claytonilla oli tähtäimessä vaativat hyvän akklimatisaation. Mielestäni on aika turhaa lähteä kiipeämään useamman kp:n reittejä yli 3000 metriin 7 kg:n repun kanssa, mikäli ei ole itseään korkeaan ilmanalaan totuttanut.
Akklimatisaatioon valitsimme Ailefroiden massiivin itäisimmälle huipulle vievän PD -reitin. Lähestyminen tehdään Sélén majan kautta (2500 m) ja itse toppauspäivä sisältää 1400 metriä vertikaalista ylös ja 2500 metriä alas. Clayton kutsui tätä pientä seikkailua nimeltä ”warm-up route”, mikä sinällään on ihan hyvä kuvaus. Tarkempi reittikuvaus löytyy mm. CamptoCamp:sta: Ailefroide Orientale: Arête S (voie normale).
Yllättäen päästiin myös kiipeämään 200 metriä kuluaaria hyvällä lumella, auringon paistaessa ja enkelikuoron laulaessa taustalla. Mikä oli ihan jees. Huomattiin vaan, että olosuhteet antoivat myöten. Alaspäin tullessa oli jo sen verran lämmin, että mentiin normaalireittiä.
Ei draamaa muuten, paitsi minä pannutin sohjoisessa lumirinteessä. Olisin epäilemättä hieman satuttanut itseäni alla olevaan kivikkoon, ellei oltaisi menty köysistönä, joten Sanjalla ja Claytonilla ei ollut juurikaan vaikeuksia pysäyttää hallitsematonta liukuani. Mihin en voi muuta kuin todeta, että simulikiipeily – se oikeasti toimii.
The characteristic feature of this route [Rochers Rouges] is that it is possible to climb almost anywhere – just use your imagination.
– Snow and Mixed Climbs: Écrins east, Cerces, Queyras
Selvä, meillä onkin aika vilkas mielikuvitus, joten tämä reitti käy justiinsa hyvin. Rochers Rouges ei tosiaan ole ehkä maailman helpoiten seurattava reitti, joten Pelvouxin majan vartija kävi näyttämässä minulle sen osan reitistä mitä pihalta näkyi. Siinä se huitoi ja osoitteli aivan järkyttävän korkean näköiseltä seinältä erinäisiä lumilaikkuja, kuluaareja ja sarvia sillä välin kun vajosin mielessäni perimmäisten kysymysten ääreelle:
”Miksi meillä on vaan neljä kamua mukana?”
Kysymys on tietysti retorinen, sillä minä vaatimalla vaadin, että ei oteta liikaa kamaa mukaan, koska: ”millon viimeksi teiltä on loppunu reitillä kama kesken?”, ”se on vaan PD+” ja ”me mennään kuitenkin simulina koko matka”. Ja nyt, siinä sitä 800 metristä kallioseinämää katsellessa tuli mieleeni, että olisihan sitä jotain muutakin sinne repun pohjalle mahtunut?
Mutta, kaikki näyttää pelottavammalta kaukaa. Aina mennään: Rochers Rouges supérieur PD+, III.
Aamulla lähdemme majalta muiden joukossa puoli viiden aikaan. Puolisen tuntia myöhemmin juoksemme Glacier du Clot de l’Hommen serakkien ali kuin heikkopäiset. Vaikka on yö, niin kuulemme l’Hommen murinaa noin vartti ylityksemme jälkeen.
Reitin alun löydämme helposti noin 2 tunnin lähestymisen jälkeen, mutta sen jälkeen heti ensimmäinen kuluaarivalinta menee väärin. Jatkamme kuitenkin ylöspäin vähän enemmän oikealle kaartaen, ja kyllä me sitten lopulta löysimme sen oikean kuluaarin. Joka olikin näppärästi merkattu pinkeillä nuolilla.
Sitä, miksi majanvartija ei maininnut mitään näistä reitin selvästi merkitsevistä pinkeistä nuolista, ei voi ymmärtää. Se on lienee niitä niin kutsuttuja ”lost in translation” -asioita. Topossakin sama vika:
Mitä pinkkejä nuolia? Oliko siellä jotain nuolia?
Nuolia tai ei, niin eipä sillä reittivalinnalla tällä seinällä tosiaan niin väliä ole. Irtokivipeltoa kaikki tyyni. Me valitsimme vain vähän jyrkempää irtokivipeltoa siihen alkuun. Neljä kamua oli justiinsa tarpeeksi. Ja oikeastaan, kun olimme oikeassa kuluaarissa, otimme köyden ensin lyhyeksi ja sitten kokonaan pois. Tämä pelottava ja jyrkkä kallioseinä on itseasiassa täysin soolottavaa tavaraa.
Jäätikön reunan saavutamme klo 10:05, eli noin tunnin myöhässä tavoitteesta. Huippu saavutetaan klo 10:40, mikä oli ihan kiva, koska olimme päättäneet pakitusajaksi klo 11:00. Ei sillä, että me olisimme jättäneet huiputuksen vartista kiinni. Silloin emme vaan olisi kertoneet kenellekkään, että se pakitusaika oli klo 11:00. Oltaisiin kerrottu joku vähän myöhäisempi aika. Pakitusaika pitää kuitenkin olla. Se on tyyliasia.
Siellä Pelvouxin jäätiköllä oli kyllä tosi nättiä. Pelvouxin massiivi on suhteellisen moninainen, siihen kuuluvat itsenäiset huiput Puiseux, Durand ja Petit Pelvoux, sekä niiden lisäksi rykelmä ”hampaita”, eli Trois Dents du Pelvoux. Näiden huippujen keskelle on muodostunut tasainen ja todella kaunis jäätikkö, Glacier du Pelvoux, jota pitkin kiipeämme Puiseuxin toppiin.
Alaspäin pysymme oikealla reitillä koko matkan ajan (pinkkejä nuolia ja kiviukkoja, jos muistan oikein?), eikä köyttä tarvittu jäätikön jälkeen missään vaiheessa. Vedin minä yhdet pannutkin, mutta ei siitä lentänyt kun vajaan metrin seuraavalle hyllylle irtokivien sekaan. Ja ihan sieltä reitin juurelta löytyi se ainoa kolmosen pätkä, mikä oli noin 5 metriä pitkä. Että tämän reitin hankaluus ei todellakaan tule kiipeilyteknisistä syistä.
Sanoinko jo, että siellä on sitten ihan helvetisti irtokiviä? Niitä nimittäin on. Pieniä kiviä, isoja kiviä, moreenia, soraa ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Ja se kaikki on ripoteltu tasaisena kerroksena sen 35° jyrkän kiinteän kallion päälle, kaikkiin sen ränneihin, halkeamiin, nurkkiin ja hyllyille. Ja ne kivet myös lähtevät vierimään ja kimpoilemaan sitä rinnettä alas ihan pienimmästäkin häiriötekijästä. Ja silloin kun semmonen kivi on tarpeeksi kauan kimpoillut, pomppinut ja vierinyt sitä vertikaalista irtokivipeltoa pitkin muita kiviä kavereikseen keräten, niin voidaan – tässä tapauksessa – puhua jo suorastaan kivivyöryistä.
Mutta sitähän nämä helpot alppireitit tuppaa olemaan; yhtä objektiivisten riskien hallintaa alusta loppuun. Serakkeja, railoja ja irtokivia, ja sitten niiden seassa vähän kiivetään.
Noin 10 tunnin jälkeen, olen takaisin l’Hommen kuluaarin vierellä (Saku ja Sanja tulevat vähän jäljessä) ja katson parisataa metriä korkeammalla olevan jäätikön päällekaatuvaa reunaa, ja sen toinen toisiaan vasten nojaavia serakkeja. Katson myös sitä miten aurinko porottaa jäätikölle suoraan, ja se pieni vesinoro minkä ylitimme aamuyön tunteina onkin nyt nilkkaan asti yltävä puro. Serakkien ja minun välissäni on iso kivisarvi, joka selvästi toimii eräänlaisena aallonmurtajana, ja estää serakkeja sylkemästä tavaraa muualle kuin tähän pienehköön kuluaariin, joka on vain muutaman metrin levyinen. Ylempänä jäätikön reuna on varmasti kymmeniä ellei satoja metrejä leveä.
Se ääni, mikä lähtee kun serakki irtoaa ja tuhansia kiloja jäätä, kiveä ja muuta moskaa tippuu satojen metrien korkuiseen pystysuoraan kuluaarisysteemiin, on hyvin väkivaltainen.
Sitten kun pahin kolina on loppunut ja olen jälleen saavuttanut henkisen homeostaasini, niin opportunisti minussa herää, ja sanoo: ”nyt jäätikön reunan leikkausjännitteet ovat varmasti paljon pienemmät kuin hetki sitten. Anna mennä!”. Ja juoksen ali serakkien. Juoksen ali Glacier du Clot de l’Hommen putoavien serakkien kuin joku ysärileffan toimintasankari, ja en kyseenalaista itseäni millään tavalla.
Ja siinäpä se sitten olikin.
Tämän jälkeen homma on enää polkukävelyä majalle, kokistauko ja sieltä Ailefroideen takaisin teltoille. Matkalla päässäni soi Pepe Willbergin ”Elämältä kaiken sain”. Tämä reissu taitaakin olla tässä.
Loppuun haluaisin vielä lainata (teitä – ja minua – tulevia alppinisteja ajatellen) Sébastien Constantia, kun hän kirjoittaa objektiivisten riskien ”hallinnasta” alppikiipeilyssä.
Overthe last few year there has been a tangible evolution from a fatalist culture (the homicidal mountains) to more clear-sighted culture that integrates the risk that mountain-goers choose and accept to take (threshold of acceptable risk).
Do not let yourself be influenced by others. Exercise you own free will. When you are preparing to cross crevassed glacier that is exposed to serac fall and that you have never or not recently crossed, take the time to weigh up the situation – assess any visible signs, look at the weather and take into account any clues that will hep you make an informed decision based on all the variables. If you have the opportunity to talk to mountain guides or hut wardens, listen to what they say but remember that their advice is no more than an educated opinion. People who are in the mountains almost every day sometimes become blasé about the dangers (crevasses, serac fall, stone fall, etc) and therefore tend to minimise them. Trust you intuition, especially if things ”don’t feel right” and your sixth sense sends you danger signals. The most important principle is to enjoy the mountains and come back alive.
”Good Evening! What can we do for you.”
”We’ve come to rescue you!”
”Really? Come now, get hold of yourselves – have some wine.”
– Harding, Downward Bound, 1975
Super pilou 6a, pituutta 400 m joka jakaantuu suurin piirtein kymmeneen köydenpituuteen. Pakollinen vapaakiipeilygreidi, eli obligatory 5b. Toppaa Aiguilles de Sialouzen olkapäälle korkeuteen 3576 m. Koko reitin ajan päässäni soi Desert Sessionsin ”I Wanna Make It Wit Chu”. Aivan todella hyvää graniittia.
Kaikki menee hienosti. Lähiksellä käydään katsomassa mistä putouksesta majan vesi tulee, mutta ei siitä tule kuin vartti ylimääräistä. Kiviukot eivät aina vie sinne minne haluaa. Tuuli on kova jo heti aamusta. Harjanteella puuskissa noin 25 m/s. Köydet leijuvat tuulessa ja kiertyvät toistensa ympärille loppumattomille kierteille. Välillä pakko puristaa kalliota, ei painovoiman, vaan tuulen takia. Vuoristotauti ei vaivaa, mutta kyllähän se kiipeily noissa korkeuksissa on tavanomaista raskaampaa. Repussa normikamojen lisäksi kovat kengät ja hakku, niin lasken tämän jo alppikiipeilyksi. Kiipeilyyn käytetään 6 h 15 min.
Topissa menee puolitoista tuntia, ennen kun päästään laskeutumaan. Ja jos kertoisin mihin kaikkeen me se aika käytettiin, niin ette te edes uskoisi. Laskeudutaan neljästään ja se on aika tarkalleen kaksi kertaa hitaampaa kuin kahdestaan laskeutuminen. Veikka laskeutuu ständin ohi kun meidän muiden mielestä topossa sanottiin, että ”se on siellä oikealla”. Solmu unohtuu köyden päähän ja se jää killumaan noin 3 metrin päähän ständistä. Tero liidaa hakemaan. Sitten kolmanneksi viimeisellä laskeutumisella Terokin laskeutuu ständin ohi, mutta ajattelee että on nopeampaa jos jää odottamaan sen alapuolella olevalle ständille. Ja en edes yritä selittää mitä kaikkea köysiakrobatiaa tästä päätöksestä sitten seurasikaan. Veikka sen kuitenkin tiivisti aika hyvin: ”Ei oikeastaan mennyt missään vaiheessa kakkostyypin kivaksi… Paitsi siinä kahdella viimeisellä laskeutumisella mentiin ehkä yhteen ja puoleen.”.
Kello 20:45 – eli 13 h majalta, noin 3 tuntia suositusta hitaampina – teen viimeisen laskeutumisen laaksoon pienen lumireunan päälle, mistä liu’utan itseäni köyttä pitkin vielä muutaman metrin verran kuivalle maalle. Heti köyden vapauttamisen jälkeen aloitan kamojen pakkaamisen reppuun. Pimeän tuloon on enää kolme varttia, emmekä todellakaan halua tehdä poistumisen kiipeilyllisempiä pätkiä pimeässä.
Yht’äkkiä kuulen helikopterin säksätystä alempaa laaksosta. Käännyn katsomaan ja näen gendarmerien sinisen helikopterin kaartelevan laaksossa selvästikin etsien jotain. Mieleeni muistuu Selen mökin hiljaisuus ja se, että näimme aamiaisella ja lähestymisellä vain yhden köysistön meidän lisäksi. Tänään oli kyllä varmasti liian tuulinen keli suurimman osan mielestä. Eikä reitillä ollut missään vaiheessa kännykälle kuuluvuutta. Sitten kuulen itseni sanovan:
”Ei jumalauta, ne ovat tulleet tänne meitä varten. Se majan vanha guide – Raul – on soittanu sen meille.”
Ja heti perään totean:
”Tästä, ei sitten kerrota saatana kenellekkään.”
Täytyy ymmärtää: kiipeily on tyylilaji. Ei se oikea tavoite ole mikään vuoren huiputtaminen hinnalla millä hyvänsä. Sillonhan me ei todellakaan kiivettäisi yhtään mihinkään. Me mentäisiin jollain moottoroidulla jutulla. Tärkeintä on huiputtaa tai selvittää reitti kiipeilyllisellä tyylillä, mahdollisimman omatoimisesti, hyvin vähäisin kamatappioin ja sitä rataa. Oikealla tyylillä.
Tähän skeemaan kuuluu, että ongelmien syntyessä hoidamme ne itse, omatoimisesti. Selvitämme hankaluudet ja virhearviot sitä mukaan kun niitä tulee. Niin kauan kun sormi ei mene suuhun ja jaksaa virkata jotain, niin sitten virkataan. Ja vasta sitten kun emme enää yksinkertaisesti osaa tai jaksa, niin silloin soitamme helikopterin. Kamaa voidaan jättää, köysiä katkotaan, jumaroidaan, liidataan köydet ja ihan mitä tahansa vaan keksii, ja jumalauta kun se päivä koittaa että minut helikopterilla vuorilta tuodaan, niin sillon ei todellakaan ollut mitään muutan keinoa. Tai sitten vaan tuli yllättäen huono keli, pimeys yllätti, noro, paha olo tms.
Mutta kuitenkin, se pointti ei nyt ole siinä minun Warren Harding -tyylisessä ylpeydessäni, vaan siinä, että siinä se helikopteri pörrää ja kuulen pään sisälläni jonkun sanovan: ”nosta vaan Tero kädet ylös niin pääset pikavauhtia teltoille syömään. Nyt ollaan Ranskassa, ja pelastaminen täällä ei maksa mitään!”. Olen aina elänyt maailmassa, missä ilmaisia lounaita ei ole. Ja jos sitä tänään nostan kädet pystyyn ja otan sen ilmaisen lounaan, niin huomenna sieltä tulee aivan varmasti koko ruotsinlaivan meribuffetti, ja kuka sen osaa sanoa, että mihinkä se sitten loppuu?
Jälkikäteen Veikka sanoi, että se yritti kropallaan peittää sen meidän viimeisen laskeutumisvirityksen, jotta ne tyypit siellä kopterissa eivät näkisi sitä. Hävetti liikaa. Juhoa ei hävettäny. Jaakosta en tiedä mitä se ajatteli. Minä nostin kädet viistoon. Se on alppikoodistoa ja tarkoittaa suunnilleen, että ”All rescue attempts on our behalf are both unneccessary and unwarranted. Thank you very much for your effort and have a nice evening.”.
Myöhemmin Selellä majanpitäjä Raul pahoittelee, että oli soittanut kopterin. Me pahoittelimme, että meillä meni niin myöhään ja kiitimme huolenpidosta. Hyvähän se on, että ihmiset pitävät toisistaan huolta. Eikä siellä kännykät tosiaan kuuluneet. Mistä sen olisi voinut tietää mitä epiikkiä meillä siellä oli? Pimeäkin oli tulossa eikä meitä kuulunut päivälliselle sovittuun aikaan.
Ja eipä tuo helikopteriasia nyt niin isolta asialta enää tuntunut, kun sai lämmintä ruokaa ja pääsi nukkumaan.
With rising temperatures expected this week the PGHM are advising extreme caution for those going into the high mountains. Already this weekend has seen the deaths of three individuals in the Mont Blanc area.
-Chamonix News. 29.6.2015
Tulee jotenkin outo fiilis puskea sellaiseen paikkaan, missä juuri eilen ja toissapäivänä on kuollut kolme kiipeilijää. Käytiin kuitenkin Mikon kanssa vetämässä Toula ja Entrevers Italian puolelta 1. ja 3. heinäkuuta. Siellä sohjosta jotain kiinteää kaivaessani tuli mieleeni, että: ”Joo, onhan täällä vähän lämmintä?”. Kuluaarit ryskää ja kiivetään pelkissä aluskerrastoissa.
On Thursday, 9th July 2015, a climbing expedition to the summit of Mont-Blanc by two Korean climbers, attempting to ascend the mountain without the services of a High Mountain Guide, turned to tragedy.
-Chamonix News. 9.7.2015
Perjantaina 10. heinäkuuta Mikon lähdettyä takaisin Suomeen palaan takaisin Blancin massiiville, mutta tällä kertaa Chamonixin puolelle. Tarkoituksena olisi kiivetä joko Cosmique Spur tai Midi-Planin traverse Ismon ja Veikan kanssa. Odotellessa kiipeän Käsmän pariskunnan kanssa Aiguille du Rougesilta (se on Blancin massiivia vastapäätä, eikä siellä ole lunta) helpon pitkän reitin: Doigtin harjanteen (5b). Saldona ylläripannut nelosen släbillä, oikeassa etusormessa jumalaton fläpperi ja deksametasonit tippu mäkeen. Täytyy myöntää, että luottamuksen rakentaminen Käsmien kanssa ei oiken käynnistynyt kovin hyvin omalta osaltani.
Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta jo toista viikkoa putkeen. Kaikki meidän leirintään (Les Cimes) näkyvät pohjoislumikuluaarit ovat joka päivä entistä pienempiä, kunnes lopulta niitä ei enää ole. Öisin kuuntelemme kivivyöryjen ääniä. Nollalämpöraja menee parhaimmillaan jossain 5000 metrissä. Sääkartta on joka päivä samanlainen kuin eilen.
Kun Veikka ja Aino saapuvat, päätämme jatkaa Aiguille du Rougesilla kiipeilemistä. Siellä ei tarvitse pelätä sulavaa lunta. Lähdetään Ainon ja Veikan kanssa Breventille kokeilemaan Poème à Lou 6c (6a+ obl.). Ja kyllähän se menee! Kruksi tosiaankin kiskotaan fiksiköydestä, mutta muuten vedettiin jatkoista hyvin vähän.
A hose-pipe ban has been brought in across the Haute-Savoie after weeks of warm weather have left water levels drastically low.
-Chamonix News. 15.7.2015
Telttani edessä oleva ruoholaikku on enää vain ruskeaa korppua. Ollaan jo käytännössä luovutu Midi-Plan -traversesta, mutta Cosmique Spur voisi olla ihan okei? Päätetään pitää yhdistetty sporttikiipeily/lepopäivä ja mennään Les Gaillandsille.
Early morning mission for the PGHM. The Chamonix rescuers were urgently called, after two climbers were involved in a rock fall tragedy at about 3.300m altitude on the Gouter Couloir (Mont-Blanc massif).
With rising temperatures expected this week, the PGHM are advising extreme caution for those going into the high mountains. Despite this period of good weather, the mountains remain a dangerous place, especially during periods of re-freezing.
-Chamonix News. 16.7.2015.
Ei me oikeasti mennä tuonne ylävuoristoon. Liian pienet marginaalit. Ja me kuitenkin ollaan kaikki amatöörikiipeilijöitä, niin ei meillä ole mikään pakko mennä altistumaan (edes lievästi) paskoille olosuhteille. Jos olisi leipä kiinni tässä hommassa, niin sitten näkisi maailman ehkä eri tavalla. Tai jos kommentoisin muiden tekemiä päätöksiä kotisohvalta..
Käydään siis kiipeämässä Perrouxin reitti (5b) Rougesilta ja lepopäivän jälkeen Mont Blancin Gouterin reitti suljetaan liian vaarallisten olosuhteiden takia. Aino lähti jo Suomeen ja Käsmät lähtee ylihuomenna. Veikan kanssa päätetään lähteä takasin Ailefroideen.
The Company of Guides- Saint Gervais have suspended the ascent of Mont Blanc via the Gouter Route as the high temperatures continue to make the infamous Grand Couloir highly dangerous.
-Chamonet News. 18.7.2015.
Eilen meidän viereen pelmahti parinkymmenpäinen puolalaisporukka. Siinä illalla vähän hölmistyneinä katsottiin kun viisikymppiset ukot hakee oikeita säätöjä noin 60 litraisiin rinkkoihinsa ja sovittelee valjaita. Innostus on kova, mutta ulkoinen habitus ei kenelläkään ole kovin, no, kiipeilyllinen. Ja kun kysytään, että minne on kavereilla matka, niin silmät kiiluen vastaus kuuluu:
Käytiin kiipeämässä Barre des Écrins. Juho, Veikka ja Aino lähtivät korkeuksiin jo pari päivää aikaisemmin kiipeämään ja akklimatisoitumaan. Itse halusin tehdä huiputuksen ilman erillistä akklimatisoitumista kahdessa päivässä, eli paikalliseen tapaan.
Ensimmäisenä päivänä tein lähestymisen Pré de Madame Carle – Refuge des Écrins, joka on noin 5,5 km horisontaalista ja 1300 metriä vertikaalia. Minulta siihen meni tasan neljä tuntia. Matkan varrella on refuge du Glacier Blanc, missä voi pysähtyä vaikkapa kahville. Lähestymisellä mennään jo vähän matkaa jäätiköllä, joten matkaan kannattaa lähteä jo aamulla. Meinasi mennä vähän jännäksi yksinään puikkelehtia Glacier Blancin railojen välissä.
Huiputuspäivä on sitten aika rankka. Meiltä meni mökiltä autolle tasan 12 tuntia: nousua 1200 m ja laskua 2400 m, ja pituutta 12,2 km. Olosuhteet olivat meillä aika lämpimät, ja lumen sulaminen todellinen ongelma. Näinpä aamiainen mökillä tarjoiltiin jo kello kolme aamulla ja matkaan lähdettiin kello 3:20.
Alun tasainen jäätikköpätkä vedetiin jokainen omaan tahtiin ilman köysiä. Jyrkälle jäätikölle laitettiin porukka köysiin ja jatkettiin simulina aina reunarailon yli Brèche Lorylle. Lorylta alkaa kalliokiipeily länsiharjannetta pitkin toppiin. Jostain syystä jo tässä vaiheessa yksi meidän edellä ollut porukka otti pakit. Epäilemme pahis reunarailoa, joka jopa vähän murisi Veikalle.
Kalliopätkä on greidiltään II, mutta sen alku oli sen verran jäässä, että mentiin alku laskeutumisreittiä pitkin. Se olisi ollut vapaasati kiivettynä vitosta, mutta onneksi siellä oli fiksattuja köysiä, niin homma meni sutjakkaasti ns. hauiskiipeilynä. Harjannetta mentiin neljästään simulina noin puolitoista tuntia toppiin. Topissa oltiin 4h 51 min majalta laskien.
Noin puolessa välissä harjannetta aloin saada ajoittaisia pieniä huimauskohtauksia. Olin aika varma, että vuoristotauti se siellä kolkutteli, mutta on vielä niin vähän kokemusta että en vielä hätiköinyt. Kun muita ei kuitenkaan huimannut, ehdotin että minut vaihdettaisiin perimmäiseltä paikalta köysistön keskelle. Huimauskohtaukset hävisivät käytännössä heti kun lähdimme topista takaisin alaspäin.
Takaisin Lorylla huomasin että hengitys rohisee. Tämä taasen tarkoittaa käytännössä sitä että keuhkoihini oli alkanut kertyä nestettä. Kuten vuoristotaudissa voi käydä. Kunto oli kuitenkin hyvä ja tiesin, että olo helpottaa kunhan pääsen takaisin alaspäin.
Alaspäin mennessä reunarailo ei enää murissut, mutta oli aika pehmeä. Teimme hakuista ständin, mistä saatiin ykkönen toiselle puolelle. Sen jälkeen me loput vedimme ns. possujunana perässä. Joku oli tehnyt ystävällisesti myös lumipollarin.
Takaisin tasaisella jäätiköllä oltiin ajassa 8:23. Jäätikölle otettiin raudat pois ja sauvat käteen, sillä näin on paljon mukavampi ja nopeampi mennä kuin raudat jalassa. Köysistönä mentiin kuitenkin, koska lumi alkoi olla jo pehmeää. Jäätikön reuna saavutettiin ajassa 9:20. Mökiltä autolle kellotettiin 11:55.
Toivottavasti kukaan ei ota näitä minun listaamiani aikoja kovin vakavissaan tehdessään suunnitelmia Ecrinsin huiputtamiseksi. Tässä hommassa on tullut selväksi, että jokainen päivä on erilainen ja reittiin menevää ns. standardiaikaa on mahdoton määrittää. Laitan meidän kellottamat ajat kuitenkin tähän antamaan vähän suuntaa.
Selvää kuitenkin on, että täällä nopeus luo turvaa.
Ecrins kiivettävässä kunnossa.Länsiharjanteen kautta menevä normaalireitti katkoviivoilla. Lähde: Camptocamp.
Kelit ovat olleet aika helteiset täällä päin Eurooppaa, joten vaihdettiin meidän tavoitteet pohjoisseinistä harjanteisiin ja kallioreitteihin. Courmayerista kun lähdetään, niin erittäin hyvä vaihtoehto tämmöisille noviisialppinisteille on Aiguilles d’Entreversin harjanne, eli tuttavallisemmin pelkkä Entrevers. Greidiä traverselle on annettu AD-, III+ ja yksi muuvi 5b:tä tai vaihtoehtoisesti A0 kamoista kiskomalla. Helppo 1,5 h lähestyminen Helbronnerin hissiasemalta.
Sählättiin vähän köysien kanssa ja tehtiin yksi väärä 30 metrin laskeutuminen, niin aikaa meni hissiltä hissille 9 h. Ilman sähläyksiä oltaisiin menty alle kuuteen tuntiin.
Mutta toisaalta, sählääminen vähän niin kuin kuuluu tähän lajiin.
Lähteet:
[1] Romelli M., Mont Blanc – Classic & Plaisir. Rock & Ice 1. 2012.
Etsitään toposta (Damilano) sopivaa reittiä Vallee Blanchen Italian puoleisesta päästä kunnes silmiimme osuu seuraava maaginen lause: ”Excellent route for beginners”. Eli Toulan pohjoisseinä, greidiltään D, helppo lähestyminen ja pituutta 200 metriä. Sinne siis!
En kai petä kenenkään odotuksia totetamalla, että pakithan ne tuli.
Kun olin kiivennyt köydet suoriksi olin saanut kaksi ruuvia sisään. Ensimmäisen reunarailoon ja toisen olin kaivanut noin käsivarren mitan verran lumen sisään. Sieltä löyty jäätä. Muuten sohjoa, neveä ja kaikkea muuta siltä väliltä. Tässä vaiheessa olin kiivennyt yhtäjaksoisesti ilman mainittavia lepoja noin puolitoista tuntia. Sitten tunnen köydessä pienen nykäyksen. Lumi oli pettänyt ja Mikko putosi reunarailoon parin metrin verran. Vaikka ollaan olevinaan pohjoisseinällä, niin aurinko porottaa täysillä niskaan. Lämpötila noin 5 astetta plussan puolella ja lumi tuntuu pehmenevän kokoajan lisää.
Päätän kiivetä takaisin alas.
Lähteet:
[1] Francois Damilano Snow, Ice and Mixed. The guide to the Mont-Blanc Range. Volume 2 from the Envers des Aiguilles to the Tré-la-Tête Basin.
Ei niin hyvin varmistettavaa lunta. Aiguille de Toula, North Face.
