Nyt olen saavuttanut sen pisteen talvea, jolloin ajatus sisäkiipeilystä ei aiheuta enää kuin lievää antipatiaa. Toissapäivänä kiipesin yhden vaikean sisäboulderin. Toppiotteessa roikkuessani tuuletin sponttaanisti. Takaisin juomapullolla vähän hävetti, ”näkiköhän kukaan että tuuletin?”. Kai ne näki, kun joku tuli onnittelemaankin hyvästä suorituksesta. Perhana.
Viime viikolla innostuin projektoimaan toista reittiä. Kiipesin sen kahdessa sessiossa. Sisällä.
Kaikki otteet näyttävät isolta tai pieneltä pinchiltä, ja huukkailu niin kantapäällä kuin varpailla on erottamaton osa kiipeilytekniikkaani. ”Kokeile huukata tohon!”, neuvomme toisiamme. Toissaviikolla otin isosta pinchiotteesta jaloillani saksiotteen. Se auttoi pysymään niissä ylemmissä pienissä pincheissä paremmin. Sitä edeltävällä viikolla kampustelin isoja pinchejä pitkin. Ja silloin samalla viikolla dynosin pincheihin. Ninjapotkulla. Johon otin vauhtia, muistaakseni, pinchistä.
Köydellä kiipeän sisällä vakituisesti yli 30 otteen pituisia kahvareittejä joko vähän hänkillä, hänkillä ja joskus ihan tosi hänkillä. Välillä kiipeän pinchireittejä vertillä, ja joskus vähän hänkillä. ”Mitähän kivilaatua nämä otteet imitoivat?”, mietin. Siis silloin, kun en mieti että ”milloinkahan viimeksi graniitilla kiivetessä pinchasin?”. Turha spekuloida. Tai miettiä milloin viimeksi huukkasit.
Ravistelen käsiäni ja kiipeän lisää. Täällä tärkeintä on olla menemättä pumppuun.
Sisäkiipeilyssäkin on tietysti puolensa, eikä kenellekkään varmaan tule yllätyksenä, että jonkun lajin harrastaminen Suomessa on kausiluonteista. Tähän kausien vaihtumisen odottamisen tuskaan onkin jo ajat sitten kehitetty hyvä lievityskeino: mennään silti.
