Nyt rikon bloginin orastavan kronologisen järjestyksen – näin -, sillä haluan kuitenkin kertoa teille reitistä nimeltä Le diable par la queue. Le diable par la queu on 16 köydenpituutta ja 500 m pitkä reitti. Greidinä 5c, joka poikkeuksellisesti on myös oblique -greidi. Reitti toppaa valehuipulle noin 3000 metrin korkeuteen systeemissä nimeltään Dents de Coste Counier, joka sijaitsee Ailefroiden lähellä. Kyseessä ei ole siis mikään älyttömän kova reitti, mutta haluan kertoa siitä teille, koska tällä reitillä kaikki meni meillä jotenkin niin hienosti. Ja mieleni tekee vähän saarnata myös.
Tämä tapahtui siis 6. heinäkuuta 2015.
Lähestyminen autolta reitin juureen aloitettiin klo 9:00 aamulla ja reitin juurelle kesti 1:40. Köysistömme oli kaksijakoinen, ensimmäisenä menivät Juho ja Aino, toisena minä ja Veikka. Ensimmäiset neljä kp:ta (5c) mentiin perinteiseen tyyliin ja sen jälkeen vedettiin simulina liidaajaa aina n. 14 jatkon välein vaihtaen seuraavat 6 köydepituutta: 4c, 4b, 2b, 4b, 5b, 3b ja vähän 5b:n alkua minne tein luomuständin ennen tulevia vaikeita osuuksia. Seuraavien kahden kp:n (5b ja 5c) jälkeen mentiin loput neljä simulina aina toppiin asti. Laskeutuminen (4 kpl) mentiin neljästään. Kiipeily ja laskeutumiset veivät yhteensä 8 h 15 min. Poistuminen aloitettiin klo 18:55 ja siihen meni 2:20. Tähän sisältyi kalja/kokis -tauko Bansin majalla. Autolta-autolle tuli 12:15.
Ja se 5b mentiin oikeasti simulina ihan vaan vahingossa, kun ei Veikan kanssa jaksettu ottaa kuvaa toposta, niin ei tiedetty mitä kiivettiin. Tämä laiskuus aiheutti myös pientä suunnitamisvaikeutta, kun reitti menikin ensimmäisen valehuipun taakse. Onneksi siinä oli kuitenkin kiviukko, jonka perusteella lähdimme kiertämään oikeaan suuntaan.
Laskeutumisella heiteltiin irtokiveä enemmän kuin koko reissulla yhteensä. Tiputeltiin niitä kuitenkin vain silloin kun ketään ei ollut alla – ainakaan kovin pahasti. Eikä osuttu köysiin! Aika harvalla reitillä laskeutuminen on se kruksi, mutta tässä se sitä totta vie oli. Poistumisella pompittiin koskien ja kanjonien yli sellaisella tyylillä, että minun parkourmentori olisi ollut varmasti ylpeä (kiitos Valtterille!).
Takaisin teltoilla tunsin itseni rokkitähdeksi.
Tai mistäs minä tiedän miltä rokkitähdeltä tuntuu, mutta jotain sellaista.
Se mitä tässä yritän sanoa – siis sen lisäksi että olen kova jätkä, koska kiipeän simulina 5b:tä – on, että pitkillä reiteillä pitää olla luova. Pitää soveltaa ja pitää olla vähän röyhkeä. Kaikki ei voi mennä tasan samalla tavalla kuin SKIL:n Kalliokiipeily I ja II -kurssilla opetetaan, koska niitä suosituksia ei ole tehty tähän ympäristöön. Aina ei voi tehdä asioita ideaalisella tavalla.
Joku saattaa olla sitä mieltä, että simulikiipeily on tuhmaa, mutta minun mielestäni pimeässä laskeutuminen on vielä tuhmempaa. Jos me oltaisiin menty aina ständistä varmistaen koko homma, niin varmasti oltaisiin laskeuduttu pimeässä. Tai hypitty niiden kanjonien yli otsalamppujen valossa, ja kuka tietää mitä siitäkin olisi sitten tullut?
Toinen tärkeä asia on rentous. Kun mennään 16 kp:ta yli parissa tonnissa, niin kiipeilyn pitää olla rentoa. Ei saa mennä pumppuun. Kun pulttiväli pelottaa, niin ota rennosti. Ständeilläkin nojaillaan rentona. Laskeutuessa pitää olla rentona. Kun ohut ilma ahdistaa, niin ota rennosti! Ja kun on aivan pakko heittää se jaloissa pyörivä 5 kilon murikka köysien kanssa samaan kuluaariin, niin heität sen kiven peruskoulun liikuntatunneilla oppimallasi kuulantyöntötekniikalla niin helvetin kauas kuin vain pystyt, mutta mahdollisimman rennosti.
Tai näin minä ainakin ajattelen. Ja yritän tehdä. Kyllä jotkut ottavat mieluumin semmoisen vakavamielisen mentaliteetin ja hekin pärjäävät ihan hyvin. Mutta kyllä se pidemmän päälle näyttää aika raskaalta tavalta tehdä tätä juttua.
Ja joogasta ei ole sitten yhtään mitään apua tällaiseen kiipeilyyn.