Mitä se nyt hiihtämisestä kirjoittaa? Tämän bloginhan pitäisi käsitellä kiipeilyä. Eikö? Ja jos kiipeilijää hiihtää, niin se on korkeintaan rando-hiihtoa tai off-pistelaskettelua.
Samaa mieltä. Mutta tämä teksti käsitteleekin blogini toista aihetta eli kanttia. Nimittäin suksen kanttia.
Tehtiin siis hiihtovaellus Urho Kekkosen -kansallispuistoon. Reissu oli Soopa ry:n järkkäämä jokavuotinen Kaamosvaellus. Kuusi päivää hiihtoa kaamoksessa, yhteensä 60 km, pari yötä laavussa, yksi teltassa ja loput autiotuvissa. Lämpötila vaihteli +2 asteen suojakelistä -25 pakkasiin. Välillä oli jalat jäässä, toisinaan nenä ja joskus sormet. Makuupussissa ja hiihtäessä oli lämmin, loput ajasta sitä yritti pysyä lämpimänä. Ylämäissä suksi piti harvoin. Suojakelillä ahkio ei luistanu. Paljon oli porukkaa; parhaimmillaan 13 henkeä nukkui samassa tuvassa. Ville eksyi. Jussi putosi avantoon. Lapio hukkui.
Hetkeäkään en vaihtaisi pois.
Kiipeilyssä kuulee usein vitsin ensimmäisen ja toisen asteen kivasta. Ensimmäisen asteen kiva on sitä kun kotona karkkipussin – vai oliko se sipsipussin(?) – kanssa katsoo sitä viihdesarjaa mikä ikinä nyt sillä hetkellä sattuukaan olemaan sitä kuuminta. Tiedättehän, silloin on ihmisellä oikeasti kivaa ja asiat hyvin. Energiatase vahvasti plussalla.
Tämä meidän hiihtovaellus taasen kuuluu siihen toiseen kategoriaan, josta sitä huumoria sitten kiskotaan. Toisen asteen kivassa itse tekeminen onkin itseasiassa kärsimystä tai helvettiä. Joskus tulee jopa nälkä. Mutta siitä toisen asteen kivasta tulee sitten loppujenlopuksi jälkeenpäin muistellessa kiva olo. Yleensä silloin kun on taas lämpimässä ja pois nälästä. Toisen asteen kiva on siis tavallaan sama asia kuin ”aika kultaa muistot”, mutta ei ihan. Toisen asteen kivaan kuuluu myös tietoisuus siitä, että tulipahan tehtyä jotain tervehenkistä, mutta ei missään nimessä tervejärkistä.
Mutta vaikka kuinka sitä tuollakin hiihtäessä ajatteli, että kuinka hienoa se sitten on, kun on reissun päätteeksi lämpimässä linja-autossa, maha täynnä, saunoneena. Nukkua siihen ja hei hei. Hekumoida siinä tunteessa, että vitsit meikä on kova jätkä ja kylläpäs tuli taas hiihdettyä ja jumankekka että oli perseestä! Ja niin edelleen.
Niin oikeasti heti ensimmäisenä sieltä linja-autosta – jopa ennen saunaa ja lohibuffettia – haluaa vaan takaisin sinne metsään. Ihan tylsää istua siellä liian lämpimässä ja katsella ikkunasta ulos. Kaikki on jotenkin niin kliinistä. Kiva on tuolla jossain, ja minä istun täällä.
Sitten sitä pohdiskeli, että mihinkä kategoriaan se tämmönen touhu sitten oikeasti menee? Kun minulla kuitenkin oli ihan kivaa kokoajan. Eli kivaa kärsimystä, jota oli kiva muistella? Perverssiä.
Ja entäs elämä itsessään sitten? Kumpaa kivaa elämä on? Ensimmäisen vai toisen tyypin? Onko elämä edes kokoajan kivaa? Vai jossain vaiheessa – ehkä sitten kiikkutuolissa jälkikäteen muisteltuna – tämä kaikki muuttuukin yhtäkkiä, jotenkin oudolla tavalla, kivaksi?
Näitä ristiriitaisia tuntemuksia märehtiessäni olin kuitenkin luottavaisin mielin, sillä onnekseni olen jo aikuinen ja minulla on valmiit toimintamallit tämmösten asioiden käsittelyyn.
Sitten muistin, että minähän olen tipattomalla…
