5. heinäkuuta 2016
Keskustelen Glacier Blancin majan terassilla paikallisen nuoren miehen kanssa valitsemastamme reitistä, Voie du Vieux Piton. Lähinnä mietiskelen mitä kamaa reitille ottaisin mukaan, ja yritän – mielestäni varsin perustellusti – etsiä siihen vinkkejä reitin topokuvauksesta. Tähän nuori kaveri toteaa, ”be careful with that topo, it will get you in trouble!”. Mistä on todellakin vaikeaa olla erimieltä.
Ailefroiden laakson ja lähialueiden topo Oisans Noveau Oisans Sauvage – Livre Est (J.M. Gambon 2015) on jotain, mitä parhaiten voisi kuvailla sanalla erikoinen. Tapasin Blancin mökillä myös erään keski-ikää lähentelevän paikallisen kiipeilijän, nimeltään Freddie. Hänen mielestään kyseessä ei ole alunperinkään topo, vaan ”it’s a book!”. Tämä on ihan hyvä. Ymmärrän kyllä, että topokirjan kautta monet suuret tarinat pääsevät oikeuksiinsa. Ja onhan se kiva katsella kuvia hienoista kalliomuodostelmista ja reiteistä, mutta voisiko siinä kirjassa olla vaikkapa yksi sisällysluettelo niiden tusinan sijaan? Tai voisiko reiteillä olla lineaarinen numerointi? Entäs kappalejako? Tai sivunumerointi? Oisans Noveau on niitä harvoja topoja joiden kanssa tulee tunne, että se yrittää saada sinut hengiltä.
Mutta ei pidä tuomita, ennen kuin yrittää ymmärtää.
Ensin on hyvä ymmärtää, että kivi Ecrinsissä ei ole kovin tasalaatuista, kuten alueella paljon miksta- ja jääensinousuja tehnyt Sébastien Constant toteaa:
Ecrins rock, especially the gneiss in the central part of the Ecrins, has its own particular texture. Cracks are usually rounded, blind, and of irregular shape. They are nothing like the clean-cut, parallel-sided crack to be found in granite. In addition, the rock is often far from perfect and may need to be climbed delicately, taking the time to test the solidity of the holds.
– Sébastien Constant. Snow and Mixed Climbs – Volume 1, Ecrins East, Cerces, Queyras.
Toisekseen tarvitsee ymmärtää se, mitä Freddykin minulle selitti: jotkut reitit täällä ovat ”old-style”. Se siis tarkoittaa niitä aikoja, kun muuan herrat nimeltä Gaston Rébuffat ja Ricardo Cassini kiipesivät kovia alppireittejä kovat kengät jalassa ja antoivat niille greidejä kuten ”trés difficile” tai ”extrêmement difficile”. Se oli aikaa, kun kumipohjaiset balettitossun näköiset kiipeilykengät ja joustavat nylonköydet olivat kaukaista tulevaisuutta. Silloin sanottiin myös, että ”leader must not fall”. Mikä tarkoitti sitä, että reittien varmistettavuudelle ei ollut juurikaan merkitystä, sillä eivät ne hamppuköydet olisi kuitenkaan kestäneet. Mutta se millä oli merkitystä, oli hyvät ständipaikat.
Omalla tavallaan Gambonin topo vain heijastaa näitä realiteetteja.
Gambon on päätynyt arvioimaan reittien varmistettavuuden neljän tähden systeemillä: yksi tähti on täysin pultattu, nykyaikainen ja turvallinen reitti, ja siitä eteenpäin varmistettavuus huononee jonkinlaisen logiikan mukaisesti. Olenkin nyt tästä aiheesta (sangen rajoitettuun käsitykseeni perustuen) päätellyt, että tähtisysteemi tarkoittaa räkkäämisen kannalta seuraavanlaista:
- *: ota jatkot
- **: ota täysi räkki
- ***: ota täysi räkki
- ****: ota täysi räkki
Ja täydellä räkillä tarkoitan nyt parhaaksi katsomaasi määrää erikokoisia pieniä ja keskikokoisia kamuja. Halkeamat ovat täällä tosiaankin niin epätasaisia ja epäjatkuvia, että aina kun halkeamaan törmää, siihen saa melkein minkä kamun vaan. Ja jos ei mene, niin kiila menee varmasti. Toisaalta täällä on pitoneita paukuteltu seinään jo toista sataa vuotta, niin niitäkin löytyy todella hyvin. Ja ne ständipaikat ovat oikeasti tosi hyviä. Ei niihin tarvitse varata yhtään kamaa.
Voie du Vieux Piton on mahtava useamman kp:n alppireitti, joka seinämän kiipeämisen jälkeen jatkuu yhdeksän pilaria käsittävän harjanteen kiipeämisellä. Vieux Pitonille on annettu Gambonin topossa kaksi tähteä, joten Claytonin kanssa otettiin sinne BD:n kamut 0.2:sta 2:seen, ja kyllä niille kaikille oma paikka sieltä löytyi.
